Umbran kirja

Hitaasti ja ehkä vähän jopa kokeillen Max oli lopettanut treenaamisen Umbran kanssa. Ehkä siihen saattoi vaikuttaa myös onnistumiset muiden tammojen kanssa, mutta jostain syystä harjoittelu kuparisen tamman kanssa ei vain enää tuntunut miehestä oikealta. Varmasti harjoittelu saksalaisen kanssa oli ollut aina Umbralle kuin lasten leikkiä, sillä monestikaan Max ei ollut keskittynyt harjoitteluun niin vakavasti kuin ehkä tuon olisi tarvinnut. Vaikka saksalainen oli kasvatettu kilparatsastajaksi ja omasikin edelleen jollain tasolla kilparatsastajan sielun, oli omalla tavallaan ollut helppoa luopua harjoittelusta kuparisen tamman kanssa.

Ehkä osin päätöksen tekemistä helpotti myös se, että Umbra ei ollut aina se helpoin ystävä treenaukselle. Viimeisten kuukausien aikana Max huomasi myös käyneensä lävitse ajatuksia siitä, olisiko tuo valmis luopumaan Umbrasta. Kyllähän Max tiesi ja ehkä oli huomannutkin, jotta tamma ikääntyi eikä se ollut varmastikaan yhtä notkea kuin mitä se oli ollut nuorempana. Ennen kuin Zee oli menehtynyt tavalla kuin millä Max oli joutunut tammasta luopumaan, ei tuo ollut menettänyt yhtään hevosta elämässään. Tai ehkä niitä oli oikeasti menetetty, mutta ehkä äitinsä ei vain ollut paljastanut ikinä mitkä hevoset olivat oikeasti lopetettu, ja mitkä olivat muuttaneet uusiin koteihin. Eihän mies voinut olla myöntämättä, jotta tamman menettäminen tulisi sattumaan, sillä parissa vuodessa tammasta taisi olla tullut yhtä tärkeä kuin mitä ruunikko tähtipää oli ollut.

Joinain päivinä ajatus siitä, että Umbran menettäminen saattaisi olla lähelläkin sattui enemmän kuin joinain toisina. Jotkut päivät olivat taas sellaisia joina mustahiuksisesta tuntui, jotta elämä voisi jatkuakin joskus vaikka kuparista tammaa ei olisikaan tuon vierellä. Harjoitukset, joita parivaljakko oli tehnyt, olivat niitä, jotka auttoivat nykyään miestä opettamaan omaa varsaansa kohti isoa ja taitavaa ratsuhevosta. Tokihan silloin, kun kuparista tammaa ei enää olisi, olisi varmasti outoa tulla Zeniin ja suorittaa tutuksi ja turvalliseksi tullutta rutiinia ilman että kuparinen hevonen olisi osa sitä. Vaikka Max olikin pohtinut sitä, millaista elämä olisi ilman kuparista hevosta, ei vielä tuohon ajatusleikkiin uskaltanut uppoutua samalla tavalla varsinkaan Raoulin yllättävän kuoleman jälkeen.

Eihän ori ollut kuollut lähellekään samalla tavalla kuin Zailene, mutta silti sen yllättävä kuolema oli nostanut muistoja pintaan. Onnea taisi olla se, että Ambry ymmärsi nopeasi mistä avopuolisonsa äkillisesti muuttunut käytös oli peräisin, eikä tuo epäröinyt enää tarttua aiheeseen ja hieman johdatellen olikin saanut Maxin puhumaan asiasta ja läpikäymään omia tuntojaan.

Harjan liukuessa läpi kuparisten jouhien, asetellen niitä parempaan järjestykseen, yritti Max vain keskittyä juuri tähän hetkeen. Tämä hetki olisi tärkeintä kaikessa ja se olisi sellainen mihin miehellä olisi mahdollisuutta vaikuttaa. Se mitä oli jo tapahtunut, oli tapahtunut eikä mitään ollut enää mahdollista muuttaa. Se, mitä oli tulossa, oli tulossa ja vaikka näiden ajatusten kanssa olikin ajoittain tuskallista elää, oli sekin alkanut hiljalleen onnistumaan. Tulevaisuus oli aina yksi iso mysteeri, jonka olemassaolosta ja tapahtumista kukaan ei tiennyt ja vaikka niitä, miten saattoikin arvuutella, ei kuitenkaan ikinä olisi varmaa, että osaisiko tapahtumia ennustaa juuri sellaisiksi kuin millaisia ne lopulta tulisivat olemaankaan.

Vaikka juuri tähän hetkeen keskittyminen olikin ajoittain enemmän kuin hankalaa, yritti mustahiuksinen parhaansa mukaan opetella sitä parhaansa mukaan ja ehkä joskus aikojen kuluttua kaikki ei vaikuttaisi niin kauhean synkältä ja pahalta.