Umbran kirja

19.12.2020

Mä en ollut uskaltanut eilen vielä ratsastaa Umbralla, vaan mä olin tehnyt sen kanssa maasta käsin töitä. Tamma oli liikkunut paljon paremmin kuin tähän mennessä ja mä toivoinkin että me voitaisiin päästä kokeilemaan treenaamista vielä kerran tai kaksi ennen Iivarin paluuta vaikka mä en tiennytkään että milloin mies olisi palaamassa. Mun tuurilla voisi ihan hyvin olla myös niin että Iivari olisi jo Zenin aitojen sisäpuolella mutta mä en vain olisi saanut vielä todistaa sitä tapahtumaa. Toisaalta tallin ilmapiiri oli ehkä hieman liian kevyt siihen että Iivarin tiedettäisiin olevan tontilla joten ehkä voisi olla jotta mies ei olisikaan palannut vielä matkaltaan ja meillä olisi oikeasti mahdollisuuksia treenaamiselle.

Vaikka mulla ei ollut välttämättä sille tarvetta, mä olin tehnyt keskiviikkona pidemmän työpäivän ja tänään käytin vielä puolikkaan työpäivän työntekoon. Eihän mulla ollut mitään suunnitelmia tulevalle viikolle ja jouluksi joten samapa se kai olisi ollut vaikka mä olisinkin työskennellyt paperitöiden parissa koko tulevat kaksi viikkoa, sillä asiakastapaamisia mulla ei kuitenkaan olisi ennen kuin vasta uuden vuoden jälkeen. Kai se antaisi mulle aikaa luoda parempaa suunnitelmaa kaikkien asiakkaiden kohdalla tulevalle vuodelle ja muutenkin vähän katsoa että mihin suuntaan tätä hommaa pitäisi viedä koska varmaan pian olisi pakko laajentaa henkilöstöä, koska itse en tuntunut enää saavan kaikkea yksin aikaan.

Kuitenkin onnekseni tallille päästessäni mä sain käännettyä mun ajatukset töistä treeniin ja astellessani parkkipaikalta kohti tallirakennusta mulla alkoi olla jonkinasteinen, ehkä vähän hullukin treenisuunnitelma mielessä. En mä tiennyt miten kannattavaa se olisi toteuttaa, mutta ei mulla ollut tän viikon jälkeen mitään menetettävääkin joten samapa se kai olisi vaikka mä pilaisin kaiken lopullisesti. Vaikka mun teki miten mieli siirtää Umbran treenaamista myöhemmälle ja hoitaa ensin oma varsani, mä päätin käyttää vielä sen vähäisen energian ja jaksamisen mitä mulla oli jäljellä työpäivän jäljeltä siihen että mä saisin edes jotain Umbran kanssa aikaan. Mä otin mun ensimmäiseksi projektikseni kuitenkin niin vaativan tehtävän että sain haettua samppanjahevosen tarhastaan.

Tallissa mä vain annoin tamman kävellä suoraan omaan karsinaansa ja riisuin siltä loimen samalla kun annoin tamman hetken vain oleilla sisällä, samalla kun hain kapsonin ja harjat. Harjatessani Umbraa mä yritin keskittyä vain suunnittelemaan tulevaa harjoitusta sen sijaan että mä olisin antanut paniikille vallan. Lopulta Umbra oli harjattuna ja olin pujottanut kapsonin sen päähän, mä rapsutin vielä kuparista otsaa pitkän ja tuuhean otsaharjan alta, ennen kuin pyysin tamman liikkeelle ja suuntasin sen kanssa maneesiin. Mun onnekseni kaikki taisivat olla juuri vaihtamassa hevosia, joten mä sain nousta Umbran selkään ilman mitään ongelmia, ja onnekseni mä olin kerennyt jopa ratsastaa pari kierrosta maneesia ympäri ennen kuin ovet avautuivat ja Amelie asteli paikalle Radonin kanssa.

Mä näin miten Amelie tutki mua kun mä istuin Umbran paljaassa selässä.
”Mä…. Ich… Mä haluaisin kokeilla miltä sen liikkeet tuntuu” selitin sekoillen sanoissani sillä mä pelkäsin toisen reaktiota. Mä en tiennyt oliko Amelien hiljaisuus vai mahdolliset haukut huonompi asia joten mä päädyin vain hakemaan Umbraa taivutukseen. Tamma aisti vieläkin helpommin mun jännittymisen sen selässä sillä tammankin liike jännittyi ja mulla meni hetki että mä sain itseni taas rentoutettua ja näin ollen Umbrankin liikkeen rentoutettua. Amelie ei kommentoinut enää mitään ja mä sainkin ratsastettua ainakin omasta mielestäni ihan okei treenin ottaen huomioon että mä en ollut viikkoon ratsastanut tammalla. Mä olin ihan tyytyväinen siihen miten tamma liikkui vaikka olihan siitä huomannut että se oli omalla tavallaan vähän jäykkä ja että siitä huomasi miten se oli omalla tavallaan vähän lomamoodissa.

Liukuessani alas Umbran selästä vaihdoimme Amelien kanssa muutamia ajatuksia ja ideoita tuleville treeneillemme, vaikka toinkin esille pohdintani siitä että miten kauan meillä saattaisi olla aikaa treenata Umbran kanssa ennen Iivarin paluuta ja miten ikinä saattaisimme päästä mistään näytöstä lävitse menneen viikon jälkeen jos mies palaisikin jo nyt. Amelie yritti parhaansa mukaan tsempata mua ja kertoa että me kyllä pärjättäisiin Iivarin katselmuksessa ja toivoin että mies osaisi antaa meille edes vähän vapaata liekaa vaikka sitä oli enemmän kuin vaikea uskoa Iivarista ja todennäköisesti meidän olisi vain tehtävä täydellinen suoritus tuon silmien alla vaikka emme todellakaan olisi siihen valmiita…

Hoitaessani Umbraa pois toivoin vain että Iivari palaisi mieluusti alkavan viikon lopulla, sillä näin saisin toivottavasti voitettua itselleni vielä muutaman treenipäivän ja ehkä sitä kautta voisimme oikeasti olla valmiita miehen katselmukseen. Sitten täytyisi vain toivoa että en mokaisi mitään niin pahasti että toinen kieltäisi minua kilpailemasta, vaikka se olisikin todennäköisempi vaihtoehto kuin saada kisalupaa.

// Ilman satulaa ratsastaminen on kyllä hyvä idea. Jos sillä ei saa stabiilia keskikroppaa niin ei sitten millään.
Iivari tuskin estää osallistumisen, mitä nyt ehkä hieman nenänvartta pitkin arvioi. Nyt on Maxilla hyvä paikka näyttää kykynsä!

+ 3p. -YP

24.12.2020

Mä en ollut omannut mitään joulurutiineja enään vuosiin. Nyt, kun mulla oli omalla tavallani mahdollisuus palata vanhaan, mä en tiennyt voisinko mä kuitenkaan tehdä sitä. Pyörittyäni puoli päivää toimettomana kotonani päätin lähteä Zeniin ja jos en keksisi muuta, hinkkaisin sitten vaikka Umbran varusteet hammasharjalla puhtaaksi.

Tallin pihamaalla oli jotenkin normaalia arkea rauhaisampi tunnelma, jota tuntui vain vahvistavan taivaalta hiljalleen leijailevat lumihiutaleet, vaikka plussa-asteet tekivätkin niistä vetisiä ja raskaita kevyiden puuterihiutaleiden sijasta. Kävelin tutun tammalauman luokse ja nautin Umbrasta hohkaavasta lämmöstä ujuttaessani käteni tamman kaulaa vasten sen pitkän harjan alle ja rapsuttaen sitä harjamarron vierestä, ennen kuin napsautin riimunnarun kiinni ja lähdin taluttamaan Umbraa kohti tallia. Tallissa talutin Umbran lämpölamppujen alle ja napsautettuani ne päälle aloin riisumaan loimea, paljastaen loputkin tamman kuparinhohtoisesta karvasta.

Viikattuani loimen sivuun hain Umbran harjat ja aloin harjaamaan tammaa pitkällä ja rauhallisella liikkeellä nauttien vain jokaisesta harjanvedosta ja tuntien miten tamma rentoutui harjauksen edetessä. Harjattuani tamman karvan, selvitin vielä sen pitkät ja silkkiset jouhet ennen kuin tamma oli valmis. En kuitenkaan halunnut palauttaa tammaa vielä ulos, joten kävin lainaamassa Knutilta vielä muutaman heppanamin ja päätin tehdä Umbran kanssa hieman venytyksiä. Tamma tuntui venyvän nyt paljon paremmin kuin ensimmäisellä kerralla eikä se näyttänyt niin tuskaiselta hamuillessaan kädessäni olevaa namia. Olin enemmän kuin tyytyväinen nähdessäni että tamma olisi palautumassa normaaliin ja toisaalta sen lapakaan ei ollut tuntunut enään niin tiukalta hieronnan jälkeen, joten ehkä me voisimme päästä takaisin treeniin hiljalleen ja täytyisi alkaa yrittää myös tekemään venytyksiä tamman kanssa muutaman kerran viikossa, jos se pitäisi kuparisen hevosen paremmassa kunnossa.

Lopulta raskaan huokaisun siivittämänä poimin tamman loimen ja asettelin sen Umbran selkään, kiinnittäen soljet ja pitäen huolen että se ei hangannut tai painanut mistään, ennen kuin napsautin riimunnarun kiinni, irrotin pesupaikan narut ja lähdin palauttamaan kuparikarvaa takaisin ulos.

// Eipä niitä perinteitä aina tarvitse niin ollakaan. Joskus riittänee vain hevosen tuoksu ja lämmin iho. 😊 Hyvää joulua Maxille!

+ 3p. - YP

28.12.2020

Kisoihin olisi enää kolme päivää ja mä en yhtään tiennyt että olisinko mä millään tasolla valmis kohtaamaan tulevan suoritukseni. Olihan Ben yrittänyt tsempata mua sen verran mitä se oli whatsapp viestien välityksellä pystynyt yrittämään, mutta en mä silti tiennyt että olisinko mä tarpeeksi hyvä siihen mitä mun pitäisi olla torstaina.

Mä en tiennyt että mitä mun pitäisi tehdä että mä voisin suorittaa radan niin hyvin kuin se pitäisi suorittaa. En mä edes tiennyt että olisinko mä suorittanut mitään liikkeitä oikein harjoituksissa ja mä en tiennyt että mitä mä tekisin jos mä saisin tietää tehneeni jotain väärin tässä vaiheessa. Ei mulla olisi mitään mahdollisuutta enää opetella liikettä ja sen suorittamista uusiksi. Olinko lopulta vain tehnyt ison virheen kun olin ilmoittautunut kisoihin ilman että olin puhunut asiasta Iivarin kanssa. Toisaalta mies ei puhunut muutenkaan mikä ei ollut kovinkaan helpottavaa ja ehkä juuri se oli tässä tilanteessa se suurin stressitekijä.

Mä olin huomaamattani varustanut Umbran loppuun saakka ja suuntasin varustetun tamman kanssa kentälle. Nousin tamman selkään ja pyysin sen liikeelle, yrittäen vain hakea tuttua ja turvallista keskittymiskuplaa ympärillemme ja unohtaa kaiken mitä tallipihalla tapahtui. Hiljalleen aloin pystyä enenevissä määrin sulkemaan tallipihan ja sen tapahtumat tietoisuuteni ulkopuolelle ja sain näin ollen koko ajan paremmin keskityttyä siihen mitä olin tekemässä Umbran kanssa. Alkuun oma jännittämiseni ja keskittymiskyvyttömyyteni vaikutti taas Umbran menoon, mutta yllättäen meidän meno tuntui hyvältä heti alusta. Ehkä mä voisin alkaa taas pärjäämään treenaajana… Tai ehkä mä olin vain jo luovuttanut kokonaan.

Totta puhuen mulla ei lopulta ollut mitään ajatusta siitä, miten mun ja Umbran treeni oli mennyt. Kuparikarvainen ratsuni vaikutti tyytyväiseltä, joten kai jotain oli tehty oikein, mutta muuta mä en osannut sanoa. Laskeutuessani alas satulasta, mä huomasin että Iivari oli nähnyt ainakin jonkin osan meidän treeneistä, mutta tuolle tyypilliseen tapaan toinen ei sanonut sanaakaan ja mä poistuin mahdollisimman nopeasti kentältä hoitamaan tamman takaisin ulos.

Kai täytyisi vain toivoa parasta että torstaina kaikki menisi hyvin…

31.12.2020

Edellinen ilta oli mennyt Benin kanssa pitkäksi, mutta toisaalta ehkä se oli juuri ollut sitä mitä mä olin kaivannut. Ben oli pitänyt huolen meidän ruokahuollosta ja mä olin kiitollinen sille siitä, että se ei pakottanut mua syömään vaikka mä epäilin että se tiesi jotta mä en taas muistanut pitää itsestäni huolta syömällä säännöllisesti. Oltiinhan me käyty Benin kanssa se keskustelu monesti menneiden vuosien aikana ja mä uskoin että se sama keskustelu tultaisiin käymään myös tällä visiitillä. Me oltiin illan aikana muisteltu kaikkea mitä Saksassa oli tapahtunut, kaikkia hevosia ja olinpa mä jossain kohtaa kaivanut esiin sen kenkälaatikon missä oli kaikki ne ulkoiset kovalevyt. Mä en ollut koskenut niihin Ilonan vierailun jälkeen ja en varmaan olisi koskenutkaan ennen Benin tuloa vuosiin.

Mua pelotti kiinnittää ensimmäinen kovalevy mun koneeseen, mutta yllättäen ne videot ei sattunut niin pahasti kuin mä pelkäsin. Oikeastaan mä osasin jopa nauraa osalle niistä videoista Mä en tiedä eikö videot ollut niin kipeitä sen vuoksi, että Ben tiesi mitä niiden taakse kätkeytyi ja se oli kuitenkin myös elänyt noi hetket mun kanssa. Niitä kaikista kipeimpiä videoita me ei onneksi keretty katsomaan vaan siinä kohtaa Ben pakotti meidät molemmat nukkumaan, ja mä toivoin että saisin oikeasti unta.


Turnajais aamu ei ollut ainakaan yhtään helpompi edellisistä päivistä ja mua stressasi ihan sairaasti. En mä kokenut olevani valmis tän päivän suoritukseen ja mä olin ihan valmis vain skippaamaan koko päivän. Kuitenkin Ben piti huolen siitä että mä söin ja muutenkin sain itseni valmiiksi. Ben oli mua nopeammin valmiina, sillä mä jäin etsimään mun vaatekaapista masqueradessa käyttämääni takkia. Napattuani oikean pukupussin, suuntasin Benin perässä eteiseen jossa toinen oli jo löytänyt autoni avaimet takkini taskusta. Vaikka mä olisin halunnut ajaa tallille, mä en jaksanut myöskään laittaa Benille vastaan ja näin ollen se sai ajaa Zeniin tällä kertaa.


Zeniin päästessämme mä suuntasin ensimmäisenä viemään mun takin kaappiini ja samalla etsin itselleni sellaiset vaaleat housut, joita tallin työntekijät yleensä käyttivät. Kun mä olin jollain tasolla varma siitä, että mulla oli tarvittavat vaatteet olemassa oli aika suunnata alas ja kerätä Umbran varusteet sen karsinalle. Mä en tiennyt että missä Ben menee joten päädyin vain suuntaamaan samppanja hevosen tarhalle ja rapsuttelinkin sitä sielä hetken, ennen kuin naksautin riimunnarun kiinni tamman riimuun ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallia. Meillä oli Umbran kanssa vielä hyvin aikaa ennen meidän starttia, mutta mä halusin silti hakea tamman sisälle jo nyt, jotta se saattoi toivottavasti edes vähän tottua tallin hälinään. Lopulta tuli aika kun mun täytyi alkaa harjaamaan kuparihevosta ja kun mä olin saanut noin puolet Umbrasta harjattua Ben liittyi mun seuraan.

Se yritti aloittaa jonkinlaista keskustelua meidän välille ja kysyipä se että haluaisinko mä jotta se laittaisi Umbran mulle valmiiksi. Mä en kuitenkaan halunnut että se teki sen vaikka mä arvostinkin Benin elettä. Ben ilmeisesti ymmärsi että mua stressasi todella pahasti koska se aloitti semmoisenkin palopuheen että mä en oikein enää tiennyt mikä sen agenda oli. Mä kyllä tiesin että se oli oikeassa, mutta halusinko mä uskoa sitä. En. Uskoinko mä sitä silti jollain tasolla. Joo. Tiesikö Ben mistä se puhui. Todellakin. Käyttikö se meidän menneisyyttä edukseen. Ihan varmasti. Siinä kohtaa kun se otti esiin kesän tapahtumat, mä en tiennyt että mitä mun olisi pitänyt ajatella. Sen oli pakko olla puhunut Amelien ja Fricin kanssa, sillä kukaan muu kuin ne kaksi ja Ilona ei tiennyt että mitä mä olin meinannut silloin tehdä…

Mä olin saanut Benin monologin aikana Umbran varustettua ja lopulta mulla oli enään kapsoni jäljellä. Mä pujotin sen tamman päähän ja pohdittuani asiaa hetken, mä ojensin Umbran ohjat Benille.
”V…voisit…voisit sä mennä kävelyttämään sitä? Mun pitäis vaihtaa vaatteet” mutisin samala kun tarjosin kuparinhohtoisen tamman ohjia hämääntyneen entisen groomini käsiin. Ben tarttui Umbran ohjiin ja lähti taluttamaan sitä sanaakaan sanomatta kohti ulko-ovia. En mä tiennyt oliko hyvä päätös vai ei antaa Umbra mun entisen groomin hoiviin, mutta mä en jaksanut enää välittää koska kaikki olisi kuitenkin loppumassa tänään. Raskaiden huokaisujen siivitämänä mä nousin portaat ylös pukukaapeille ja astelin omalleni ennen kuin avasin sen oven ja riisuin hupparini pois ja sen jälkeen riisuin nikeni ja lopulta niiden perässä myös collarini, ennen kuin vedin ensin päälleni vaaleat polvihousut, sekä mustat ja uutuuttaan kiiltävät jodhpurini. Lopuksi vedin päälleni vielä takkini ja katoin itseäni peilistä. En mä tunnistanut itseäni, varsinkin kun päädyin vielä sliippaamaan hiukseni vedellä päätä myöden siten että ne eivät olleet niin huolettomasti pörröllä.

Maneesiin päästessäni mun täytyi odottaa pari hetkeä että Ben ja Umbra pääsivät maneesin toisesta päästä mun luokse ja mä en tiennyt että meinasiko Ben oikeasti että mä näytin hyvältä vai sanoiko se sen vain tsempatakseen, sillä toisella ei ollut mitään tietoa siitä että mulla oli tällaiset vaatteet kisaa varten, koska aikaisemmin se oli nähnyt mun kilpailevan vain valkoisissa ratsastushousuissa, koulusaappaissa, mustassa tai tummansinisessä kisatakissa ja mustassa kypärässä sekä mustissa hanskoissa. Nyt mä näytin ihan erilaiselta ja musta tuntui ihan erilaiselta, mutta mä epäilin sen täysin johtuvan vain siitä että mä en ollut millään tasolla enää varma siitä mitä mä olin tekemässä ja miten järkevää se loppupeleissä olisi.

Mä poimin Umbran ohjat Benin kädestä ja kiristin tamman satulavyötä vielä varmuudeksi ennen kuin nousin sen satulaan ja lopulta Ben päästi irti tamman ohjista, ja mä sain siirrettyä sen käyntiin ja aloitettua verryttelemään. Mä olin juuri pääsemässä hyvään kuplaan tamman kanssa kun Iivarin ääni hajotti mun keskittymisen. Mulla meni hetki tajuta mitä se sanoi ja lopulta mä yritin vain parhaani mukaan tehdä sen pyyntöjen mukaan ja kai mä sain Umbran verryttelyn toimimaan paremmin kun se katosi paikalta ja mulla oli onneksi vielä hetki aikaa ratsastaa tammaa omassa rauhassani, ennen kuin oli mun vuoro siirtyä ulos ja ratsastaessani Umbraa ulos maneesista Ben ilmestyi meidän vierelle ja se yritti vielä kerran tsempata mua. Mä en tiennyt minne Ben lähti harppomaan, mutta mä jotenkin arvioin että se saattaisi etsiä jonkin sellaisen paikan mistä toinen voisi kuvata mun radan, sillä siitähän sille oli aikoinaan maksettu ja kai joku maksoi edelleenkin. En mä tiennyt haluaisinko mä mitään muistoa tästä, mutta mun oli myöhäistä enää kieltää toista ja ehkä joskus siitäkin videosta tulisi vain hyvä muisto eikä se olisi yksi muutaman minuutin mittainen digitaalinen tikari taas uudella kovalevyllä.

Mä en tiennyt että olisiko se hyvä vai huono, että mä starttaisin luokassa ensimmäisenä. Näin ollen suoritus olisi nopeasti pois alta ja mä pääsisin pois Zenistä. Toisaalta myös itse Lady Vitalya Dzezlain olisi starttaamassa tammalla kahdessa luokassa jälkeeni joten minun olisi pakko pitää huolta tammasta Ladylle. Kuitenkaan mä en saanut enempää aikaa stressaa asioita ja lopulta mun oli vain pakko siirtää Umbra liikkeeseen ja lähteä suorittamaan sen kanssa suunnittelemaani kisarataa. Mä yritin keskittyä vain liikkeeseen kerrallaan ja sen jälkeen siihen että mä saisin ratsastettua jokaisen liikkeen mahdollisimman eleettömästi ja sulavasti ja että siirtymiset tapahtuisi ajallaan ja mikä tärkeintä mä yritin pitää edes kulissin yllä siitä että minä tai Umbra ei stressattaisi vaikka mä tiesin että meistä kumpikaan ei haluaisi olla tässä tilanteessa.

Ratsastettuani viimeisenkin liikkeen radasta ja kääntäessäni Umbran kohti porttia mun olisi tehnyt mieli vain itkeä onnesta, mutta mä yritin pitää itseni kasassa ja vain annoin Umbran kävellä pitkällä ohjalla Benin vierelle, joka kehui suoritustamme, vaikka toisen äänestä oli myös kuultavissa että se ei ollut täysin varma siitä että oliko suoritus sittenkään mennyt hyvin. Enhän mä voinut sitä siitä syyttää kun ei sillä ollut mitään tietoa koko lajista. Heti kun me päästiin Umbran kanssa takaisin maneesiin ja mä sain pyytää tamman uudelleen edes käynnissä liikkeelle mun, olo helpottui taas uudelleen ja lopulta me käytiin vielä sen verran ihmisten ilmoilla että pyörähdimme palkintojen jaossa, ennen kuin oli aika luovuttaa tamma uudelle ratsastajalleen ja jäädä seuraamaan miten Lady pärjäisi kuparikarvan kanssa.

Lopulta myös Vitaliyan ja Umbran toinenkin luokka oli ratsastettuna ja otin tamman ohjat ladyltä ennen kuin lähdin taluttamaan kuparikarvaa kohti omaa karsinaansa. Päästessäni riisumaan Umbraa varusteista musta tuntui että mä olin elementissäni. En mä kuuluisi enää kisaajaksi. Ei mun paikka tulisi enää ikinä olemaan parrasvaloissa samalla tavalla kuin mitä se olisi ollut aikoinaan. Mä kuuluisin kulissien tälle puolelle. Sinne missä asiat tapahtui mutta kukaan ei tiennyt kuka olisi niistä vastuussa. Sinne missä kaikki olisivat kasvottomia ja nimettömiä. Muurahaiseksi muurahaisten joukossa. Sinne mä kuuluin ja sellainen mä olin. Muurahainen. Helposti liiskattavissa ilman että kukaan jäisi sitä suremaan.

Umbra oli hoidettuna takaisin tarhakuntoon nopeammin kuin mä halusin ja Ben oli lähdössä mun kanssa viemään tammaa takaisin tarhaan, mutta mä kerroin toiselle, että mä kaipasin hetken yksin ja toinen mun onnekseni ymmärsi sen ja mä sain viedä tamman yksin tarhaansa. Kisojen loputtua Ben etsi mut käsiinsä ja me suunnattiin mun asunnolle. Päästyämme sinne Ben piti taas huolen siitä että mä söisin jotain, mutta tällä kertaa mä taisin tehdä myös sen toiselle helpoksi koska aloin omatoimisesti tekemään jotain ruokaa, jolla saisin edes vähän energiatasoani nostettua ennen kuin olisi aika gaalalle ja illalliselle. Mä olin tyytyväinen jotta Ben antoi tällä kertaa mun ajaa Zeniin. Näin poistuminen juhlista olisi todennäköisesti helpompaa. Pudistin koristeellista kutsukorttia käsissäni kuin se olisi ollut joku pelastusköysi samalla kun astelimme Benin kanssa kohti linnakartanoa ja juhlatilaa.

Meidät ohjattiin Benin kanssa pöytään, jossa istui jo valmiiksi Gretchen ja Alice ja olinkin salaa tyytyväinen siitä että olimme päässeet edes tuttujen kasvojen seuraksi istumaan. Pöytään saapui vielä Jeremy sekä Ilona ja mä en tiennyt mitä ajatella siitä. Ehkä mä olin olettanut että se istuisi paremmassa seurassa. Naisen katsominen sattui edelleen, vaikka meidän välit olivatkin paremmat kuin kaiken ollessa kuumimillaan. Vilkuillessani Benin päälle mä näin miten tuon aivoissa raksutti ja kai tuo yhdisteli pisteitä sieltä ja täältä keskenään. Vielä ennen kuin illallinen alkoi Ambry liittyi seuraamme. Mä olin omalla tavallani yllättynyt siitä, mutta toisaalta Noran onnettomuuden jälkeen omalla tavallaan ehkä kävikin järkeen että Ambry osallistuisi juhlaan, vaikka toinen näytti siltä että sillä oli yhtä epämukava olla kuin mulla. Ei me kumpikaan taidettu kuulua tänne. Ehkä mä voisin kokeilla uskaltaa puhua sille illan aikana…

Vitaliyan puhe oli iloinen ja aaltoileva ja vaikka mä halusin miten nauttia siitä, mä en vain onnistunut siinä ihan täysin. Mua ahdisti olla täälä. En mä kuulunut enää tällaisiin gaaloihin ja juhliin. Vitaliyan puheen jälkeen oli aika Antiocon nousta lavalle. Mies puhui alkuun menneestä cup kaudesta ja lopuksi tuo antoikin vielä joitain lukemia menneestä kaudesta, ennen kuin toinen paljasti että olisi aika palkita vuoden talli sekä vuoden ratsastaja, samalla kun italialaismies nosti kaksi erilaista palkintoa esille. Hiljaisessa salissa kävi pieni puheensorina muutaman sekuntin ajan, ennen kuin Antioco hiljensi sen ja antoi painostavan hiljaisuuden laskeutua saliin ennen kuin tuo paljasti vuoden ratsastajan.

Sali puhkesi raikuviin aplodeihin voittajan kävellessä vastaanottamaan palkintonsa sekä pitämään voittopuheensa, ennen kuin tuo pääsi palaamaan paikoilleen uusien aplodien siivittämänä. Rauhan palattua saliin palkitsi Antioco vielä vuoden tallin ja myös vuoden tallin edustaja sai käydä hakemassa palkintonsa ja pitämässä palkinto puheensa. Lava ei kauaa kuitenkaan pysynyt vuoden tallin edustajan ja Antiocon poistuttua sieltä, sillä Vitaliya otti lavan uudelleen haltuunsa ja kertoi että edessä olisi vielä vuoden vaikuttajan palkitseminen. Hetken hiljaisuuden jälkeen nainen alkoi kertomaan perustelujaan ja vihjailujaan voittajasta, ennen kuin tuokin julkistettiin ja viimeinenkin palkinto luovutettiin uuteen kotiin.

Puheensorinan palatessa saliin myös meidän pöydässä keskusteltiin palkituista. Benin oli pakko vetää menneisyyteni mukaan keskusteluun ja sain enemmän kuin tarpeeksi sellaisia katseita että mä en voinut kuin kivahtaa Benille saksaksi että toinen pitäisi turpansa kiinni. Mä tiesin että Gretchen ymmärtäisi mun sanat ja mä toivoin että sen käsitys musta ei muuttuisi sen vuoksi, mutta mä en vain jaksanut Benin puheita just nyt. Oikeastaan en mä jaksanut niitä enää ikinä. Heti kun oli vain mahdollista mä nousin ylös ja poistuin vessaan, sillä mä toivoin että mä olisin saanut siten edes hetken aikaa itselleni. Kuitenkin mun pahaksi onnekseni Ben seurasi mua ja mun pestessäni naamaani kylmällä vedellä se yritti pitää taas päivänsä miljoonatta pep talkia.

Puolen yön lähestyessä koko juhlakansa siirtyi ulos niin että me nähtiin pohjoispellolle ja kymmentä sekuntia ennen puolta yötä joku aloitti laskemaan alaspäin kohti uutta vuotta ja rakettien aloittaessa oman valoshownsa taivaalla pariskunnat vaihtoivat uuden vuoden suudelmia ympärillämme ja ennen kuin tajusin, mä olin uudelleen Benin halauksessa. Mulla meni hetki tajuta mitä tapahtui, ennen kuin mä osasin taas kietoa käteni tuon ympärille ja toivottaa toiselle hyvää uutta vuotta. Päädyin halaamaan myös Gretcheniä sekä Ambryä ennen kuin palasimme joukon mukana takaisin sisälle ja palautettuamme takkimme säilytykseen meille kerrottiin cocktail baarin auenneen ja Ben veti minut jonoon. Päästessämme tiskille Ben tilasi empimättä kaksi viskiä ja toinen laseista eksyi käteeni. Olisin halunnut sanoa tuolle jotain vastaan, mutta mahdollisuutta vastalauseille ei annettu joten palasimme takaisin sen pöydän ääreen, jossa olimme illallistaneet. Mä olisin ollut ihan valmis lähtemään näistä juhlista kotiin, mutta vain sen vuoksi että Ben oli saapunut paikalle mä päätin jäädä. Huomasihan toinen että jokin painoi mun mieltä ja yrittihän tuo sitä kysellä mutta en mä jaksanut alkaa toiselle avautumaan. Pohtiessani vastausta mä olin kulauttanut koko viskin kerralla alas ja vaikka se poltteli ja tuntui inhottavalta, se auttoi mua voittamaan aikaa.

Ben suuntasi takaisin baaritiskille ja jossain kohtaa mua viitottiinkin Amelien ja Jusun pöytään. Mua nolotti edelleen mun käyttäytyminen Jusua kohtaan joten mä yritin vältellä toisen katsetta parhaani mukaan ja samalla myös olla ottamatta osaa keskusteluun ja vastasinkin hyvin lyhyesti ja nopeasti kysymyksiin. Jossain kohtaa pahaksi onnekseni Ben löysi olinpaikkani ja toinen toikin minulle oluen, samalla kun tuo tervehti Amelieta ja pienen hiljaisuuden jälkeen toinen esitteli itsensä Jusulle ja nainen esitteli vastavuoroisesti itsensä Benille. Mun yllätyksekseni entinen groomini poistui paikalta ja jätti mut istumaan Amelien ja Jusun kanssa. Mä siemailin mun olutta hitaasti, koska mä en tiennyt mitä muuta mun olisi pitänyt tehdä ja toisaalta en mä uskaltanut ottaa osaa mihinkään keskusteluun koska Jusu pitäisi mua varmaan jo nyt täysin idioottina.

Mä en tiedä missä Ben oli ollut mutta jonkin ajan kuluttua se palasi sen pöydän ääreen, jossa me istuttiin edelleen ja Amelien lopetettua puheenvuoronsa, joka koski Uulaa, Ben kysyi Amelieta tanssiin. Mun teki mieli sanoa toiselle että sitä mehiläispesää ei kannattanut sörkätä sillä mulla oli omakohtaisia kokemuksia siitä virheestä. Tai sitten täytyi vain toivoa että Fric olisi juhlatunnelmissa ja toista ei haittaisi se, että tuon tyttöystävää tanssittaisi väärä partneri. Amelie tiesi tämän itsekin ja pikaisen salin skannauksen jälkeen tuo suostui Benin ehdotukseen. Mun pahaksi onnekseni Ben haastoi vielä mut pyytämään Josefinan tanssiin ja lopulta mä en voinut kuin pyytää toista tanssimaan kanssani. En mä osannut tanssia ja en mä todellakaan halunnut tanssia Josefina Rosengårdin kanssa. En ainakaan nyt kun toinen pitäisi mua varmaan täytenä idioottina.

Me tanssittii Jusun kanssa ehkä puolikkaan kappaleen ajan ennen kuin mun oli pakko pahoitellen keskeyttää meidän tanssi. Sain ylläpidettyä herrasmiesmäisyyttäni vielä sen verran että talutin Jusun takaisin pöydän ääreen, ennen kuin katosin pihalle. Mä en vain voinut olla enää salissa nolaamassa itseäni yhtään sen enempää kuin mitä mä olin jo itseäni tähän mennessä Jusun silmissä nolannut.

Saulkrastissa ei onnekseni ollut kunnon talvea joten ulkona ei ollut hirveän kylmä, vaikka ei sielä lämminkään ollut. Annoin katseeni kiertää linnan patiolla ja huomasin vähän sivummalla seisovan Ambryn. Mä en tiennyt että mikä muhun meni, mutta mä kävelin toisen luokse.


”A...ambry?” puhuttelin toista epävarmasti. Näin miten nainen säpsähti, joko kylmästä tai säikähdyksestä.
”Moi” brunette hymyili pienesti. Me ei oltu paljoa Ambryn kanssa tekemisissä, mutta olin vaihtanut naisen kanssa sanan sielä, toisen täälä.
”Onk… onko sulla kylmä?” Kysyin katsellessani naista, joka hieroi olkavarsiaan. Ambry vain pudisti päätään, mutta joku pieni ääni mun sisällä sanoi että se ei olisi totuus. Mä jostain syystä silti riisuin mun puvun takin ja asettelin sen bruneten olille. Ambry vetikin takkia pienen hymyn siivittämänä tiukemmin ylleen ja seisoimme vain hiljaisuuden vallitessa ulkona.


Mä olisin halunnut sanoa tai kysyä jotain Ambryltä, mutta en mä tiennyt että mitä tai miten. Olihan se nähty jo Ilonankin kanssa, että mulla ei ollut mitään mahdollisuuksia naisten kanssa… Just kun mä olisin saanut kysyttyä jotain Ambry tarjosi äkisti puvuntakin takaisin käsiini ja poistui sisälle, jättäen minut katsomaan ällistyneenä toisen perään ennen kuin kuulin jotain epämääräistä ääntä pihamaalta ja näin Fricin raahaavan Abraxia kohti linnakartanoa…


”Helvetin Fricis Vanags” huokaisin ennen kuin lähdin pelastamaan toisen työpaikkaa. Jo muutaman metrin päästä oli nähtävillä että Fric oli nauttinut juhlien nestemäisestä annista enemmän kuin tallipojalle olisi ollut sallittavaa.
”Mitä – helvettiä – sä – luulet – tekeväsi?” sihahdin Fricille, joka vain virnisteli Abraxas narussa. Mulla ei todellakaan ollut inspiraatiota tähänkään tänään, mutta toisaalta vaikka mä en osannut sitä laittaa sanoiksi, mä tarvin tota idioottia.
”Just a bit fun to the party” Fric virkkoi katsellen minua ja viitaten kohti linnakartanoa. Mä jouduin laskea aika moneenkin kymmeneen ja ennen kuin kerkesin vastata Fricille mitään oli Ben ilmestynyt luoksemme pidellen oluttuoppiaan käsissään.
”Mikä meno herrat?”
Mä vedin pariin otteeseen syvään henkeä ennen kuin aloin briiffaamaan tilannetta Benjaminille saksaksi ja päästessäni briiffini loppuun tuo oli hiljaa, hörppäsi vain pariin otteeseen oluestaan ja toisti lopulta saman kysymyksen, jonka olin esittänyt blondille jokin aika ennemmin. Benillä oli yllättäen paljon järkevämpiä vastakysymyksiä esitettäväksi teinille ja jossain kohtaa mun oli pakko kommentoida että olin yrittänyt saada noita samoja asioita taottua Fricin päähän, sillä mä en uskonut että sillä oli enää yhtään löysää työpaikkansa osalta. Lopulta Ben ehdotti minulle että palaisin takaisin sisälle ja että tuo hoitaisi tilanteen Fricin kanssa loppuun.

Ben palasi yksin sisälle, kertoen että tilanne olisi hallinnassa ennen kuin suuntasi baaritiskille ja palasi sieltä kahden juoman kera joista toisen tuo ojensi Fricille joka – kaikkien onneksi – palasi tyhjin käsin juhlasaliin. Me istuttiin juhlasalissa vielä parin tunnin ajan, ennen kuin Sali alkoi tyhjenemään ja me poistuimme myös Benin kanssa taksiin ja juhlista. Kotiin päästessä mun oli vaikea nukahtaa ja mä en usko että mä nukuin montaakaan tuntia, ennen kuin heräsin enemmän kuin ahdistuneena ja mun oli vain pakko päästä juoksemaan niin lujaa kuin mun jaloista lähti.

// Pakko heti ensin antaa kaikille Zenin edustajille iso peukunnosto siitä, että kaikki kyselemättä pukeutuivat ajanmukaisesti. Yhdenmukaista ja kaunista! Zen oli finaalissa upeasti edustettuna, you all made Iivari very proud. Kyllä ne pisteet tästä suorituksesta nousi kohisten, joten tehtävä katsotaan suoritetuksi. Maxin esiintyminen areenalla kaikista vaikeuksistaan huolimatta, täydessä tällingissä ja selkeästi paljon harjoittelleena, jos se ei saa oppimestaria tyytyväiseksi ja ylpeäksi niin ei sitten mikään!

Muurahaisvertaus oli loistava, vaikkakin hieman ankea. Miusta on tavallaan hienoa että Max tuntee vetoa olla enemmän se tärkeä, näkymätön muurahainen kuin parrasvalojen stara — joskus oli aika, kun tarinoissa oli vain oman elämänsä sankareita eikä arjen hiljaisia sankareita. Ihana että tallin tärkeimmät työntekijät, eli juuri kaikki näkymättömät "paskanmättäjät", saavat vihdoinkin arvoa!

😂 Miun niin pitää joskus ikuistaa hetki, kun saksalaisherrat jututtavat pässiä raahaavaa Fricistä. Hauskinta hetkeen!

(Ambry ♥)

+ 9p. pitkästä tarinasta, + 3p. tehtävän suorittamisesta ja + 5p. tapahtumaan osallistumisesta. - YP

Mä olin vetäytynyt varjoihin sen sunnuntain jälkeen. Poissa silmistä, poissa mielistä. Poissa aiheuttamassa pettymyksiä toisensa perään. Maanantaina mä en ollut tehnyt mitään jos ei lasketa kahta asiakastapaamista. Mä yritin olla perumatta niitä mahdollisimman pitkään koska mulla ei olisi kohta enää varaa sellaiseen. Ehkä mun pitäisi vain oikeasti pohtia sitä että mä siirtyisin jonkun palkkalistoille, mutta kuka haluaisi tällaisen raunion?

Hiivittyäni seuraavana maanantaina pimeyden turvin mä olin vain päätynyt harjaamaan kuparikarvan. Jokaisella harjanvedolla mitä kuparinen karva sai osakseen mä mietin että mitä ihmettä mä olin tekemässä. Tavallaan mun elämässä oli ollut jokin suunta melkein vuoden ajan, mutta toisaalta mä en ollut varma että oliko kaikki ihan turhaa koska mä vain rikoin kaikki mitä oli rakentumassa, halusin mä tai en.

Mä olin onnistunut perjantaihin asti pakoilemaan kaikkia, kunnes mä tulin tallille sen verran myöhään että iltatallia oli keretty jo aloittamaan. Vaikka mä miten yritin vältellä kaikkia, koska mä en edelleenkään ollut keksinyt miten pahasti mä olisin asiani sotkenut ja millainen järki missään oli Amelie huomasi mut.

”Max!” bruneten ääni oli kuin sähköisku ja mä jähmetyin täysin paikoilleni. Mä en tiennyt mitä oli tapahtumassa ja mä tunsin miten mun hengitys pinnallistui ja kaikki veri alkoi pakenemaan mun jo valmiiksi loppuun juostuihin jalkoihin. Mä en varmaan kestäisi enää metriäkään.
”Missä sä oot ollut?”
”Töissä. Paperihommia. Rästejä. Asiakkaita. Alles.”
”Meinaatko sä ottaa osaa Cup:iin? Olisi vain mahtavaa päästä matkaamaan turnajaisiin sun ja Fricin kanssa. Sekin voisi pysyä ehkä vähän paremmin nahoissaan” oliivinvihreiden silmien katse oli kysyvä.

Mä en tiennyt mitä vastata. En mä ollut ajatellut mitään tuollaista ja en mä tiennyt osaisinko mä. Eikö se olisi jo tarpeeksi että mä olisin osallistunut edes kotikentällä?
”I…I…Ich…Ich…Ich weib es nicht… ei… eihän mulla…. hevosta… varsa… silloin… Keine Ahnung vom Reiten…” en mä ollut valmis tähän… En nyt, en ikinä. Amelie näytti siltä että se mietti jo kuumeisesti mulle vararatsua.
”No, onhan meillä onneksi aikaa pohtia tätä asiaa. Mut hei mun on pakko jatkaa töitä.”
Mä katsoin Amelien loittonevaa selkää ja mä en enää tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. Olis…Olisiko musta sittenkin vielä ratsastajaksi?

Seistyäni keskellä käytävää vielä hetken kuin patsas, mä sain itseni viimein liikkeelle ja hakemaan Umbran harjat. Tamma oli jo karsinassaan syömässä iltaheiniään, mutta se ei suuremmin edes reagoinut siihen että saavuin paikalle. Rapsutin tammaa sen harjan alta kohdasta, jonka olin oppinut olevan sille mieluinen. Raskas, tyytyväiseltä kuulostava huokaus karkasi tammasta ja lopulta annoin käteni liukua alas kuparista karvaa pitkin ja poimin harjapakista ensimmäisen harjan.

Harjan vedot olivat hitaita ja epämääräisen pituisia. Mun keskittyminen ei ollut todellakaan edessäni seisovassa hevosessa vaan ihan jossain muualla. Mä taas ylianalysoin kaikkea mutta mä en vain enää tiennyt haluaisinko mä satuttaa ketään tai olisinko mä valmis ottamaan iskuja vastaan.

Mä en tiennyt enään mitä mä kestäisin. Joskus mä luulin että en mitään, mutta ehkä asiat ei ollut niin. Ehkä… Ehkä mä olin vahvempi kuin mä ymmärsin. Vaativaksi tarkoitettu pukkaus mun vasempaan olkavarteen palautti taas meneillään olevaan hetkeen. Umbran katseesta huomasi miten tamma ihmetteli minne sen hoitopalvelu jäi ja lopulta mä nostin harjan takaisin sen kyljelle ja jatkoin epämääräistä liikehdintää. Ollessani piilossa tamman ja seinän välissä, mä annoin käteni silittää hitailla, pitkillä liikkeillä Umbran kylkeä. Mä tiesin että jossain sen alla oli kasvamassa uusi pieni hevonen. Ajatus varsasta ei tuntunut enään niin ahdistavalta, kuin mitä se oli Galahadin kanssa tuntunut, mutta silti mä en tiennyt mitä ajatella. Vaikka mä ehkä olinkin – myöntämättä sitä kenellekkään – innoissani varsasta, mua pelotti sitäkin enemmän. Mua pelotti varsan puolesta ja vielä enemmän mua pelotti Umbran puolesta.

Mä tiesin että vaikka edellinen kerta oli mennyt hyvin, ei tätä kertaa voisi ajatella samalla tavalla ja että mahdollisuus kaiken väärin menemiselle oli olemassa. Vaikka mä en halunnut ajatella sitä, mä tiesin että silti olisi hailuvan pieni mahdollisuus siihen että mä saattaisin menettää tamman. En mä tiennyt olisinko mä valmis siihen, saati kestäisikö mun menneisyyden haavat sitä. Mä yritin ravistaa ajatukset pois samalla kun nostin harjan vielä kerran kupariselle karvalle. Pahin ei olisi vielä tapahtunut…

// "Mä yritin olla perumatta niitä mahdollisimman pitkään koska mulla ei olisi kohta enää varaa sellaiseen" <- Allekirjoittanut voi niin samaistua tähän lauseeseen atm. : D Yay for nay.

Todellakin Maxista olisi ratsastajaksi! Kyllähän hän on sitkeydellä harjoitellut, ja mitä enemmän talli saa hevosia esille, sen parempi! Senhän voi ottaa vaikka harjoituksena tulevia Silakkaseikkailuja varten.

+ 3 p. - YP

19-20.02.2020 // "Saisinko mä jäädä?"

Mä tiesin että huomenna voisi olla se päivä kun Umbran varsa voisi syntyä. Mä olin tehnyt tänään normaalin työpäivän ja lopulta mä kävin kotona vain sen verran että mä sain vaihdettua tallivaatteet päälle ja napattua paksumman takin mukaani. En mä tiennyt olisinko mä valmis todistamaan varsomista, mutta en mä tiennyt olisiko pakoilukaan oikea tapa. Saapuessani Zeniin mä yritin keskittää ajatukseni ensin Manoniin ja sen kanssa toimimiseen, sekä sen jälkeen pikaisesti vielä Moiraan ennen kuin mä suuntasin taukotilaan ja yritin syödä edes vähän eväistä, joita olin pakannut mukaani tallille.

Mä autoin iltatallissa sen verran mitä mulle oli hommia tarjolla ja lopulta talli alkoi hiljenemään ylimääräisten lähtiessä kotiin. Mä olin palannut Moiran karsinalle ja vain seurasin miten pikkutamma valikoi korsia heinäkasastaan, ennen kuin tuo söi kortensa ja alkoi sitten etsimään uusia korsia syötäväksi. Seurasin vain varsaa ja mä en oikeastaan tainnut edes ajatella mitään.

”Max, olisi aika lähteä” pehmeä mutta vaativaksi tarkoitettu ääni kuului oikealta puoleltani ja nostin katseeni kääntäen sen äänen suuntaan ja näin Claven seisovan vierelläni. Katse ruskeissa silmissä tuki juuri lausuttuja sanoja. Mun aivot löi täysin lukkoon ja mä haukoin happea muutaman kerran ennen kuin mä sain mun ajatuksen taas rullaamaan.
”Sa… saisinko mä jäädä? Jos… Jos Umbran varsominen on nyt? Se… Se voisi helpottaa… Menneisyyden osalta. Mä voin kyllä ottaa vastuun jos Iivari suuttuu” mä en tiennyt oliko mun sanoissa mitään järkeä mutta mä yritin. Claven asento muuttui hieman ei niin jäyhäksi ja näin miten tuo mietti mikä olisi parasta toimintamallia. Lopulta austraalialaismies huokaisi syvään ennen kuin jatkoi keskustelua.

”Umbraa tai muita hevosia ei tule häiritä ylimääräistä. Tarkistetaan vielä loput tammat.”
Kävimme lävitse vielä loput tammat ja varmistimme että ne pärjäisivät yön. Lopulta siirryimme takaisin taukotilaan ja juttelimme Claven kanssa Moirasta ja siitä mitä haluaisin tammani tulevaisuudelta. Jossain kohtaa minulle annettiin lupa käydä katsomassa Umbraa ja silloin tamma oli vielä ihan rauhallinen. Palatessani takaisin ylös mua alkoi ahdistamaan jos mä olin ajanut meidät molemmat ongelmiin vain turhan vuoksi. Suurimman osan yöstä me oltiin hiljaa ja välillä jompikumpi meistä kävi katsomassa Umbraa ja Nairaa.

Kello oli lähempänä kahta aamulla kun mä olin menossa katsomaan tammoja. Me oltiin illan aikana löydetty Claven kanssa toimiva rytmi. Mä näin jo kaukaa että kaikki ei olisi okei. Mun sydäntä kylmäsi koska mä en tiennyt mitä olisi tapahtumassa. En mä ollut ikinä todistanut varsomista joten mä en tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. Päästessäni karsinalle mä jähmetyin ihan täysin ja tuijotin kuparista tammaa, jonka kaula ja lavat olivat tummuneet hiestä. Mä huomasin miten Umbran hengitys oli hieman raskasta ja mä tiesin että varsominen taisi olla lähellä.

Mä seisoin käytävällä parin askeleen päässä karsinasta, ja mä en tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. Voisinko mä lähteä hälyttämään Clavea? Pitäisikö mun auttaa? Miten mun pitäisi auttaa? Tuntiessani jonkun pysähtyvän vierelleni mä säpsähdin ja käännyin täysiä ympäri. Iso kivi vierähti mun sydämeltä kun mä tajusin että Clave oli tajunnut mun viipyneen tallissa ihan liian kauan. Clave astui karsinalle ja katsoi Umbraa, joka oli juuri pistänyt makuulle.
”Se varsoo nyt”

Muutamaa minuuttia myöhemmin karsinan pahnoilla makasi niin hionnut Umbra, kuin myös pieni, hontelo varsa. Mä tujotin pientä otusta, jota kuparinen turpa pökki. Mä en tiennyt mitä ajatella. Yllättäen se ei sattunut. Mä olin helpottunut. Umbra olisi hengissä. Varsa olisi hengissä. Kaikki oli mennyt hyvin. Mä tunsin lämpimät kyyneleet mun poskillani samalla kun mä nojasin varsomakarsinaa vasten ja annoin katseeni olla kiinnittyneenä karsinassa oleviin hevosiin. Umbran noustua jaloilleen ja varsan seurattua jossain kohtaa perästä Clave kävi tarkistamassa että molemmat olisivat kunnossa.

”Kaunis pieni tamma” aussi murre sekoittui tajuntaani. Mä nyökkäsin. Yllätin meistä molemmat halaamalla Clavea ja kiitin toista siitä että tuo antoi minun jäädä talliin. Mä tunsin miten mua lyhyemmän miehen kädet nousivat ilmaan ja siirtyivät mun selkään. Clave taisi huomata miten mun voimat loppuivat valvomisen ja stressaamisen johdosta, joten toinen auttoi käteni irti ympäriltään ja lähti taluttamaan minua kohti taukotupaa. Yritin laittaa hieman vastaan kun mies passitti minut nukkumaan tilassa olevalle sängylle. Mulla oli sen verran vielä voimia jäljellä että mä yritin pidättäytyä viemästä toisen paikkaa. Mä yritin vakuuttaa että sohva olisi ihan hyvä. Lopulta kuitenkin mä päädyin melkein talutettuna sängylle, isällisesti peiteltynä ja mun viimeinen vastalause jäi kesken, unen ottaessa voiton ja mun vaipuessa syvään tiedottomuuteen.

// Täällä se nyt on, Siena of Dzelzain ♥ Jotenkin tosi liikuttavaa että Max tahtoi (ja sai) jäädä varsavalvojaisiin. Syntymän jälkeinen hetki oli kirjoitettu niin kauniisti, että luin sen useampaan otteeseen. Ja voi miten Clave on ottanut isällisen otteen Maxista! Ihanata miten joku pitää hänestä ihan konkreettisesti huolta.

+ 3 p. -YP