Umbran kirja

Me oltiin palattu tänään aikaisemmin takaisin Latviaan sen jälkeen kun koko viikonloppu oli mennyt Suomessa näyttelyreissulla. Vaikka reissu olikin taas imenyt enemmän voimavaroja kuin mä halusin myöntääkään, sen sijaan että palattuani takaisin Saulkrastiin olisin ajanut suoraan kotiini, mä ajoinkin Zeniin. En mä tiedä mitä mä siellä tekisin, koska Umbra oli varmasti jo liikutettu ja hoidettu joten ei mulla ollut edes sitäkään, mutta silti mä pysäköin tallin parkkipaikalle ja nousin autosta, ennen kuin lähdin robottimaisin liikkein kohti tallirakennusta.

Pujahtaessani talliin yövahti, Dzidris katsoi minua kiukkuisena ja saatoin vain tuntea miten stressitasoni nousi uudelleen. Kyllä mä tiesin että tähän aikaan talli haluttiin pitää mahdollisimman rauhallisena ja lupasinkin toiselle että en viipyisi tallissa pitkään, ennen kuin lähdin harppomaan käytävää pitkin kohti tuttua karsinaa.

Umbra säpsähti hieman saapuessani sen karsinalle, mutta kuullessaan ääneni tammasta huomasi miten se rentoutui ja se saattoi myös keskittyä uudelleen yöheiniensä syömiseen. Avasin sampanja hevosen karsinan oven hiljaa, ennen kuin astuin karsinan puolelle ja suljettuani oven takanani, kiedoin käteni tamman kaulan ympärille, upottaen kasvoni tuon paksuun harjaan ja vain hengittäen hevosen tuoksua keuhkojeni täydeltä. Muutaman minuutin kuluttua olin valmis päästämään tammasta irti ja liu’utin käteni samettista karvaa pitkin tamman harjan alle ja aloin hitaalla liikkeellä rapsuttamaan Umbraa sen harjamarron vierestä.

Enään Umbra ei jännittynyt tehdessäni näin ja löytäessäni hyvän kohdan, tamma nosti päänsä heinäkasastaan ja alkoi rapsuttelemaan minua takaisin ylähuulellaan, liikkeen vain reipastuessa aina sitä mukaan mitä paremmalta rapsuttamiseni tammasta tuntui. En voinut kuin hymyillä tamman vastineelle rapsutukseeni ja vaikka tarkoituksenani oli kertoa tammalle kaikki mitä Suomessa oli tapahtunut ja mitä olin tuon reissun aikana pohtinut, en saanut siihen tilaisuutta, Dzidriksen ilmestyessä karsinalle näyttäen siltä että toinen hakisi minut pian niska-perse otteella pois karsinasta jos en lähtisi itse.

Hieman vastahakoisesti annoin käteni laskeutua Umbran kaulaa pitkin ja palata vierelleni, ennen kuin kävelin karsinan ovelle ja siirryin käytävän puolelle. Varmistuttuani että suljin karsinan oven kunnolla, lähdin kävelemään ulko-oville yövahdin seuratessa minua kuin varjo ja mietinkin että mitä ihmettä olin toiselle tehnyt, vai olisiko Iivari antanut taas koko tallin kuulla kunniansa, sillä en muistanut vanhan miehen olevan ennen näin tiukkapipoinen. Palatessani autooni ei kotiin palaaminen yksin kuulostanut hyvältä idealta, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut, joten käynnistin autoni ja aloitin hieman vastahakoisenkin matkan kotiin.

// Voi Max. D: Hänellä taitaa olla taas huonompi kausi tulossa? Tosin onko se ihmekään tähän aikaan vuodesta, vaikka eihän Latvian synkkyys ole mitään verrattuna Suomen pimeään ja märkään syksyyn. Tarpeeksi kurjaa silti.

Ehkä Claven pitäisi ottaa koppi Maxista ennen kuin hän tipahtaa yhtään syvempään kuoppaan. Hän olisi siihen järkevin ja pätevin. Amelie ja Fricis ehkä ikätovereina osaisivat auttaa muuten parhaiten, mutta heidän parisuhteessaan on sen verran myrskyä ettei heidän tukensa ole ehkä vakaimmasta päästä juuri nyt.

+ 3 p.- YP

02.11.2020 // Kisakyselyä ja uusia haasteita?

Sen jälkeen kun Clave oli saanut mut kiinni ratsastamasta ilman satulaa Umbralla maastossa, mä en ollut uskaltanut poistua tallin pihasta tamman kanssa. En mä uskonut että pehtoori olisi tehnyt enään mitään asialle, tai mistä mä tiedän, mutta parempi oli pelata varmanpäälle ja olimme pysyneet Umbran kanssa tutun pihan rajojen sisällä. Olin palannut taas hiippailemaan varjoissa ja seinien vierellä ja samalla yritin pysyä poissa kaikkien katseista. Lähdettyäni Galahadin tarhalta olin käynyt poimimassa Umbran matkaani ja nyt tamma saikin kuivatella karsinassaan samalla kun kävin vaihtamassa itselleni kuivempaa vaatetta päälle, sillä pitkä ulkonaolo oli saanut juuri sopivalla tavalla kaikki vaatteeni kastumaan ja ehkä ratsastaminen olisi mukavampaa kuivissa housuissa.

Palattuani karsinalle käytin taas ihan liian paljon aikaa Umbran hoitamiseen ja varustamiseen, ennen kuin mä lähdin taluttamaan tammaa kohti maneesia. Maneesissa mä kiipesin sen selkään ja me aloitettiin meidän perinteinen treeni. Mä olin treenannut samppanja hevosen kanssa alta escuela ykkösen juttuja siitä asti kun mä olin uskaltanut alkaa tekemään sen selässä jotain. En mä tiennyt että näyttäisikö meidän meno mitenkään oikealta, mutta mä olin yrittänyt opetella ratsastamaan tehtäviä mahdollisimman pienillä ja huomaamattomilla avuilla ja samalla myös suorittamaan kokonaisia ratoja ja välillä vaan vaihdellut vähän järjestystä missä kaikki liikkeet tapahtuisi että treeneissä olisi välillä Umbralle jotain uutta.

Mä olin hiljalleen oppinut rentoutumaan matkalla tallista maneesiin tai kentälle vaikka muuten mä olisin kuinka ahdistunut ja viimeistään siinä vaiheessa kun mä nousin Umbran satulaan mä olin rauhoittunut ja mä pystyin luomaan semmoisen oman kuplan missä mun oli helppo ja turvallinen ratsastaa siten että mun tekemisestä tuli jotain. En mä tiennyt tulisinko mä ikinä enää kilpailemaan joten en mä tiennyt että olisiko mun treenaamisella loppupeleissä edes mitään järkeä ainakaan omalta kannaltani, vaikka Umbraa se varmaan auttaisi ja ehkä joskus tulevaisuudessa saattaisimme livahtaa Moiran kanssa kilpailemaan joihinkin pikkukisoihin, vaikka en uskonut sitä todeksi.

”Näyttää hyvältä” Amelie kommentoi hymyn siivittämänä kun me lopetettiin Umbran kanssa ja se näki että mä olin palannut takaisin tähän maailmaan.
”Kiitti” mutisin pysäyttäessäni tamman ja liukuessani alas sen selästä.
”Ooksä miettinyt että sä kisaisit? Vai onko se vielä liian arka ajatus?”
”En mä usko että mun annettaisiin. En mä osaa kuitenkaan niin hyvin ja ei mulla oo mitää tietoa siitä että mitä mä teen satulassa. En mä usko että mä selviäisin sekuntiakaan Iivarin opissa” mutisin rapsuttaessani samppanjakaulaa.
”Hei kyllä sä pärjäisit. Sä oot ihan sika taitava vaikka ootki joutunut opettelee kaikki nollasta!” Amelie yritti tsempata.
”Mm… en mä tiedä. Ehkä joskus Moiran kanssa”

Me kuljettiin Amelien kanssa suurimmaksi osaksi hiljaisuuden vallitessa kohti tamma tallia. Kuitenkin vähän ennen tamma tallia mun oli pakko kysyä kysymys, joka oli ollut mielessäni jo useita päiviä.
”Amelie?”
”Niin?”
”Ol… olis… tai no ei mitään”
”Hei Max, kyl sä voit kysyä mitä tahansa”
”Olisik… olisiksä voinut kattoo mun kanssa Skills at arm:sin juttuja? Tai en mä tiedä kannattaako mun sotkeentuu siihen. Äh, unohda että mä ikinä ees kysyin. En mä osaa ees altan juttuja niin turha mun on rikkoa kaikkia sas:illa” peruin puheeni samaan hengenvetoon.

Amelie oli juuri vastaamassa jotain kun astuimme tammatalliin, mutta Claven kutsu keskeytti toisen vastauksen ja pahoittelevalla olankohautuksella Amelie lähti kävelemään Claven suuntaan samalla kun itse jatkoin Umbran kanssa tamman karsinalle ja hoidin tamman rauhassa pois, ennen kuin oli aika käydä pesemässä sen satula ja suitset ja palauttaa tavarat paikalleen ja vaihtaa jo vähän paremmin kuivuneet vaatteet päälle, ennen kuin oli aika palata sadekuurojen miinoittamaan ulkoilmaan ja palauttaa samppanja hevonen tarhaansa, ennen kuin suuntasin oman kulkuni kohti Saulkrastin keskustaa ja lähdin hölkän kautta juosten kohti kotiani.

// Kyllä maar Amelie esittelisi skill at arms:in perustehtäviä varmasti mielellään! Hienoa saada Max ottamaan jälleen askeleen etiöpäin. Amelie varmasti voi olla apuna ja silminä kouluratsastuksenkin puolella, jos sille tarvetta on. Hän on ehkä hieman helpommin lähestyttävä kuin Iivari mikä opetukseen tulee, vaikkakin papukaijana vain lähinnä toistaa mitä on itse edeltämainitulta kuullut ja oppinut. Mutta varmasti se olisi tyhjää parempi — itsekseen treenaaminen voi olla mälsää.

Ties millainen maestro Maxista vielä saadaan leivottua 💪

+3p. - YP

Me oltiin palattu Umbran kanssa takaisin maanpinnalle. Tuntui omalla tavallaan lohdulliselta, mutta samalla myös niin oudolta työskennellä tamman kanssa samalta tasolta, mutta ehkä mun pitäisi alkaa taas panostamaan tähän. Maastakäsinhän me tultaisiin tekemään kaikki Moirankin kanssa siihen asti että tammaa voisi alkaa ratsukouluttamaan.

Ajatus siitä että varsa olisi muuttamassa Zeniin vain kolmen viikon kuluttua stressasi mua enemmän kuin mä olin taas halunnut myöntää kenellekkään. Mitä jos mä mokaisinkin sen kanssa niin että me molemmat lennettäisiin pihalle. Minne me sitten mentäisiin? Ei mulla ollut mitään muuta paikkaa tiedossa ja en mä tiennyt haluaisinko mä palata pysyvästi kotiinkaan.

Toisaalta voisiko ne tunnit? päivät? viikot? mitä Iivari viettäisi vielä Siperiassa antaa meille aikaa löytää yhteistä säveltä ja voitaisiinko me sillä tavalla ehkä lunastaa paikkamme tallissa pysyvästi? Pehmeä hörähdys ja sitä seurannut lämmin ilmavirta palautti minut taas ajatuksistani siihen mitä olin ollut tekemässä ja harjasin kullanhohtoisen karvan loppuun, ennen kuin pujotin kapsonin tamman päähän ja lähdimme suuntaamaan maneesiin.

Maneesissa oli onneksi rauhallista ja haimmekin Umbran kanssa paikkamme kauimmaisesta päädystä, jossa hiljalleen annoin itseni kääntyä kävelemään selkä edellä ja vain hain hyvää askellusta ja tasaista ympyrää. Tehtävää ei helpottanut lievä onnahteluni joka toisella askeleella mutta päättäväisesti yritin vain päästä johonkin treenikuplaan ja näin ollen saatoin alkaa hiljalleen pyytää Umbralta taivutuksia. Ensimmäinen pyyntö jännitti hieman mutta tamma lähti suorittamaan tehtävää pienellä vihjeellä ja mitä pidemmälle ympyröitämme pääsimme, sitä näkyvämmäksi hymy kasvoillani nousi. Työskenneltyäni Umbran kanssa muutaman kierroksen verran tähän suuntaan, olin juuri lopettamassa että saisin vaihdettua suuntaa, kun kuulin jonkin äänen takaani.

Kääntyessäni katsomaan mikä se ääni olisi sekosin askelissani ja ennen kuin oikeastaan aivoni rekisteröivät mitään, löysin itseni makaamasta maneesin hiekalta, Umbra tuijotellen minua oikealta puoleltani ja Fricis sekä Hesato vasemmalta.
”Max kaikki okei?” Fricin äänestä kuului huoli.
”Mm.. Ja” mutisin saksaksi samalla kun kampesin itseni istumaan. Puolimatkassa nousemistani jouduin irvistämään pienesti, mutta lopulta pääsin seisaalleni ja edelleen vieressäni seisovan blondin ilme ei ainakaan ollut vakuuttuneempi.
”Ootsä ihan ihan ihan varma että kaikki on ok?”
”Joo joo. Pieni moka töissä niin venäytin vissiin jonkin lihaksen selästä. Kyllä mä selviän. Ei oo eka kerta kun tää käy” hieroin samalla kevyesti nyt selkeämmin jomottavaa selkälihastani ennen kuin taiteilin jotenkin vielä raipan maasta käteeni ja jatkoimme Umbran kanssa treenejämme vielä toiseen kierrokseen.

En edes yrittänyt peitellä onnahteluani enään sillä tiesin että se nyt ei ainakaan nopeuttaisi paluutani satulaan. Kuitenkin haluaisin vielä päästä edes pari kertaa treenaamaan ennen Iivarin paluuta sillä tuo varmasti saisi joltain kuulla että olin harjoitellut enemmän kuin varmaan minulle olisi sallittua ja että todennäköisesti silloin tiedossa olisi todellinen tulikoe.

Palattuamme Umbran kanssa talliin jouduin hidastamaan omaa toimintaani vain saadakseni kipuaistimukset pidettyä kurissa. Samppanjahevosta pitkät hoitotuokiot eivät onneksi haitanneet ja tamma tuntuikin vain nauttivan hitaasta menosta ja välillä tuo tuntui tarkistavan että olisin edelleen okei. Lopulta annoin tamman odottaa karsinassa sen verran että sain käytyä hoitamassa kapsonin ja harjapakin paikoilleen, ennen kuin kävin vielä poimimassa tamman matkaani ja palauttamassa sen takaisin ulos. Tehdessäni hidasta matkaani parkkipaikalle toivoin että särky helpottaisi pian sillä haluaisin hyödyntää tätä seesteistä tilannetta vielä Galahadinkin kanssa harjoitteluun, sillä laikkuvarsan kanssa olisi kuitenkin helppoa treenata Moiraa ajatellen ja ehkä näin ollen olisin vähän valmiimpi työskentelemään omankin varsani kanssa ja ehkä nostamaan pisteitäni myös Iivarin silmissä varsan kanssa.

// No nyt ollaan oltu kuulolla opetuksessa, kymmenen pistettä ja papukaijamerkki maastatyöstämisen tärkeydestä! Siitähän se kaikki aina alkaa, ja myös jatkuu — aina kun selässä kohtaa ongelmia joita ei saa korjattua, oli se sitten jalkojen suunta ympyrällä tai jännittynyt ratsu (tai ratsastaja😁)

Iivari palaa vasta joulun ympärillä, joten Maxilla on hyvin aikaa tutustuttaa Moiraakin ympäristöön ilman ylimääräisiä paineita. Kohta on tontilla jo kolme komeaa georgian grandea, kuvitella!

+ 3p. -YP

24.11.2020 - Uuden äärellä

Mulla oli mennyt hieman ylimääräistä aikaa sopeutua taas elämään Belgian jälkeen. Onnekseni olin voinut nukkua suurimman osan perjantain ja lauantain ajomatkoista, mikä oli helpottanut oloani, sillä ilmeisesti edelleen lievästi vaivaava aivotärähdys yhdistettynä stressiin ja matkustamiseen ensin lentokoneessa ja sitten autossa ei ollut viikkoa myöhemmin se paras idea. Sunnuntaina mä en meinannut päästä sängystä ylös ja olin jo hetken täysin varma siitä että joutuisin soittamaan itselleni ambulanssin ja palaamaan takaisin sairaalaan.

Onneksi iltaan mennessä oloni oli tasaantunut ja maanantaina tunsin itseni jo melkein normaaliksi, joten uskalsin lähteä tänään Amelien tunnille, jota olimme joutuneet siirtämään onnettomuuden vuoksi. Varustaessani Umbraa en ollut yhtään varma siitä miten kaikki tulisi menemään ja kaduinkin hieman että olin pyytänyt Amelieta opettamaan minulle uutta lajia. Ehkä pitäisi vain pysyä siinä minkä ehkä osasin. Tai ehkä olisi vain pitänyt kävellä suoraan suden suuhun ja odottaa Iivarin paluuta. Tai ehkä olisi vain pitänyt lähtökohtaisestikin pysyä poissa satulasta… Olisiko se edes mun paikka enää?

Umbra tuuppaisi minua kuin sanoen että meidän täytyisi lähteä ja huokaisten varmistin ratsullani olevan kaikki kunnossa, ennen kuin talutin samppanjahevosen Amelien ja Lunan perässä ulos ja nousimme kentällä ratsujemme selkiin. Katselin rataa hieman tuimana, kunnes Amelie haki huomioni ja alkoi selittämään radan osuuksia. Kuuntelin bruneten selitystä aseista ja niiden tarpeesta musta tuntui että mä olin todellakin väärässä paikassa. Ei musta olisi tähän. Mä en tiennyt että uskaltaisinko mä tällä kertaa edes luottaa siihen että Umbrakaan pelastaisi mua pinteestä. En mä tiennyt oliko tilanteessa mitään muuta positiivistä, kuin se, että Iivari ei ollut paikalla. Ehkä mä olin ollut sittenkin järkevä pyytäessäni Amelien opettamaan mulle perusteita. Mä taisin kyllä olla sille, ja ehkä toisaalta Fricillekkin ihan vain sovun vuoksi illallisen velkaa.

Amelie näytti mulle ensin radan Lunan kanssa. Parivaljakko suoritti radan sen näköisesti että ne ei ollut ensimmäistä kertaa matkassa, kuten ne ei ollutkaan, toisin kuin minä. Laukatessaan rataa ympäri Amelie selitti samalla tehtäviä ja mua jotenkin helpotti nähdä että se ei onnistunut kaikessa. Olihan se ehkä ihan hirveä ajatus, mutta jotenkin mulla tuli semmoinen fiilis että ehkä mäkin voisin epäonnistua. Ehkä se olisi hyvä tehdä nyt eikä Iivarin opeissa?

Suoritettuaan ratansa Amelie ratsasti mun ja Umbran viereen, ennen kuin tuo ojensi minulle ensin nahkaisen vyön ja sen perään vielä miekan, ohjeistaen kaikkien sijoittelussa jotta olisin valmis omaan koitokseeni. Mulla meni hetki tottua siihen miltä miekka tuntui paikallaan mutta Amelie ei onneksi antanut mulle liikaa aikaa tai mahdollisuuksia panikoinnille, ennen kuin tuo oli taas äänessä.

”Okei, alotetaan sillä että otatte ton hypyn ja yrität saada poimittua peitsen. Alotetaan ihan vaan ravilla ja katotaan siitä sitten eteenpäin” Amelie viittoi tehtäviä kohden Lunan selässä.
”Joo…” mutisin ja siirsin Umbran liikkeelle. Tamma tuntui rentoutuvan päästessään liikkeelle ja mä keskityin enemmän sen liikkeeseen kuin mitä mä olin tekemässä, ja mä en tiennyt että olisiko se virhe vai ei mutta mä yritin vain hallita jotenkin paniikkia, joka oli kasvamassa mun sisällä. Ensimmäisellä kerralla Umbra meni hypystä ohi, mutta molempien kannustaessa ja tsempatessa me päästiin seuraavalla yrittämällä tamman kanssa heinäpaaleista yli ja mun ihmetyksekseni mä sain jopa peitsen poimittua siitä missä se oli odottamassa poimijaansa.
”Se näytti Max hyvältä! Kokeillaan vielä kerran tällä tavalla ja vaihdetaan sitten tehtävää” Amelie antoi Lunan ravata luoksemme ja Fric kuuliaisena kävi poimimassa multa peitsen jotta toinen sai palautettua sen paikalleen.

Uudella kierroksella meidän tekeminen taisi olla vähän varmemman näköistä ja kun mä olin saanut poimittua peitsen Amelie huusi käskyn jatkaa eteenpäin ja iskeä peitsellä quintainin kilpeen. Ensimmäisellä kerralla mun epävarmuus vaikutti Umbraan ja tamma alkoi kiemurtelemaan vähän ennen kuin oltiin lähestymässä quintainia ja näin ollen me päädyttiin ravaamaan siitä ohi.
”Hyvin se Max menee! Ravatkaa vaan kenttä ympäri ja tuu pelkästään tuo suora” Amelie ohjeisti ja mä tein sen neuvojen mukaan. Toisellakaan kerralla me ei onnistuttu, mutta nyt me päästiin jo vähän lähemmäksi oikeaa pistettä.
”Kyl sä Max pystyt siihen! Sä oot jo niin lähellä!” Vanags liittyi tsemppikuoroon kentän keskeltä. Kolmannella kerralla me suoritettiin tehtävä jotenkin, vaikka ei se ollut ihan täydellinen suoritus.
”Jes! Just noin! Tuu vielä kerran sama juttu” Amelie tsemppasi ja mä päätin yrittää vain sen vuoksi. Nyt mä onnistuin tehtävässä ja Amelie käski mun jatkaa rotalle. Ensimmäisellä kerralla mä olin ihan varma että mä kolautan Friciä peitsellä, joten mä missasin rotan ihan vähäsellä.

”Hei et sä oo eka etkä varmasti vika joka meikämannea sillä kepillä lyö joten anna mennä vaan!” Fric tsemppasi ei niin mahtavasti mutta jotenkin niin itselleen sopivalla tavalla. Mä näin miten Amelie mulkaisi toista kuullessaan sen möläytyksen, ennen kuin päätyi tsemppaamaan minua vähän kauniimmilla sanavalinnoilla. Toinen ja kolmas kerta olivat jo vähän parempia, vaikka edelleenkään en uskaltanut tehdä ihan kunnolla. Kuitenkin Fric löysi jostain juuri ne oikeat, ehkä vähän kipeätkin napit ja seuraava yritys olikin sitten Amelien mielestä jo täydellinen.

Amelie taisi nähdä että mä aloin väsymään mun stressin alla koska toinen päätti että otettaisiin vielä yksi liike ennen kuin me oltaisiin valmiita. Musta tuntui että renkaiden poimimiseen vaadittavat taivutukset olivat oikeasti ainut osa radasta, jonka me osattiin ja mä haluisin uskotella itselleni että sen vuoksi se oli myös ainut tehtävä, renkaiden ja peitsen saaviin laskemisen lisäksi, mikä meillä sujui radalla ensimmäisellä yrityksellä.

”Mahtavaa! Kyllä susta meille vielä kilpakumppani leivotaan!”
”Mm… En mä tiedä onko musta tähän sittenkään… Ei mulla oo sitä varmuutta mitä mä tarvisin…”
”Höpö höpö. Meillä on tässä vielä hyvin aikaa harjoitella ja mennään ihan sun tahdissa niin varmasti siihen mennessä kun Iivari palaa sä saat vaan yllättää sen sun Alta Escuela ja SaS taidoilla” Amelie vakuutteli minulle, samalla kun Fric avasi meille porttia jotta saimme ratsastettua ulos kentältä, ennen kuin tuo jäi sen uuden hoitajan kanssa siivoamaan kentältä tavaroita. Kävimme Amelien kanssa lyhyen käyntilenkin maastossa ja mä kerroin samalla sille kaikista niistä peloista mitä mulla oli varsinkin Moiran muuttoon liittyen ja tuo lupasi olevansa apuna aina kun sitä tarvitsisi ja muutenkin brunette yritti vain parhaansa mukaan tsempata mua.

Tallille palatessamme hoidimme ratsut pois ja molempien tammojen palattua tarhoihinsa kävimme vielä auttamassa Friciä ja Velnaa siivoamaan kentän sekä tasaamaan pinnan ainakin isoimpien kuoppien osalta. Suunnatessani talliin vaihtamaan märkiä vaatteitani kuivempiin mä kiitin Amelieta vielä kerran siitä että se viitsi ainakin edes yrittää auttaa ja opettaa mulle näitä juttuja, vaikka mä olisin varmasti maailman surkein oppilas. Amelie jatkoi vakuutteluaan siitä että mä osasin kyllä ja että mun pitäisi vain luottaa itseeni. Ennen kuin tiemme erosivat Amelie meinasi että jos musta vain tuntuisi siltä, me voitaisiin jatkaa treenejä jo seuraavana päivänä tai sitten ihan koska vain musta siltä tuntuikaan, sillä tarkoitus ei ollut kuitenkaan edetä liian nopeasti vaan Amelie sanoi että tuo haluaisi että homma pysyisi sellaisena että mä voisin oikeasti oppia jotain enkä vain stressaisi itseäni hengiltä satulassa.

Mä kiitin Amelieta tästä ja lupasin yrittää alkaa kasvattamaan itseluottamustani vaikka helppoa se ei olisi. Lopulta mun oli pakko lähteä takaisin töihin ja Amelie sekä Fric katosivat talliin töidensä pariin.

// Todella realistisesti ja yksityiskohtaisesti kirjoitettu pätkä. Juuri näin voisin Maxin ensimmäisen treenin kuvitella menevänkin, ja pitkälti samalla tavalla se itse asiassa myös allekirjoittaneellakin sujui alkuun — oikeastaan välillä vieläkin. Varsinkin kamppailu quintainin kanssa osui ja upposi (pun intented), voin hyvin aistia Kühlingin mielenliikkeitä ravin kiemurtaessa ja kohteen jäädessä uloittumattomiin.

Ehkä ensi vuonna noviisiluokassa pari voisi kokeilla jo levittää siipiään?

+ 9p. - YP

26.11.2020 // Säikähdyksiä

Mä näin jo kaukaa että Umbra ei ollut jotenkin oma itsensä. Olihan se aina vähän ehkä normaalia hiljaisempi ja ei niin vapautunut ulkona, mutta tänään se näytti jotenkin entistä vaisummalta. Mä kävelin pelon sekaisin tunnelmin tamman luokse, joka ei oikeastaan edes nostanut päätään mua kohden vaikka mä kävelin ihan sen viereen. Mä olin ihan varma että mä menettäisin senkin, ihan kuin mä olin menettänyt Zeenkin. Ehkä mä vain menettäisin ennemmin tai myöhemmin kaikki hevoset, joihin mä koskin…

Pujotettuani riimun tärisevin käsin Umbran päähän, mä maiskautin tamman liikkeelle. Se ei olisi oikein halunnut liikkua ja mä yritin parhaani mukaan saada sen astelemaan aina edes muutaman askeleen eteenpäin, kunnes me saavutettiin portti ja mä sain jollain ilveellä Umbran käännettyä ulos portista ja suljettua sen meidän perässä. Matkalla tallipihalle mä en uskaltanut katsoa Umbran päälle. Oliko se mun vika että se oli kipeä? Missä kohtaa mä olin mokannut? Mitä lähemmäs talleja me päästiin sitä enemmän, paniikki kasvoi mun sisällä ja siinä kohtaa kun Clave käveli meitä vastaan katsoen huolestuneena mä en meinannut saada enää sanaa suustani. Jollain kolmen kielen sekoituksella mä sain kerrottua sille että Umbra ei ollut ihan kunnossa ja se käski mun viedä tamman karsinaan samalla kun se soittaisi Ievalle.

Musta tuntui että vanhan naisen saapumisessa kesti ikuisuus ja mä en oikeastaan tiennyt mitä muuta tehdä kuin pitää samppanjan väristä päätä sylissäni ja antaa oikean käteni monotonisesti silittää silkkistä poskea. Mä tunsin miten kyyneleet olivat kerääntyneet johonkin silmieni taakse, mutta jostain syystä mä en pystynyt tällä kertaa itkemään. Mä en kuullut tai rekisteröinyt mitään mitä käytävällä tapahtui, ennen kuin mä tunsin vahvat kädet mun olillani, ennen kuin Clave ohjasi mut pois karsinasta jotta Ieva sai tehdä työnsä. Mä seisoin käytävällä täysin lamaantuneena ja mä en edes muista kumpi, Amelie vai Fricis, vai joku ihan muu oli saatellut mut taukotilaan ja keittänyt kahvia, joka sai haalentua rauhassa mun käsissäni olevassa mukissa.

Mä en tiennyt mistään mitään vaikka mä ihan varmasti kuulin kaiken mitä huoneessa puhuttiin, ennen kuin Amelie istui mun viereen ja kevyesti palautti mut transsistani tähän päivään.
”Max?”
”Ieva sanoi että Umbralla ei ole mitään isoa hätää. Se sai hieman kipulääkettä ja sen pitäisi alkaa helpottamaan pian. Se tulee kyllä vielä kuntoon”

Vieressäni istuvan bruneten viimeiset sanat olivat sellaiset, jotka mursivat padot ja vihdoin ja viimein kaikki ne patoamani kyyneleet pääsivät valloilleen. Mä tunsin miten mut kiedottiin halaukseen molemmilta puolilta ja se sai mut ensin itkemään vain enemmän, ennen kuin mä hiljalleen pystyin rauhoittumaan ja sain lopulta itkuni lakkaamaan.
”V…Voinko mä mennä katsomaan sitä?”
”Joo. Mä voin tulla sun kanssa” Amelien ääni jatkoi pehmeästi viereltäni, ennen kuin nousimme ylös ja kävin viemässä koskemattoman mukini pois. Mua pelotti jokaisella askelmalla vain enemmän mitä alemmas me päästiin portaita, ja satulahuoneen ovella mä en olisi halunnut ottaa sitä viimeistä askelta, joka erotti mut ja tamman. Kuitenkin Amelie ohjasi mut käytävälle ja ensimmäiselle karsinalle. Mä en uskaltanut katsoa ja Amelie antoi mun ottaa oman aikani, ennen kuin mä olin valmis.

Samppanjanhohtoinen tamma oli edelleen alakuloisen ja nuutuneen näköinen, mutta sen silmässä alkoi olla jo hieman terveempää kiiltoa. Tärisevin käsin mä avasin karsinan oven, ja astuin ne muutaman askeleen tamman luo mitkä meidät erotti, ennen kuin kiedoin hellästi käteni sen kaulan ympärille ja upotin kasvoni tamman paksuun harjaan. En mä tiennyt olinko mä valmis päästämään vielä Umbrasta irti vaikka omakin varsani oli astumassa pian kuvioihin. Kuitenkin samppanjatamman merkitys kaikessa menneiden kuukausien aikana oli isompi kuin mä olin ikinä osannut kuvitella ja mä en halunnut edes ajatella sitä päivää kun se ei olisi enää täälä.

Mä en yhtään tiedä miten pitkään mä vietin Umbran kanssa, mutta mun suureksi onneksi se alkoi palaamaan koko ajan enemmän itsekseen ja vasta kun yövahti tuli hätistelemään mua ulos karsinasta, mä sain itseni vaivoin irrotettua tamman luota ja kotiin päästessäni mun ei tarvinnut edes ajatella nukkumisen yrittämistä, sillä taisin olla unessa jo ennen kuin pääni edes osui tyynyyn.

// Onneksi tästäkin tilanteesta selvittiin vain säikähdyksellä! Umbralla oli lievää ähkyoireilua, mutta pelkkä letkutus ja kipulääke riitti parantamaan oloa huomattavasti. Illalla se oli jo aivan oma itsensä.

Ihana kuulla miten tärkeä Umbra on Maxille.

+ 3p. -YP

05.12.2020 - Mitä tästä tulee?

Musta tuntui kuin mä olisin toiminut automaatilla. Tavarat paikalleen, portaat ylös, vaatteiden vaihto, takaisin alas, toiset varusteet kantoon, karsinalle, ulos, tarhalle ja tuttu hevonen naruun.

Vasta kun olimme kävelemässä Umbran kanssa kohti tallia ahdistus iski jotenkin kunnolla päälle, ja musta tuntui väärältä taluttaa samppanjatammaa sen sijaan että mä en olisi ollut viettämässä aikaa oman varsani kanssa. Mä toisaalta halusin antaa pikkutammalle rauhan kotiutua uuteen talliin ja toisaalta mä kaipasin nyt tuttua ja turvallista. Mä hoidin Umbran mahdollisimman lyhyen ja huolellisen kaavan mukaan, ennen kuin varustin sen ja talutin lopulta tamman ulos ja nousin sen selkään ja pyysin Umbran liikkeelle, ennen kuin annoin tamman lähteä kävelemään kohti maastoreittejä.

Vasta kun linnakartano jäi selkäni taakse minulla oli sellainen fiilis että voisin alkaa taas vaihteeksi hengittämään kunnolla ja siten että noussut stressitasoni lähtisi laskemaan. Kuitenkin meni vielä pitkään että saatoin tuntea stressini laskevan sellaiselle tasolle, jossa se oli oikeasti hallittavissa ja taas sellaista että se ei hallinnut elämääni sellaisella tasolla, jossa en voinut millään tavalla hallita sitä. Kyllähän Umbrasta ja sen liikkeestä huomasi että tamma aisti sen että olin itse stressaantunut ja sen liike ei ollut kovinkaan rentoa ja mukavaa. Huokaisin syvään ja yritin vain saada itseni rentoutuman vielä paremmin ja onnekseni aloin huomaamaan että Umbran liike alkoi rentoutumaan allani ja mitä rentoutuneemmaksi se muttui niin sitä enemmän tunsin että omakin oma olemukseni rentoutui vielä enemmän ja saatoin alkaa ihan oikeasti rentoutumaan tämän maastoreissun aikana.

Kiersimme Umbran kanssa pitkän maastolenkin, jonka aikana me molemmat rentouduimme lopunkin, ja tallille palatessamme oma fiilikseni oli paljon parempi kuin lähtiessämme. Mulla ei ollut ihan niin paha fiilis kuin olisi voinut olla ja siinä vaiheessa kun laskeudun alas samppanjatamman selästä mä pohdin että ehkä hommat voisivat tulla toimimaan kaikkien hevosten kanssa vaikka varmasti se alkuun voisi olla vaikeaa ja ahdistavaa, mutta mä halusin ehkä jossain syvällä sisälläni uskoa että musta olisi tähän ja että mä voisin todistaa Iivarille ja muille että musta olisi pitämään huolta molemmista tammoista.

Palautettuani Umbran karsinaansa mä saatoin hoitaa sen paljon rennommin pois ja lopulta palautettuani sen tarhaan mä kävin vielä pikaisesti kurkkaamassa omaa pikkueläintäni ennen kuin palasin takaisin talliin hoitamaan Umbran varusteet pois.

// Toivottavasti Maxin morkkis tästä vähän helpottaisi. Häneltä varmasti liikenee huomiota kummallekin tammalle, ja tekeehän se myös hyvää puuhata erilaisten hevosten kanssa. Tsemppiä Max!
+ 3p. -YP

09.12.2020 - Mä osaan. Mä Pystyn. Mä olen Vahva.

Tänään piti olla hyvä päivä. Mulla oli hyvä suunnitelma, se lähti hyvin ja tehokkaasti liikkeelle ja kaikki meni hyvin ennen kuin mulla oli viimeinen asiakas tälle päivälle. Mä tiesin että se oli omalla tavallansa vaikea asiakas ja mä olisin ollut ihan samanlainen tuon ikäisenä jos… Annoin ajatuksen katketa siihen paikkaan enkä jatkanut sitä pidemmälle. Nyt oli Hyvä Elämä. Mä Osasin. Mä Pystyin.

Treenin viimeisen puoliskon aikana kaikki meni kuitenkin Pieleen ja kun tilanne oli hoidettu mä tunsin miten möykky alkoi kasvaa. Mä päätin unohtaa koko möykyn ja varmistuttuani että kaikki oli salilla kunnolla, mä siirryin toimiston puolelle ja tein viimeisen puolituntia töitä mitä mulla oli suunniteltua työaikaa jäljellä. Mä olin pystynyt pitää kiinni jo kaksi päivää siitä että työpäivän loppu oli oikeasti työpäivän loppu. Mä tiesin että mä olin suunnitellut kaikki hyvin ja mä pärjäsin normaalilla kahdeksantunnin työpäivällä. Mä olin varma siitä.

Kuitenkin mitä lähemmäs Zen tuli, sitä enemmän möykky tuntui. Mä leikin että mä en tuntenut sitä, mutta ohittaessani Fricin mä tiesin että se näkyi. Mä yritin moikata toista reippaasti ja näyttää siltä että kaikki on ok. Mä olin Vahvempi. Henkistä tikariaan möykky käytti ensimmäisen kerran siinä kohdassa kun mä olin saanut Umbran varustettua ja mä olin taluttamassa kuparinhoitoista ratsuani kentälle. Mä päätin olla tuntematta sitä, vaikka jokin pieni ääni sanoi että sitä ei kannattaisi olla huomaamatta. Mä olisin kuitenkin Vahvempi. Mä olin Parempi. Mä Pystyin. Kentällä ollut Amelie oli juuri lopettelemassa omia treenejään kun mä talutin ratsuni hiekalle ja nousin sen satulaan. Amelie antoi Lunan kävellä vierellemme.

”Treenit edessä?”
”Jep. Pakko hioa kaikki pienetkin jutut kuntoon. Tai siis sä varmaan tiedät että mä kisaan kuun lopussa?” Uusi tikarinpisto.
”Oho! Siis ei mulla ollut mitään tietoa” Amelie kuulosti oikeasti hämmästyneeltä ennen kuin jatkoi ”mut sehän on ihan mahtavaa! Missä lajissa?” brunette keräsi innostuksensa yllättävän nopeasti.
”Altan noviisissa. En mä usko et mä saisin SaS:in siihen mennessä hallintaan. Mä nyt… noh oon vielä toivoton siinä hommassa. Mut ehkä me voitais päästä noviisi läpi Altassa. Tai siis oisko sulla tai jollain muulla ollut ehkä aikaa kattoa se mun kaa lävi ennen Iivarin paluuta? Jos mä vaikka saisin sen semmoseen malliin että von Hoffrén ei ehkä näytä mulle ovea tän tempun vuoksi?” sanani olivat vähän epävarmempia.
”Hei jos mä yhtään Iivaria tunnen niin kaiken sen jään alla se varmasti vain kehrää kuin kissa tyytyväisyydessään. Eihän se sitä todellakaan näytä tai sano, ennemmin se varmaan vaan käyttää sanojaan paljon piikikkäämmin mutta oikeasti se on tyytyväinen aina kun sen oppilaat etenee” brunette puheli vierelläni ja en ollut tainnut kuulla Amelien puhuvan niin värikkäillä sanavalinnoilla, vaikka selväksi oli kyllä tullut että Chaput ei ollut halutessaan mikään pyhäkoululainen.
”No siis sitä mä vähän ajattelinkin että varmaan vain vaikeammaksi kaikki menee kun Iivari palaa. Pakko vain toivoa että mä olisin edes melkein kisavalmis sen mielestä koska mä en tiedä että miten mä saisin itsestäni enään mitään irti kun mun pitäisi kuitenkin keretä kouluttamaan Moiraakin vähän enemmän ja…” lauseeni loppu jäi leijumaan ilmaan sanattomasti, mutta toivoin Amelien ymmärtävän mihin olin menossa sanojeni kanssa. Ne ajatukset eivät vain kuuluisi enää tähän elämään. Mä olin Parempi. Mä olin Vahvempi.

Portin lähestyessä Amelie pysäytti Lunan ennen kuin tuo heilautti itsensä alas tamman satulasta ja lopulta poistui ratsuineen kentältä. Me aloitettiin Umbran kanssa tutun kaavan mukaan tehtävä treeni ja mä yritin ratsastaa jokaisen liikkeen pelkän ajatuksen voimalla. Mä tiesin että mä pystyisin siihen. Umbra tuntui leijuvan mun alla. Tamma tuntui suorittavan jokaisen liikkeen ilman isompaa pyyntöä, ja musta tuntui että mä sain tehtyä vaikka ja mitä vain pelkästään ajattelemalla sitä tai korkeintaan ihan minimaalisella jalan asennon vaihdoksella. Mä olin ehkä vähän liiankin fiiliksissä itsestäni sillä mä kokeilin laukanvaihtoa jopa ykköstason määrillä. Tuntiessani kuparisen tamman vaihtaessa laukkaa hymy mun kasvoilla levisi. Mä osasin. Mä pystyin. Mä näyttäisin Iivari von Hoffrénille. Mähän lunastaisin kisalippuni sen silmissä.

Me ei treenattu Umbran kanssa pitkään koska me molemmat oltiin ihan supereita. Me osattiin. Me pystyttiin. Me selvittäisiin. Mä pysäytin Umbran portin lähelle, laskeuduin tamman selästä ja mun oli pakko halata samppanjakarvaa ennen kuin mä lähdin taluttamaan kohti tallia. Tallissa möykky yritti ilmoitaa nousseensa ylemmäs. Mä en tuntenut sitä. Mä olin Vahva. Umbran ollessa hoidettuna ja palautettuani tamman takaisin ulos oli edessä vielä sen varusteiden huoltaminen ennen kuin mä voisin hakea oman kermakarvani.

Mä olin just putsaamassa Umbran satulaa kun mä kuulin yllättäen jotain kiivasta keskustelua. Mä olin ollut liian syvällä keskittymiskuplassani, sillä mä tunsin miten samalla sekuntilla kuin se puhkesi, paniikkikohtaus iski päälle. Mä en voinut estää sitä mitenkään. Mä yritin vain painaa pääni polviini, sulkea silmäni ja hengittää rauhallisesti sisään ja ulos. Mä kuulin askeleita viereltäni ja miten tuoli kolisi kivistä lattiaa vasten, ennen kuin joku istui alas ja pian sen jälkeen mun olalle laskeutui kevyesti jonkun käsi. Huomatessaan että se ei ainakaan vienyt mun tilannetta huonommaksi se liikkui keskemmälle mun selkää ja mä tunsin miten se alkoi tekemään sellaista silittävää liikettä. Ensimmäisenä mun mieleen iski arpi. Tietäisikö mun vieressä istuja siitä? Tuntuisiko se?

Mun jo vähän rauhoittunut hengitys kiihtyi uudelleen.
”Ssshhh. Rauhassa. Ei mitään hätää” rauhalliset sanat kuuluivat mun viereltäni. Mä vedin syvään henkeä ja painoin pääni tiukemmin polviini. Tämä tästä puuttui. Mä en yhtään tiennyt että kauanko kohtaus kesti. Tuntui kuin se olisi kestänyt tunnin. Lopulta mun hengitys ja pulssi alkoi olla sen verran tasaista, että mä uskalsin avata silmäni. Ainakaan vielä ei tuntunut ihan hirveän pahalta. Mä jouduin hetken kasaamaan ajatuksiani että sain ymmärrykseni siirtämään käteni polvilleni ja siitä aina reisilleni sitä mukaa mitä yläkroppani suoristui. Se sama käsi, joka oli silitellyt mun selkää tuki mun nousemista. Mitä suorempaan mä pääsin sitä enemmän mä näin sivulleni. Nähdessäni kuka mun vieressäni istui ja kuka tätä kohtausta oli joutunut todistamaan, sai mun pulssin kohoamaan uudelleen.
”Rauhassa. Kaikki ok?” äänessä oli häivähdys huolta. Mä en saanut sanaa suustani mutta mä vain nyökkäsin. Mut autettiin ylös ja ohjattiin portaisiin. Mä taisin mutista jotain varusteista, mutta mulle vakuutettiin että ne voisi odottaa. Ylhäällä mut ohjattiin taas siihen samalle sohvalle, josta mä olin herännyt pyörtymiseni jälkeen. Mua ahdisti olla taas näin paljon vaivaksi. Mä olin aiheuttanut varsinkin kesällä ihan liikaa ongelmia. En mä ansainnut tämmöstä huolenpitoa. En mä ollut muuta kuin taakka.
Mun käsiin ilmestyi taas jostain kahvimuki ja mä vain nyökkäsin kun joku kysyi että haluaisinko mä maitoa. Oikeasti mä halusin olla rauhassa. En mä vain pystynyt sanoa sitä. Se mytty oli siirtynyt pieneksi mollaavaksi ääneksi mun aivoissa. Ehkä kaikki oli virhe sittenkin. Kun useampi ääni oli varmistanut että mä pärjään mä kuulin miten askeleet loittonivat ja lopulta katosivat portaisiin. Tilalle laskeutui hiljaisuus. Mä painoin silmäni uudelleen kiinni ja nojasin taakseppäin. Scheisse… Mä en tiedä että kauan mä siinä istuin, mutta lopulta mun käsissä oleva muki oli tyhjä ja mä saatoin tiskata sen pois ja palata alas jatkamaan sitä mitä mä olin tekemässä.

Ehkä me ei trenattaisikaan tänään Moiran kanssa. Ehkä mä uhrautuisin uudelle paniikkikohtaukselle ja lähtisin varsan kanssa maastoon. Ehkä se olisi paras kaikille…

// Tässä kirjoituksessa oli todella kiva ja kantava teema, joka toistui sopivasti olematta silti tyrkky. Lyhyet lauseet ja jämptit rakenteet loivat juuri sen tunteen jonka tiedän omakohtaisesti "pärjäänn kyllä, olen hyvä, hymyile ja jatka elämää"-kuplan luovan. Bravo!

Lohduttaja (Clave?) oli lämmin ja turvallinen, se tuntui ruudun läpi. Kaikin puolin tässä tekstissä kaikki tunteet tuntuivat jotenkin tavallista selkeämmiltä, helposti omaksuttavilta. Onnistuminen Umbran kanssa, päättäväisyys turnajaisten suhteen — kaikki natsaa.

Lopuksi Maxille on nostettava hattua lajivalinnasta, onhan alta escuelan noviisiluokkakin huimasti vaikeampi kuin SaS. Jos hän tästä selviää, niin kyllä sitten mistä vain!

+ 9p. -YP