Umbran kirja

09.04.2021

Moiran ollessa takaisin tarhassaan mä suuntasin viereisen tarhan luokse ja poimin Umbran mukaani. Kuparin hohtoinen tamma vaikutti todella epäilevältä isää kohtaan ja mä en tiennyt miten Umbra selviäisi isän läsnäolosta. Isä kai ymmärsi että tamma pelkäsi tuota ja lähtikin suuntaamaan kohti tallia meidän edellämme. Kun me oltiin Umbran kanssa myös tallissa, tamma tuntui siltä että se olisi ainakin vähän paremmin hyväksynyt isän ja mun oli helpompi olla sen suhteen.

Mä kiinnitin Umbran samalle pesupaikalle kuin mihin mä olin ottanut Moirankin ja kävin nopeasti vaihtamassa Moiran harjat Umbran omiin. Mä olisin halunnut ehkä hieman harjoitella kuparin hohtoisen tamman kanssa tänään, mutta myös Umbralla olisi huomenna turnajaiset tiedossa joten ehkä olisi paras antaa tammallekkin tänään vapaa. Palatessani satulahuoneesta takaisin käytävälle, mä näin miten isä oli päässyt silittämään Umbraa. Tamma ei vaikuttanut edelleenkään kovinkaan luottavaiselta sen suhteen että isä tai sen pyörätuoli ei söisi pieniä georgian grandeja, mutta mua helpotti nähdä että tamma antoi isän edes vähän koskea.


Hevonen, jonka Maximillian otti oman hevosensa jälkeen, näytti jo kaukaa siltä että se voisi lähteä pois paikalta. Markus ei halunnut aiheuttaa pojalleen mahdollisesti mitään harmia, joten tuo lähti työntämään tuoliaan parivaljakon edellä. Markus ei ollut tietoinen siitä, mihin poikansa olisi hevosen kanssa suuntaamassa joten mies rullasi samaan paikkaan, josta he olivat vähän aikaisemmin lähteneet.

Hevonen, jonka Maximillian kiinnitti hoidettavaksi ei ollut sama, kuin minkä kanssa poika oli edellisenä päivänä ollut tekemisissä. Kuparin värinen hevonen esiteltiin Markukselle Umbrana ja poika jatkoi selvittämällä että tamma olisi tuon vastuuhevonen tallilla. Maximillian poimi harjalaatikon matkaansa ja katosi muutaman metrin päässä sijaitsevaan huoneeseen, jättäen Markuksen ja Umbran kaksin käytävälle. Mies antoi kupariselle hevoselle aikaa tottua itseensä ja hiljalleen mies uskalsi nostaa kättään ja yllätyksekseen tuo hevonen antoi lopulta miehen silittää itseään.


Mä odotin että hetki isän ja Umbran välillä oli ohitse, ennen kuin mä palasin niiden luokse. Mä tiesin että mä todennäköisesti hoitaisin Umbran huomenna turnajaisvalmiuteen mutta mä halusin silti jo tänään hoitaa tamman todella hyvin. Sen vuoksi mä poimin ensimmäisenä tamman harjapakista sen jouhille tarkoitetun harjan ja aloin selvittämään tamman harjaa alhaalta aina kohti harjamartoa pienissä paloissa. Umbra ei onneksi ollut takunnut harjaansa pahasti joten jouhet olivat nopeasti selvitettynä ja mä siirryin tamman hännän pariin, joka vaati hieman enemmän aikaa, mutta silti siinäkin olevat takut antautuivat nopeasti. Mä kävin vielä kerran Umbran harjan lävitse, ennen kuin mä vaihdoin harjaa sellaiseen, että mä saatoin alkaa harjaamaan tamman kaulaa ja runkoa.

Mä harjasin tammaa pitkillä, rytmikkäillä vedoilla ja mä saatoin tuntea miten se rentoutui harjauksen edetessä. Umbran rentoutuminen helpotti myös mun oloa ja mä saatoin rentoutua paremmin. Mä salaa toivoin että tammassa olisi ollut hieman enemmän työtä, mutta lopulta myös kuparin hohtoinen hevonen oli harjattuna ja mun oli aika käydä palauttamassa se tarhaansa. Lopuksi mä vielä siivosin jäljet hoitopaikalta kävin palauttamassa Umbran harjat paikoilleen, ennen kuin me poistuttiin isän kanssa Zenistä.


// Onneksi Umbra ei ole säikky. Se kyllä on aika usein huolissaan ja pitää pakosuunnitelmaa hollilla, mutta kun tamma rauhassa saa pureksia uudet asiat ja hetket läpi, se pysyy yleensä yllättävän matalilla kierroksilla. Ja auttaahan asiaa toki tutun ja turvallisen Maxinkin läsnäolo...
+ 3p. - yp

17.04.2021

Mun olo oli surkea kun mä heräsin. Mä tiesin että se johtui huonosti nukutusta yöstä, sillä kuume oli tainnut laskea yöllä. Mä en kyllä edes mitannut sitä, vaan mä suuntasin näykittyäni vähän jotain ja pakattuani jotain evästä Zeniin. Amelie ratsastaisi taas tänään Umbralla kaksi starttia ja mun pitäisi laittaa se valmiiksi brunetelle koska sillä olisi varmasti kiire. En mä edes tiennyt että olisiko kaikki valmista siihen että mä voisin vain hoitaa ja varustaa samppanja hevosen, mutta mä päätin toivoa ja yrittää.

Zenissä mun ensimmäinen tehtävä oli hakea Umbra ulkoa. Musta tuntui että mä liikuin jollain autopilotilla ja mä olin onnellinen siitä että Umbra oli tainnut jo tottua siihen että mä olin maailman surkein hoitaja minkä se olisi voinut saada. Kuitenkin kuparin värinen hevonen seurasi mua luottavaisesti talliin ja mä käänsin sen karsinaansa ennen kuin mä riisuin siltä riimun ja poimin ensimmäisen tamman harjoista käteeni. Mä aloin selvittelemään Moiran jouhia kärjistä kohti harjamartoa ja sen jälkeen koko mitalta, ennen kuin mä siirryin vielä selvittämään tamman hännän. Lopulta oli aika harjata loput hevosesta ja kun mä olin varma että mä olin oikeasti harjannut koko hevosen huolellisesti, mä hain Umbran satulan ja kapsonin ja aloin varustamaan kuparihevosta. Nostaessani satulaa tamman selkään, se väisti mua, mitä se ei ollut tehnyt pitkään. Vasta silloin mä tajusin että mun pitäisi ajatella mun liikehdintää ehkä vähän enemmän ja lopulta mä sain hidastettua itseäni sen verran että Umbran varustaminen oli mahdollista ja mä saatoin lähteä viemään kuparihevosta Amelielle.

”Sä näytät hirveältä. Ootko sä varmasti kunnossa?” oliivin sävyiset silmät mittailivat mua.
”Toivottavasti. Pakko. Tai kun mulla oli ehkä kuumetta yöllä mutta en mä voi perua osallistumista. En mä usko että Iivari ymmärtäisi. Tai kun en mä edes oo kunnolla kipeä. Mä yritän olla rauhassa. En… en mä muutenkaan osaa niin ei musta niin väliä” mä yritin lakaista mun heikkoa oloa ja nuutunutta ulkonäköä maton alle luovuttaessani Umbran ohjia Amelielle. Brunette loi muhun vielä kerran hieman huolehtivan katseen, mutta lopulta ratsukon oli aika siirtyä verryttelemään ja radalle. Mä raahauduin maneesin laidalle seuraamaan verryttelyä ja sen jälkeen kentän laidalle seuraamaan ratsukon suorittamista.

Umbra näytti todella hyvältä radalla. Mä toivoin että mä osaisin joskus ratsastaa kuparinhohtoista hevosta niin kuin Amelie ratsasti sitä. Tai että mä ylipäätään osaisin joskus ratsastaa. Lopulta ratsukon ensimmäinen rata oli valmis, ja mä siirryin takaisin maneesiin Amelien ja Umbran vierellä. Mä olin todella onnellinen kun me kuultiin että Amelie ja Umbra oli voittanut luokan. Mä onnittelin brunettea ennen kuin toinen ratsasti palkintojenjakoon ja sen jälkeen ratsukko saikin valmistautua jo päivän toiseen luokkaan. Tämä luokka ei ollut enään niin hyvä, mutta silti Amelie osasi ratsastaa Umbran kolmanneksi. Mä otin lopulta samppanja hevosen ohjat takaisin käsiini ja lähdin riisumaan tammaa. Mä toivoin että mun voimat riittäisi loppuun asti, sillä mulla oli ihan sellainen fiilis että mun lämpö tai kuume oli nousemassa uudelleen. Mä yritin kuitenkin keskittyä Umbraan ja tamman hoidettuani mä suuntasin viemään sen ulos ja palasin hetkeksi talliin ennen kuin oli aika lähteä hakemaan Manonia.

// Umbran kyky lukea ihmisiä on kyllä ihan vol. 1032. Sen kanssa ei voi esittää rohkeampaa, iloisempaa tai rauhallisempaa kuin mitä on, sillä pohjavire on herkälle tammalle selkeä kuin aurinko taivaalla. Kyllähän kaikki hevoset ne varmasti huomaa, mutta tämä rouva myöskin peilaa ne asap...

Mutta kahden varsan jälkeen Umbra on kyllä hieman rohkaistunut! Ei olisi vielä viime vuonna tullut mieleenkään että se osallistuisi turnajaisiin useammin kuin joskus jouluna, ja luokasta toiseen voisi siirtyä ilman ylimääräisiä hengenahdistuksia ja huolestumisia. Ei Umbra selkeästi kyllä esiintymisestä nauti, mutta eipä se enää kauhistutakaan.

+ 3 p. YP

22.05.2021

Mä olin jotenkin automaattisesti hakenut Umbran ja Sienan sisälle. Pikkutamma ei olisi meinannut ensin lähteä äitinsä matkaan, mutta lopulta se onneksi liimaantui Umbran kylkeen ja saatettiin suunnata sisälle. Mun olisi pitänyt varmaan oikeasti tehdä jotain kunnollista tammojen kanssa, mutta en mä saanut itsestäni irti muuta kuin molempien tammojen perusteellisen harjauksen. Ehkä huomenna mulla olisi taas energiaa tehdä jotain.

// Lyhyt ja ytimekäs teksti kuvaa kokonaisuutena hyvin Maxin tunnetiloja. Joskus vähemmän on enemmän, kuten juuri todistit!
+ 30. - YP

13.09.2021

Moiran hoitamisen jälkeen mä halusin tehdä vielä jotain Umbran kanssa. Ei mulla ollut hirveästi energiaa jäljellä, mutta musta tuntui että mä olin pettänyt samppanjan hohtoisen tamman viime aikoina kun mä en ollut antanut sille niin paljon huomiota kuin se olisi kaivannut. Kävellessäni hakemaan tammaa, se nosti päätään ja katsoi mua kohden kuullessaan askeleeni. Se, että tamma ei ollut unohtanut mua helpotti mun sisälläni itämään alkanutta ahdistusta ja Umbran kävellessä mua kohti sekin pieni kipinä suli pois ja mä aloin miettimään että mitä mä olin tehnyt oikein jotta mulle oltiin annettu lupa huolehtia tammasta.

En mä tiennyt että miksi mä sain edelleen olla vastuussa tammasta, vaikka mä en ollut sen arvoinen koska mulla ei ollut pitkään aikaa tai energiaa keskittyä useampaan hevoseen kerralla. Mä toivoin että tilanne muuttuisi kunhan mä saisin itseni vain vähän vielä parempaan kuntoon sen jälkeen kun mä olin ollut melkein viikon pedin omana. En mä tiennyt että kauanko mulla menisi siihen että mä olin oikeasti kunnossa, mutta mä yritin olla ajattelematta sitä ja mä nostin käteni rapsuttamaan Umbran otsaa, tamman päästyä mun luokse. Totta puhuen, en mä edes tiennyt että kauanko mä vain rapsuttelin samppanjanväristä hevosta ja vain vietin sen kanssa aikaa, kunnes mä pujotin sille riimun päähän ja huokaisten mä lähdin taluttamaan Umbraa kohti porttia.

Kuitenkaan mä en kääntänyt kuparista turpaa portin ulkopuolelta kohti tallia, vaan mä päädyin kääntymään Umbran kohti maastoreittejä ja me lähdettiin tamman kanssa kävelemään. Ei mulla ollut mitään kunnollista suunnitelmaa sen suhteen että mihin me oltiin tamman kanssa menossa tai että miten pitkään meidän kannattaisi kävellä jotta mulla olisi vielä mahdollisuus päästä takaisin Zeniin. Kuparinen hevonen asteli rennolla askeleella mun vierelläni ja mua helpotti suuresti että tamma pystyi olemaan rentona mun kanssani vaikka mä en ollutkaan tehnyt sen kanssa pitkään mitään kunnolla, vaikka mä olin yrittänyt jakaa Umbralle aina sen kaiken vähäisen ajan ja energian mitä mulla oli ajoittain jäljellä.

Ajoittain me pysähdyttiin ja mä annoin tamman vain katsella jotain mikä sen katseen oli kiinnittänyt, oliko se sitten vain puusta tipahtava lehti tai jokin muu rasahdus, joka sai Umbran vähän varautuneemmaksi. Mä olin tyytyväinen siitä että tamma ei kokenut tarpeelliseksi poistua paikalta vaikka se selkeästi säikkyi ajoittain jotain. En mä tiennyt että kauanko me käveltiin lopulta Umbran kanssa maastopoluilla vaikka ei me edes lähdetty kovinkaan pitkälle. Mitä lähemmäksi me päästiin Zeniä sitä enemmän mun, ajatukset alkoivat taas kääntymään siihen että miten kaikki reagoisivat muhun koska mä en halunnut käsitellä menneen viikon tapahtumia kenenkään kanssa koska mä tiesin että kaikilla olisi kuitenkin omat ajatuksensa siitä että mitä oli oikeasti tapahtunut enkä mä tiennyt että uskoisiko kukaan sitä että mä olin ollut oikeasti todella kipeä.

Kuitenkaan mulla ei ollut aikaa pohtia asiaa enää, sillä Umbran kaviot kopisivat pihakiveyksellä ja lopulta se astui tallin käytävälle. Mä talutin Umbran omaan karsinaansa, sillä mä toivoin että mä voisin olla mahdollisimman huomaamattomasti tamman kanssa, vaikka mä tiesin että tamman seisominen sisällä saattaisi herättää jonkun mielenkiinnon ja joku saattaisi tulla kyselemään multa että onko kaikki okei. Kuitenkin mä sain onnekseni harjattua Umbran rauhassa, ennen kuin mä palautin tamman takaisin tarhaansa.

// Maxilla on ollut nyt niin paljon pyöritystä, että on aivan ymmärrettävää ettei aikaa voi mitenkään liietä kaikille hevosille — onhan hänellä Umbran lisäksi Moira, Viivi, Manon, Italiassa Cintikin. Johanneksen apu Moiran kanssa vähentää taakkaa varmasti, mutta pitäisiköhän Maxin hieman keventää vastuitaan lisää? Jaksaako hän tätä kaikkea pidemmän päälle?

Umbra on ollut nyt muutenkin hieman paitsiossa. Vitaliya on sitä silloin tällöin ratsastanut, mutta hänen temperamenttinsa ei osu aina yksiin aranpuoleisen tamman kanssa. Amelie ja Jeremy ovat työnsä puolesta pyöritelleet Umbraa muutaman kerran viikkoon aivan vain estääkseen sen taitojen ruostumisen, mutta edistymiseen ei ole ehditty panostamaan. Varmasti myös Umbran hankala friisiläisrakenne on olematta avuksi — ainakaan Iivarin motivaatio kohdistuu tällä hetkellä suoraan korkeampaan kouluun soveltuviin hevosiin.

+ 3 p.

20.11.2021

Moiran löytymisen jälkeen pari ensimmäistä päivää meni hyvin ja varsa sai viettää ensimmäisen yön tallissa. Pikkutamma ei tuntunut olevan millään siitä, että se oli hukassa parin päivän ajan ja palattuaan takaisin omaan pihattolaumaansa oli pikkutamma aloittanut heti kiusaamaan kirjavaa ystäväänsä. Amelien lähettämä video helpotti suuresti ja tieto siitä että Moira ei ollut kärsinyt pahemmin reissustaan sai ahdistuksen helpottamaan lopunkin. Se, kuka varsan oli karkuun päästänyt, ei taitaisi selvitä enää ikinä ja mä toivoin että samaan tilanteeseen ei jouduttaisi enään ikinä.

Koska pari päivää oli mennyt ihan täysin poissa töistä, olivat noiden päivien työt kasaantuneet tehtäväksi myöhemmin ja vastaan oli tullut myös muutamia sellaisia työtehtäviä, jotka olivat vaativampia kuin mitä osasin odottaakaan. Vaikka paluusta töihin oli yrittänyt pedata miten pehmeän ja helpon tahansa, työtehtävien määrä sekä eteen tulleiden yllätysten määrä pääsi yllättämään täysin eikä se helpottanut edelleen jossain pohjalla piilevää ahdistusta. Keskellä yötä iskenyt paniikkikohtaus säikäytti mut totaalisesti ja mä yritin hiippailla pois makuuhuoneesta ilman että mä häiritsisin Ambrya.

”Max? Onko kaikki okei?” Ambryn unen painama ääni kuului jostain mun viereltäni.
”Mä oon ihan okei. Mee vaan takaisin nukkumaan” mä yritin saada ääneni mahdollisimman normaaliksi, vaikka mä en onnistunutkaan rauhoittumaan ihan täysin ennen kuin toinen oli saapunut paikalle. Ambry istui hetken mun vierelläni, ennen kuin se nousi ylös ja poistui johonkin. Lopulta kiharapää palasi mun luokse ja se laski sohvapöydälle vesilasin ja pari valkoista pilleriä.
”Ne.. ne on niitä paniikkikohtaukseen tarkoitettuja. Jos… jos sä haluat ottaa ne? Ei sun oo kuitenkaan pakko mun vuoksi.”
Ambry istui vielä hetken mun vierelläni, ennen kuin toinen palasi ilmeisesti nukkumaan ja mä jäin yksin olohuoneeseeni. Mä yritin rauhoittua vielä vähän ennen kuin mä kurottauduin kohti mun sohvapöydälläni olevaa vesilasia ja sen vieressä olevia pillereitä. En mä tiennyt olisiko jo myöhäistä lääkkeiden ottamiselle, mutta mä halusin edes yrittää. Mä nielin pillerit ja tyhjäsin vesilasini, ennen kuin mä laskin sen takaisin pöydälle ja nojasin taaksepäin. Suljettuani silmäni uni oli vissiin voittanut kohtauksen hellittäessä, sillä havahduttuani seuraavan kerran Ambry oli keittiössä ja selkeästi tekemässä aamupalaa.

”Huomenta” Ambry hymyili minulle huomatessaan että liikuin sohvalla.
”Huomenta. Mitä… mitä kello on?”
”Kymmenen. Mä en uskaltanut herättää sua kun sä näytit nukkuvan hyvin. Täälä on aamupalaa jos haluat syödä.”
Mä suoristin ryhtini sohvallani ja hieroin niskaani, sillä aamuöinen nukkuma-asento ei ollut mitenkään paras.Vaikka uni oli auttanut yöllisestä paniikkokohtauksesta selviämistä, mun oloni oli vielä hieman sumuinen. Toki se taisi johtua ihan täysin vain lääkkeistä, jotka mä olin ottanut yöllä, eikä siitä että olisin nukkunut huonosti tai että kärsisin edelleen joistain paniikkikohtauksen jäämistä. Kun mä viimein pääsin ylös, mä kävelin ensin kylpyhuoneeseen, jossa mä pesin kasvoni viileällä vedellä ja se tuntui herättävän mua vähän paremmin tähän päivään.

Mä en oikein tiennyt että mitä mun olisi pitänyt ajatella siitä, että Ambry joutui todistamaan yöllä mun paniikkikohtausta. Mä en olut saanut sellaista pitkään aikaan ja mun oli alkuun edes vaikea muistella milloin mun edellinen paniikkikohtaukseni oli ollut, ennen kuin mä muistin, että se oli ollut kesäkuulla ja silloinkin se oli ollut laadultaan melkein yhtä paha kuin minkä mä olin saanut viime yönä. Mä olin tyytyväinen siitä, että paniikkokohtauksia ei tapahtunut usein, mutta silti mä toivoin että niiden tapahtuminen olisi entistä harvinaisempaa vaikka kai viiden kuukauden väli oli jo suurta edistymistä niiden kanssa, vaikka molemmat kohtaukset olivatkin olleet hyvin massiivisia.

Palattuani yhdistettyyn keittiö-olohuoneeseeni, mä suuntasin keittiöön ja Ambryn tekemä aamupala näytti yllättäen hyvältä. Vaikka mun ruokahaluni ei ollutkaan mitenkään hirveän suurta, mä päädyin silti syömään edes vähän jotta m en viettäisi taas ihan liian pitkää aikaa syömättä. Aamupalan jälkeen mä en oikein tiennyt että mitä mä tekisin, joten mä päädyin hakemaan läppärini repustani, mihin se oli jäänyt eilen töiden jälkeen ja mä jatkoin hetken töitäni, tekemällä kuitenkin vain jotain kevyitä ja pieniä työtehtäviä, sillä Ambry oli muutamaan kertaan ilmaissut huolensa siitä, että mä tein töitä viikonloppuisinkin. Vaikka mulla oli nyt useampiakin apukäsiä yritykseni kanssa ja mä olin saanut kevennettyä omaa työtaakkaani varsinkin silloin kun mulla oli huono hetki, mä turvauduin töihin. Siitä oli omalla tavallaan tullut mulle korvike juoksulle, vaikka en mä uskonut että mikään voisi siltikään ikinä korvata mulle pitkiä ja nopeita juoksulenkkejä.

Suljettuani läppärin kannen, mä istuin hetken paikoillani, vain tuijottaen eteenpäin koska mä en tiennyt että mitä mä olisin tehnyt seuraavaksi. Paikoillaan oleminen oli omalla tavallaan edelleen vaikeaa, sillä se tarkoitti että mun ajatuksilla oli ihan liikaa aikaa päästä valloilleen ja mä en halunnut antaa niille ylivoimaa. Vaikka mä miten yritin rentoutua kotona, se oli vaikeaa ja lopulta mun oli pakko vain nousta ylös ja mä suuntasin makuuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita. Puettuani juoksuvaatteeni päälle, mä huikkasin Ambrylle että mä lähtisin juoksemaan ja että mä saattaisin suunnata Zeniin samalla. Ensimmäiset kilometrit mä juoksi hieman varovaisemmin, sillä mä en tiennyt miten liukasta kaikkialla lopulta olisi ja miten mun askeleiden rytmi sekoaisi liukastelusta. Hitaasti mun vauhti kuitenkin kiihtyi ja kiihtyi ja lopulta mä painelin muutaman kilometrin menemään niin lujaa kuin mä vain pystyin.

Pakkasilma poltteli mun keuhkoissani mutta mä painoin siitä huolimatta menemään ja kun mä viimein annoin itseni hidastaa askellustani mä huohotin niin pahasti että mä en meinannut saada hengitettyä. Kuitenkin mä jatkoin matkaani rauhallisemmalla tahdilla ja yritin samalla saada hengitykseni tasaantumaan, vaikka se olikin todella hidas prosessi. Mun olisi tehnyt mieli jatkaa lenkkiäni vielä pidemmälle, mutta jossain sisimmässäni tiesin että se olisi virhe ja että sitä kautta mä saattaisin vain pahentaa tilannetta joten selvitettyäni hieman suuntaa, askellukseni kääntyi kohti Zeniä.

Johan olisi tänään hoitamassa Moiran joten mä voisin keskittyä Umbraan rauhassa. Mä olin luvannut Ambrylle että se saisi halutessaan ratsastaa Viivillä joten mulla oli helppo valinta sen suhteen minkä hevosen kanssa mä tekisin töitä. Manonin varsa oli jo niin iso että tamman kanssa voisi alkaa taas harjoittelemaan, mutta mä en uskaltanut palata harjoittelemaan tamman kanssa ennen kuin Iivari palaisi ja mä ehkä uskaltaisin kysyä mieheltä saisinko jatkaa tamman kanssa. Zeniin päästessäni mulla oli hienoisesti kylmä, sillä mä olin kuitenkin hionnut juostessani ja nyt kun mä olin kävellyt jo pitkään. Talliin päästessäni mä suuntasin suoraa pukukaapeille jotta mä sain vaihdettua juoksuvaatteet kuiviin tallivaatteisiin ja näin ollen mä olin valmis hakemaan Umbran.

Kuparinen hevonen näytti olevan päiväunilla, mutta kuullessaan askeleeni, tamma raotti silmiään ja nähdessään kuka tuota lähestyi, se huokaisi syvään ennen kuin lähti kävelemään luokseni. Mä annoin käteni solahtaa pitkän, kuparisen otsaharjan alle ja rapsutin tamman otsaa, tuntien miten se painautui kevyesti mun kättäni vasten ja näytti nauttivan saamastaan huomiosta. Mennyt reilu puolitoista vuotta tamman kanssa oli ollut omalla tavallaan parasta aikaa mun elämässäni vaikka varsinkin ensimmäisen vuoden aikana mä voin todella huonosti. Tie tähän pisteeseen ei ole ollut millään tavalla helppo ja en mä tiennyt että miten se tulisi jatkumaan tästä eteenpäin. Vaikka mun tilanne oli parantunut kaikin puolin, oli koko ajan kuitenkin se riski että joku asia vetäisi taas perustuksista juuri sen kriittisen palikan pois ja koko rakennelma sortuisi.

Lopputulema sille, mitä kävisi, ei ollut tiedossa ja vaikka sitä ei voinut täysin välttää, mä toivoin silti että mitään sellaista ei tapahtuisi, joka pilaisi kaiken sen edistyksen mitä oli tapahtunut. Vaikka ajatus siitä että vain rapsuttelisin Umbraa ja viettäisin aikaa tamman kanssa kuulosti mukavalta idealta, mä tajusin että me näytettäisiin ehkä vähän ihmeellisiltä jos me seistäisiin keskellä tarhaa. Näin ollen annoinkin riimunnarun lukon laksahtaa kiinni tamman riimuun ja lähdin ohjaamaan hoidokkiani kohti porttia ja siitä kohti tallia. En mä tiedä eikö mun odotettu tulevan tänään Zeniin, vai mikä oli syynä siihen että mä sain muutaman ihmettelevän katseen osakseni.

Saavutettuamme hoitopaikan ja varmistettuani että Umbra olisi varmasti kunnolla kiinni aloin availemaan tamman loimen solkia ja varmistettuani että kaikki olisi varmasti auki, liu’utin loimen pois paljastaen sen alle piilotetun hevosen ja lopulta vein loimen kuivumaan. Paluumatkalla hain Umbran harjapakin sekä kapsonin ja palasin tamman luokse. Koska kellon katsomiselle ei ollut mitään tarvetta, kuparihevonen sai tänään pitkän ja huolellisen harjauksen mistä me molemmat varmasti nautittiin. Välillä harjailu unohtui rapsuttelujen tieltä, jolloin yksinkertaiseen hoitotoimenpiteeseen sai kulumaan kolminkertaisen ajan. Kolmannen ”onko kaikki okei?” kyselyn jälkeen viimeinenkin harja sai kolahtaa Umbran harjapakkiin ja poimin tamman kapsonin käteeni, vaihtaen sen riimun tilalle.

Tallipihalla mä vaihdoin suunnitelmaani lennosta ja pyysin jotain tallityöntekijää punttaamaan jotta mä pääsin Umbran paljaaseen selkään. Mä tunsin miten tamma jännittyi ja päästyäni istumaan Umbran selkään, rapsutin tammaa harjan vierestä ja odotin vain että se tottui painooni sen selässä ja muutenkin rentoutui ennen kuin mä pyysin ratsuni liikkeelle ja lähdin ohjaamaan tammaa kohti tutuksi tulleita maastoreittejä. Luonnon rauha tuntui rentouttavan mua vain enemmän ja hetken mä istuinkin tamman selässä silmät kiinni, nauttien vain siitä miltä pitkä, rento käyntiaskel tuntui allani. Umbra pärskähteli rennon kuuloisena sekä tamma tuntui muutenkin todella rennolta. Kierrettyämme parikin erilaista maastoreittiä oli aika kääntää ratsuni turpa kohti Zeniä ja pysäytettyäni tamman pihalla, kumarruin hitaasti, tammaa kuunnellen eteenpäin ja kiedoin käteni sen verran Umbran kaulan ymäpärille, kuin mitä minun oli mahdollista tammaa halata selästäkäsin.

// Tuli vahvat fläsärit siitä, miten Max silloin alkuun vain hengasi Umbran tarhassa ja keskittyi olemiseen. Kuinka aika vieriikään! Ja miten lujan ja hienon siteen hän on onnistunut herkän tamman kanssa luomaan. Vahvan pohjatyön hedelmät poimitaan tässä.

Se on totta ettei tulevasta tiennyt. Menneisyyteenkään ei voi enää vaikuttaa, joten tärkeintä on nauttia tästä hetkestä, vaikka sitten halaamalla ihanan lämmintä kuparihevosta. ♥

Uskoisin vahvasti ettei esteitä Manonin kanssa jatkamiselle ole, mikäli Maxia edistyminen edelleen kiinnostaa. Hän on kuitenkin osoittanut jo niin suurta sitoutumusta ja halua oppia, että varmasti haute ecole-tasonkin asiat olisivat 2022 ajankohtaisia.

- YP + 3p.

02.01.2022

”Maximillian, solltest du kurz nach Hause kommen?”

Isän kysymys sai mut pysäyttämään toimintani ihan täysin. Kyllä mä tiesin että miksi isä ehdotti jos mä menisin kotiin. Syyt ehdotukselle olivat ihan järkevät ja hyvät mutta silti se sai miettimään että mitä isä ajattelisi jos mä olisinkin huonommassa kunnossa kun kumpikaan meistä ymmärtäisi. Olinhan mä yrittänyt tehdä parhaani sen suhteen että kaikki menisi hyvin vaikka mä olin mokannut enkä antanut tilanteen ottaa henkistä niskalenkkiä. Jotkut hetket, välillä päivät, olivat hankalia ja mä olin yrittänyt parhaani mukaan oppia tunnistamaan milloin sellainen hetki, tai päivä oli tulossa sekä kertomaan siitä jonkinlaisella tavalla jollekkin. Eihän mun ollut edelleenkään helppoa myöntää että mulla oli vaikeaa ja varsinkin huonoimmilla hetkillä mä vetäydyin omiin oloihini.

Kai aikojen saatossa kaikki olivat oppineet huomaamaan milloin tilanne oli pahimmillaan, koska yleensä silloin joku osasi olla juuri sen pienen lisähetken läsnä. Yleensä se riitti ja mä arvostin sitä suuresti. Olinhan mä yrittänyt opetella aikojen saatossa myös ilmaisemaan kiitollisuuteni siitä, että mun elämässä oli ihmisiä, jotka välittivät musta ja olivat valmiita tukemaan mua matkallani. Kuitenkin isän kanssa mulla oli ajoittain vaikein olla, sillä mä tunsin itseni täydeksi pettymykseksi isälle. Sillä oli kuitenkin hyvä ura ja se oli joskus aikanaan voinut olla ylpeä musta ja mä olin ollut sille kunnollinen poika. En mä enää ollut sellainen ja sen sijaan että isä voisi olla musta ylpeä, mä vain tuotin sille pettymyksen toisensa jälkeen ja usein vielä jollain tyhmällä pienellä asialla, kuten vaikka juuri nyt unohtamalla uusia lääkereseptini.

Aina kun isä puhutteli mua sellaisella äänensävyllä, jossa oli oikeussaliin sopivaa painokkuutta, kaikki se vähäinenkin itseluottamus mitä mulla oli koki ravistelun. Isä halusi vain hyvää mulle, mutta mä toivoin että mä voisin olla joskus niin terve, että sen ei tarvitsisi puhutella mua niin kuin se olisi suorittamassa ristikuulustelua. Että mä joskus voisin olla vielä niin vahva ja itsenäinen, että se voisi olla muhun tyytyväinen. Kutsu kotiin – tai nykyään oikeastaan isän luo – oli yllättävä ja mä en oikein tiennyt että mitä mä tekisin. Saksassa mulla oli kuitenkin paremmat hoitokontaktit ja vaikka mä en varmaan ikinä uskaltaisi luottaa täysin siihen, että mua ei lukittaisi mihinkään, vaikka se olisi ehkä kaikille paras ratkaisu, mä olin myöntynyt isän ehdotukseen.

Joka kerta, kun mä lähdin suunnittelemattomasti kotiin, mua pelotti että mitä jos jotain kävisi jommallekummalle tammalle. Vaikka ajatus oli vaatinut totuttelua, oli Johanista tullut lyhyen ajan aikana tärkeä osa mun ja Moiran arkea. Kuitenkin oman kermakarkkini lisäksi minulla olisi myös Umbra ja antaessani harjan liukua kuparisella karvalla, mä mietin mitä tapahtuisi jos mä joutuisin luopumaan tammasta.
Se, mitä oli tapahtunut oli kai opettanut mut omalla tavallaan olemaan kiintymättä mihinkään hevoseen ihan liiallisesti, mutta kuparisesta hevosesta oli tullut silti mulle ihan liian tärkeä. Aina satunaisina hetkinä mulla oli sellainen tunne, että tamma oli ainut syy miksi mä olin tässä. Umbra oli opettanut mut toimimaan taas hevosten kanssa ja kokemaan niin ala- kuin ylämäetkin, joita hevosten kanssa toimiessa tulisi eteen. Alussa mä olin miettinyt monesti miksi mä kidutin itseäni sillä, että mä palasin hevosten pariin. Mitä paremmin ujo tamma alkoi luottamaan muhun, mä aloin luottamaan siihen, että mä ehkä osaisin olla hevosten kanssa.

Rytmikkäistä harjanvedoista nauttiva tamma antoi päänsä sekä alahuulensa roikkua rentona ja mä en voinut olla miettimättä että montako yhteistä vuotta meillä olisi jäljellä. Kumpikaan meistä ei enää nuortuisi, mutta vaikka mulle itselleni tulisi lisää vuosia, ei niiden vaikutukset näkyisi vielä pitkään. Samaa ei voinut sanoa mun edessäni seisovasta hevosesta ja vaikka tammasta luopuminen ei olisi toivottavasti vielä pitkään aikaan edessä, mä olin ehkä alitajuisesti aloittanut prosessin jo aikoja sitten. Jos mä vaan voisin, mä haluaisin olla kuparisen hevosen vierellä viimeiseen hetkeen asti. Ei se mulle varmasti helppoa olisi, mutta ehkä tieto siitä että olisi oikeasti aika päästää tammasta irti ja mahdollisuus valmistautua siihen, helpottaisi irtipäästämistä enemmän kuin se, että Umbra vietäisiin minulta yllättäen.

Kuin kompensoidakseen ajatuksiani, kuparinen tamma huokaisi syvään ja käänsi katseensa hetkellisesti puoleeni. Sielä täälä sen karvan seassa oli alkanut olemaan valkoisia karvoja, jotka olivat oma raaka merkkinsä ajan kulumisesta. Ikääntymisen merkit olivat onneksi suurimmaksi osaksi helppo jättää huomiotta, mutta tietyissä hetkissä mun oli vaikea sivuuttaa se fakta että Umbran aika olisi mahdollisesti loppumetreillä. Tokikaan ei voinut varmasti sanoa etteikö elämä heittäisi taas jotain estettä tielleni ja jonain päivänä kuparista hevosta ei olisikaan enää tallissa saapuessani Zeniin, mutta mä halusin uskotella että vielä vuosiin kenenkään ei tarvitsisi tehdä sitä päätöstä että olisi Umbran aika.

Mokani jälkeen, mä olin alkanut arvostamaan hetkiä tamman kanssa ihan uudenlaisella tavalla ja aina kun oli vain jotenkin mahdollista, mä vietin Umbran kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Ei me enää harjoiteltu kunnolla, vaikka mä tiesin että mä pystyin ratsastamaan tammalla vaikka ilman mitään varusteita. Kiharaharja ei ollut mulle sellainen hevonen, jonka kanssa mä halusin harjoitella vain pitääkseni Iivarin tyytyväisenä, vaan mä tein Umbran kanssa asiat tamman vuoksi. En mä tiennyt miten paljon me oltaisiin oikeasti edistytty puolessatoista vuodessa, mutta mä en myöskään ajatellut sitä. Ainut mikä mulle merkkasi, oli hetki juuri tässä ja nyt.

Vaikka mä en olisi halunnut, mun aikani loppui ihan totaalisesti kesken ja vastahakoisesti mä annoin harjan kolahtaa Umbran harjapakkiin. Käveltyäni tamman pään luo, annoin käteni eksyä paksun otsaharjan alle, rapsuttaen tamman leveää otsaa, ennen kuin siirsin harjan pois tieltä. Mä painoin oman otsani Umbran omaa vasten ennen kuin mä suljin silmäni ja vain yritin synkronoida hengitystäni korreloimaan tamman hengitystä. Tässä hetkessä oli hyvä olla. Lopulta mä avasin silmäni, huokaisin syvään ja suoristin itseni, haluamatta kuitenkaan palata täysin todelliseen.

”Toivottavasti sä olet täälä kun mä tuun takaisin” kuiskasin kupariselle hevoselle, ennen kuin oli aika palauttaa Umbra tarhaansa ja suunnata kotiin suihkuun ja vaatteiden vaihtoon, jotta mä voisin suunnata isän kanssa Saksaan. Mä toivoin että sielä nähtäisiin jotta mä yritin ja että mä saisin vain uuden reseptin, jonka kanssa mä voisin palata takaisin Latviaan ja yrittää jatkaa elämääni. Toivottavasti kuparinhohtoinen hevonen mun vierelläni.

// Varsinkin"Kiharaharja ei ollut mulle sellainen hevonen, jonka kanssa mä halusin harjoitella vain pitääkseni Iivarin tyytyväisenä, vaan mä tein Umbran kanssa asiat tamman vuoksi" on todella ihanasti kirjoitettu. Paradoksaalisen hauskaa että kaikista ihmisistä juuri tulostavotteinen Max on löytänyt ratsastuksen syvimmän sisimmän — se on hevosta ja hevosen hyvää oloa varten, ei meriittejä ja edistymistä. Jos Max saisi siirrettyä ajatuksen myös muihin hevossuhteisiinsa, kevenisikö hänen taakkansa siitä?

Onneksi Umbra on vielä täydessä terässä ja täyttää seuraavaksi vasta 16. Eiköhän tällä kaksikolla ole vielä monta hienoa hetkeä ja seikkailua edessä! ♥

+ 3 p.

Viikko saksassa, jo tutuksi tulleella klinikalla oli juuri sitä, mitä Max oli kaivannut. Vaikka päätös lähteä sinne ei ollut helppo, oli jossain syvällä tuon mielen sopukoissa ajatus siitä, että ehkä se päätös oli pelastanut toisen hengen. Ei vielä tiennyt mitkä kaikki asiat ja tilanteet olivat sellaisia, jotka ajaisivat tuon sen huonoimman valinnan pariin, vaikka ei ollutkaan kuin vasta kerran meinannut päättää maallisen matkansa. Yritti kuitenkin opetella tunnistamaan omia tunteitaan ja sitä, mitä ne aiheuttaisivat, jos ne pääsisivät kasvamaan liian suuriksi eikä tuo tekisi niille mitään.

Viikon aikana, jonka Max oli viettänyt Saksassa, tuo oli palannut taas terapian pariin sekä palannut myös säännöllisemmän lääkityksen pariin. Vaikka oli yrittänyt kuinka muistaa syödä lääkkeitään, oli silti unohtanut säännöllisesti syödä lääkkeitään ja huomasi varsinkin useamman päivän jälkeen, miten niiden syömättömyys vaikutti omaan mielialaansa. Ehkä kuitenkin se, mikä oli tehnyt suurimman muutoksen Maxin oloon, oli tehnyt positiivisessa mielessä se, että mies oli nukkunut kunnolla. Tokihan parina ensimmäisenä iltana oli nukahtanut raskaan lääkityksen alla ja saanut sen avulla nukuttua pidempiä yöunia kuin mitä oli pitkään nukkunut. Oli saanut nukkua niin pitkään kuin unta oli riittänyt ja se oli auttanut miestä pääsemään paremmin taas jaloilleen elämänsä kanssa.

Aika Saksassa oli tarjonnut myös muita eväitä, joiden avulla voisi yrittää päästä entistä paremmin jaloilleen. Tiesi että tie ei olisi helppo, kuljettuaan sillä jo useiden vuosien ajan erilaisella onnistumisprosentilla. Palattuaan Saksasta, oli käyttänyt pari päivää siihen, että oli saanut elämäänsä Latviassa kohdilleen. Tiesi, että tuleva VHRY cup osakilpailu läheni lähenemistään ja tuon täytyisi harjoitella Manonin kanssa, mutta löysi itsensä silti kävelevän kohti kuparinhohtoista tammaa. Huomasi että aina kun oli epävarma omasta olostaan tai tunsi olevansa huonossa kunnossa, hakeutui Umbran seuraan. Ehkä se johtui siitä, että tiesi jotta kuparisen tamman kanssa tuolta ei vaadittaisi mitään. Ei sen vuoksi, jotta Max itse ei osaisi, vaan siksi, että kuparinen hevonen ahdistuisi ratsastajaansa suuremmin.

Max tiesi, jotta kaikki olisivat varmasti jo ymmärtäneet, miksi tuo hakeutui Umbran luokse aina palatessaan tallille varsinkin sen jälkeen, jos mies oli ollut pidempään poissa tai voi huonommin. Kuitenkin Umbra oli myös miehen nimikko, vaikka ehkä jo aikaa sitten tuon olisi ollut kannattavaa ottaa kontolleen jokin muu hevonen kuin Umbra. Kuitenkin kuparinen hevonen oli sellainen, joka oli palauttanut Maxin uskon siihen, että tuo saattoi ja pystyi palaamaan hevosten pariin, mikä teki ajatuksenkin Umbrasta luopumisesta mahdottoman. Kuitenkin tamma vanheni päivä päivältä ja Max ymmärsi, jotta pian tulisi eteen se aika, jolloin tuon olisi pakko luopua tammasta. Vaikka ei halunnutkaan ajatella sitä, oli Max omalla tavallaan aloittanut suruprosessia, joka tulisi eteen siinä kohtaa, kun aika jättäisi kuparisesta tammasta.

Haettuaan Umbran laitumelta, palasi tamman kanssa talliin, jotta sai harjattua kuparisen karvan pikaisesti, mutta silti huolellisesti, ennen kuin pujotti kapsonin tamman päähän ja talutti Umbran tallipihalle ja nousi sen selkään. Miehen ei tarvinnut enää edes pyytää tammaa liikkeelle koska retkestään oli tullut jo rutiinia molemmille. Ajoittain reitti vaihteli pelkän metsässä samoilun parista reissuun rannalle. Tänään mies käänsi ratsunsa kohti Riianlahden rantaa ja antoi tamman askeltaa vapaalla tahdilla kohti rantaa. Musta hiuksinen ei pyytänyt tammaa kävelemään lujempaa tai hiljempaa, vaan antoi tamman askeltaa sillä tahdilla millä tamma haluaisi.

Rannalla Max pysäytti tamman ja liukui alas Umbran selästä. Katseli ympärilleen, varmistaen että kukaan ei tuota näkisi, ennen kuin veti t-paitansa päänsä ylitse sekä viikkasi sen ja shortinsa siististi rannan reunalta löytyneelle kivelle. Riisui lopulta lenkkarinsa sekä sukkansa, ennen kuin ponnisti takaisin Umbran selkään ja pyysi tamman liikkeelle. Paljon varmemmin kuparinen tamma askelsi veteen ja lähti kahlaamaan syvemmälle, kunnes vesi ylsi Maxin nilkkoihin ja lopulta pohkeisiin ja pian sen jälkeen tunsi, kuinka ratsunsa alkoi ottamaan pitkiä, vahvoja uimavetoja. Jossain kohtaa mies liukui alas tamman selästä ja ui Umbran vierellä. Hiljaisuus, joka merellä villitsi, rauhoitti Maxin mieltä ja tuo nautti tilanteesta täysin rinnoin.

Lopulta uimareissunsa tuli päätökseen ja parivaljakko palasi rannalle. Max pysäytti Umbran sen kiven vierelle, johon oli vaatteensa viikannut ja puki ne päällensä ennen kuin nousi taas kerran Umbran selkään ja ratsasti vielä lyhyen lenkin maastossa, ennen kuin parivaljakko palasi takaisin Zeniin. Palautettuaan kuparikarvaisen takaisin laitumelle, palasi mies takaisin talliin ja hoitamaan Umbran tavarat paikoilleen. Ollessaan valmis, ei Max tiennyt mitä tuo tekisi seuraavaksi. Moira oli Johanin hoidossa ja miehen viestien perusteella ei tuo uskaltanut sekaantua toisen toimiin, vaikka kyseessä olikin tuon oma hevonen.

Jostain syystä, mies lähti etsimään Ilonaa, Amelieta sekä Fricistä ja kutsui koko kolmikon taukotilaan. Kunhan kaikki, jotka miehen sanoja haluaisivat kuunnella, olivat koolla, Max alkoi hakemaan sanojaan.

”Mä… mä… mä olen ollut taas ihan paska ystävä. Ei mun ole mitään järkeä tehdä sellaisia katoamistemppuja kuin mitä mä tein ja millainen viimeviikko oli. Mä… mä vain en tiennyt mitä muutakaan tehdä niin… niin mä lähdin saksaan klinikalle. En mä… en mä vaan tiennyt mitä muutakaan tehdä, sillä… mua… mua alkoi pelottamaan mitä… mitä mä tekisin i…itselleni enkä… enkä mä tiennyt miten puhua siitä. Tai kun… en mä haluaisi ajaa teitä siihen tilanteeseen, jossa te olitte jo kerran. Mä… mä oon yrittänyt hoitaa itseäni kuntoon, mutta se ei ole helppoa. Kyllä… kyllä mä ymmärrän, että mun pitäisi varmaan puhua enemmän kaikesta mitä… mitä on tapahtunut ja mitä on tapahtumassa, mutta… en… en mä tiedä mistä mä aloittaisin tai että olisiko se virhe. Ei ne kaikki oo iloisia muistoja, joten senkään vuoksi en ole halunnut puhua niistä. En mä tiedä pystyisinkökään mä vielä puhumaan kaikesta mitä vuosien aikana on tapahtunut” ei odottanut, että avautumisensa olisi enään yllätys kenellekkään, mutta koki, jotta oli velvoitettu pahoittelemaan toimintaansa aina tasaisesti. Katseensa nousi koolle kokoamiin henkilöihin ja jäi odottamaan, miten muut reagoisivat avautumiseen, joka saattoi joko tulla täysin puskasta, tai sitten ehkä joku oli jo sitä osannut odotellakin. Varmaa ei mikään Maxille olisi, ennen kuin joku pukisi vastauksen sanoiksi.

// Umbra on aina odottamassa Maxia kun hän hevosystäväänsä tarvitsee ♥ Heillä onneksi on vielä vuosia yhdessä edessä, ja mistäs sitä tietää: ehkä Umbran tehtävä tässä maailmassa onkin auttaa Max jaloilleen ja pärjäämään taas omillaan? Ehkä, kun heidän aika on joskus erota, Umbra voi todeta työnsä täytetyksi ja hyvästellä ystävänsä kevein mielin? Ehkä...

+ 3 p.

Vastauksena Maxin pahoitteluihin:

~* ~

Siinä missä Amelie yritti pitää myötämielisen ilmeen ja nyökytteli ymmärtäväisesti, Fricis ei voinut estää tuhahdusta. Tällä kertaa se oli Ilona joka tallasi hänen jalalle, mutta ei elettä sillä voinut enää takaisin kelata: ei vaikka Fricis tajusi itsekin ettei ajoitus ollut hyvä. Amelie katsoi häntä niin ikävästi että se syövytti.

"Kieltämättä noi sun katoamiset on aika paskamaisia," Friciksellä ei ollut enää muuta ulospääsyä kuin olla rehellinen. Naisten katseet sai hänet hakemaan pehmeää sävyä sanoihin. "Mutta me ol — mä, MÄ, älkää mulkoilko mua noin — ollaan, eiku oon jo tottunut," jatko takelteli kovasti. Amelie oli salaa samaa mieltä, mutta hän ei sitä aikonut sanoa ääneen.

"Tärkeintä on että oot kunnossa ja täällä taas," Amelie sen sijaan puhui varmasti kaikkien puolesta. Friciksen läsnäolo ärsytti häntä suunnattomasti, ja ylenpalttisella empaattisuudellaan tuo yritti tehdä selkeää hajurakoa sanoja töksäyttelevään eksäänsä.