Post by Max on Oct 26, 2023 16:59:09 GMT
Joskus syyskuun lopulla
Jossain kohtaa, kun olin ehdottanut Ambrylle hääpäiväksemme huhtikuun kahdettakymmenettä viidettä – tiedostaen hyvin kuinka omahyväiseltä saattaisin kuulostaa – en kuitenkaan ollut ehkä ajatellut asiaa täysin loppuun asti. Tokihan se oli totta, että viimeisen vuosikymmenen olin vihannut tuota päivää niin paljon kuin päivää voi vaan vihata. Ehkä ihan ensimmäisinä vuosina olin jopa toivonut, että koko päivän voisi poistaa maailmankaikkeudesta ilman että kukaan ymmärtäisi, jotta huhtikuussa hypättäisiinkin 24 päivästä suoraan 26 päivään. Noin viikkoa myöhemmin tajusin kuitenkin sen, että ehkä ehdotukseni oli kuitenkin lopulta ollut enemmän tai vähemmän tahditon ja odottaessani Ambryn paluuta kotiin, olin valmistellut omanlaisensa anteeksipyyntö puheen. Vielä siinäkin vaiheessa, kun kuulin ulko-oven käyvän, kävin mielessäni lävitse sanoja ja lauseita, jotka muodostaisivat puheeni.
Suunnitelmanani oli syödä naisen kanssa päivällistä ja ehkä viettää vain tunti tai pari aikaa yhdessä, ennen kuin nostaisin kissan pöydälle. Surkeuteni omien tunnetilojeni peittelyssä kuitenkin johti siihen, että Ambry aisti hyvinkin nopeasti jonkin olevan vinossa. Parhaani mukaan yritin kuitenkin vakuuttaa, että kaikki olisi okei ja voisimme edetä suunnittelemallani tavalla. Ehkä tunnin selvittyäni rohkeasti tehtävässäni voitti Ambry taas kerran suostuttelupelinsä. Tartuin naista käsistä kiinni ja johdatin toisen sohvalleni, jonka musta ja vuosien runtelema nahka narahti kevyesti istuutuessamme sille. Kuitenkin kesti vielä useamman minuutin, jotta olin vihdoin ja viimein valmis puhumaan ja yrittäessäni lausua ensimmäistä sanaa, jonka kautta toivottavasti löytäisin rohkeuden lausua toisen ja sitten kolmannen, huomasin käyneeni koko monologini itseni kanssa saksaksi. Ajatuksissani käymä monologi oli edennyt myös sellaisella tahdilla, että minun olikin tässä tilanteessa hankala kääntää sitä englanniksi, jotta sanoissani olisi järkeä myös Ambrylle.
”Mä… Mä oli ihan helvetin typerä, kun ehdotin huhtikuun 25 meidän hääpäiväksemme. Ei mulla ole mitään oikeutta ehdottaa tuota päivää vain sen vuoksi että haluaisi kääntää omat kokemukseni tuon päivän kanssa ympäri. Ei meidän oo mitään pakkoa ottaa sitä meidän hääpäiväksemme, vaan saat kyllä ehdottaa jotain muutakin päivää.”
”Ei meidän tarvitse muuttaa sitä. Ei se minua haittaa ja se on ihan ymmärrettävää, että kaiken jälkeen haluat muuttaa mielikuvan tuosta päivästä. Se on minulle ihan okei ja jos vain haluat, niin se sopii meille molemmille enemmän kuin hyvin” Ambry vastasi minulle hymyillen. Vaikka nainen piteli edelleen toisesta kädestäni kiinni, toinen kätensä oli siirtynyt vatsalleen. Katsoin naista hämmentyneenä ennen kuin tuo irroitti otteensa kädestäni ja lopulta nousi seisomaan ennen kuin siirtyi eteiseen. Palatessaan takaisin naisella oli kädessään jotain ja palatessaan takaisin vierelleni sohvalle, Ambry ojensi minulle paperin, jota piteli käsissään.
Poimittuani paperin käsiini painoin katseeni sen puoleensa. Vaikka en tiennyt mitä odottaa, yllätyin siitä, että kyseessä oli mustavalkoinen valokuva. Minulla meni hetki ymmärtää, jotta mitä kuvassa esitettiin. Tuijotettuani sitä pitkään ja nostettuani katseeni muutaman kerran kohti Ambrya, en osannut pukea kysymystäni sanoiksi, mutta saatoin onneksi lausua sen vain katseellani ja kiharapäinen ymmärsi. Hymy, jonka sain vastaukseksi lausumattomaan kysymykseeni riitti kertomaan enemmän kuin mitä varmaan sanoin olisi voinut kertoa. Annoin kuvan tippua vierelleni sohvalle ja suljin edessäni istuvan naisen hellään halaukseen. Tämä vuosi oli ottamassa sellaisia käänteitä, joita en voinut oikeastaan ikinä edes uskoa todeksi.
Jossain kohtaa, kun olin ehdottanut Ambrylle hääpäiväksemme huhtikuun kahdettakymmenettä viidettä – tiedostaen hyvin kuinka omahyväiseltä saattaisin kuulostaa – en kuitenkaan ollut ehkä ajatellut asiaa täysin loppuun asti. Tokihan se oli totta, että viimeisen vuosikymmenen olin vihannut tuota päivää niin paljon kuin päivää voi vaan vihata. Ehkä ihan ensimmäisinä vuosina olin jopa toivonut, että koko päivän voisi poistaa maailmankaikkeudesta ilman että kukaan ymmärtäisi, jotta huhtikuussa hypättäisiinkin 24 päivästä suoraan 26 päivään. Noin viikkoa myöhemmin tajusin kuitenkin sen, että ehkä ehdotukseni oli kuitenkin lopulta ollut enemmän tai vähemmän tahditon ja odottaessani Ambryn paluuta kotiin, olin valmistellut omanlaisensa anteeksipyyntö puheen. Vielä siinäkin vaiheessa, kun kuulin ulko-oven käyvän, kävin mielessäni lävitse sanoja ja lauseita, jotka muodostaisivat puheeni.
Suunnitelmanani oli syödä naisen kanssa päivällistä ja ehkä viettää vain tunti tai pari aikaa yhdessä, ennen kuin nostaisin kissan pöydälle. Surkeuteni omien tunnetilojeni peittelyssä kuitenkin johti siihen, että Ambry aisti hyvinkin nopeasti jonkin olevan vinossa. Parhaani mukaan yritin kuitenkin vakuuttaa, että kaikki olisi okei ja voisimme edetä suunnittelemallani tavalla. Ehkä tunnin selvittyäni rohkeasti tehtävässäni voitti Ambry taas kerran suostuttelupelinsä. Tartuin naista käsistä kiinni ja johdatin toisen sohvalleni, jonka musta ja vuosien runtelema nahka narahti kevyesti istuutuessamme sille. Kuitenkin kesti vielä useamman minuutin, jotta olin vihdoin ja viimein valmis puhumaan ja yrittäessäni lausua ensimmäistä sanaa, jonka kautta toivottavasti löytäisin rohkeuden lausua toisen ja sitten kolmannen, huomasin käyneeni koko monologini itseni kanssa saksaksi. Ajatuksissani käymä monologi oli edennyt myös sellaisella tahdilla, että minun olikin tässä tilanteessa hankala kääntää sitä englanniksi, jotta sanoissani olisi järkeä myös Ambrylle.
”Mä… Mä oli ihan helvetin typerä, kun ehdotin huhtikuun 25 meidän hääpäiväksemme. Ei mulla ole mitään oikeutta ehdottaa tuota päivää vain sen vuoksi että haluaisi kääntää omat kokemukseni tuon päivän kanssa ympäri. Ei meidän oo mitään pakkoa ottaa sitä meidän hääpäiväksemme, vaan saat kyllä ehdottaa jotain muutakin päivää.”
”Ei meidän tarvitse muuttaa sitä. Ei se minua haittaa ja se on ihan ymmärrettävää, että kaiken jälkeen haluat muuttaa mielikuvan tuosta päivästä. Se on minulle ihan okei ja jos vain haluat, niin se sopii meille molemmille enemmän kuin hyvin” Ambry vastasi minulle hymyillen. Vaikka nainen piteli edelleen toisesta kädestäni kiinni, toinen kätensä oli siirtynyt vatsalleen. Katsoin naista hämmentyneenä ennen kuin tuo irroitti otteensa kädestäni ja lopulta nousi seisomaan ennen kuin siirtyi eteiseen. Palatessaan takaisin naisella oli kädessään jotain ja palatessaan takaisin vierelleni sohvalle, Ambry ojensi minulle paperin, jota piteli käsissään.
Poimittuani paperin käsiini painoin katseeni sen puoleensa. Vaikka en tiennyt mitä odottaa, yllätyin siitä, että kyseessä oli mustavalkoinen valokuva. Minulla meni hetki ymmärtää, jotta mitä kuvassa esitettiin. Tuijotettuani sitä pitkään ja nostettuani katseeni muutaman kerran kohti Ambrya, en osannut pukea kysymystäni sanoiksi, mutta saatoin onneksi lausua sen vain katseellani ja kiharapäinen ymmärsi. Hymy, jonka sain vastaukseksi lausumattomaan kysymykseeni riitti kertomaan enemmän kuin mitä varmaan sanoin olisi voinut kertoa. Annoin kuvan tippua vierelleni sohvalle ja suljin edessäni istuvan naisen hellään halaukseen. Tämä vuosi oli ottamassa sellaisia käänteitä, joita en voinut oikeastaan ikinä edes uskoa todeksi.