Post by Max on Nov 18, 2020 8:23:09 GMT
15-17.11.2020
Mun koko kroppaa särki kun mä yritin liikkua. Mulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä että missä mä olin. Mä yritin avata mun silmiä, mutta sekin tuntui olevan jotenkin vaikeaa. Lopulta mä onnistuin siinä ja mä tajusin makaavani jossain valkoisessa huoneessa. Mä yritin korjata asentoani sängyllä, jossa mä makasin mutta mä kuulin vain askeleita ja sen jälkeen kädet, jotka rajoitti mun liikkumista.
”Nekusties!” napakka käsky kajahti viereltäni. Mulla meni hetki tajuta käskyn tarkoitus ja pian mä kuulinkin lisää askeleita viereltäni ja mun näkökenttään ilmestyi jotenkin etäisesti tutulta näyttävä mies vaikka mä en saanut millään päähäni kuka tuo oli.
”Päivää Max. Millainen olo?”
Mä en tiennyt mitä vastata ja mulla meni toisaalta myös hetki muodostaa sanoja.
”Missä… missä mä olen?”
”Sairaalassa. Sut tuotiin tänne eilen ambulanssilla” lääkäri selitti.
”Mitä..mitä tapahtui? T..tein… teinkö mä jotain?” pakokauhu alkoi valtaamaan kehoani ja mieltäni ja se sai jo valmiiksi jomottavan pääni särkemään pahemmin.
”Et. Jäit auton alle. Ilmeisesti joku juoppokuski oli menettänyt autonsa hallinnan ja osunut suhun matkalla. Onni oli se, että vauhti oli ollut alhainen mutta silti osuma oli sellainen että olit lyönyt pääsi sen seurauksesta asfalttiin ja se aiheutti aivotärähdyksen. Mitään murtumaan viittaavaa kuvissa ei näy, mutta pidetään sut silti täälä vielä pari päivää tarkkailussa kaiken varalta. Haluatko että me ilmoitetaan jollekkin että olet täälä? Amelielle?” Lääkäri nosti katseensa tiedoistani kohti minua.
”Nein!” kielto nousi hieman terävästi ilmoille ”mä...mä en halua että se kuulee sitä teiltä. Saanko… saanko mä ilmoittaa itse?” nieleskelin kysyessäni.
”Sopii. Pyydän jotain hoitajista tuomaan sun puhelimen” lääkäri sanoi vielä ennen poistumistaan.
Mä valuin alaspäin sängyllä ja yritin muistella sitä iltaa. Umbra. Galahad. Zen. Clave. Fricis. Friciksen joku idea? Lenkki. Mustuus. Ärsytti että en saanut mistään kunnolla kiinni. Mulla ei ollut hirveästi muistikuvia ajanjaksolta, joka alkoi mun lenkille lähdöstä siihen että mä heräsin täälä.
”Max?” kuulin äänen viereltäni. Kääntäessäni hitaasti katseeni oli viereeni ilmestynyt nuori sairaanhoitaja, joka piteli puhelintani. Otin sen hitaasti kurkottaen vastaan, sillä jokainen liike tuntui inhottavalta särkevissä lihaksissani. Avasin puhelimeni lukituksen ja näin parikin huolestunutta viestiä Amelielta. Huokaisin syvään, ennen kuin aloin kirjoittamaan vastausta.
Lähetin viestin ja tuijotin hetken puhelintani ennen kuin klikkasin kamerasovelluksen auki ja vaihdoin etukameraan. Mä olin ehkä odottanut jotain pahempaa kuin vain pientä nirhaumaa oikealla ohimolla, mutta särkevät lihakset kertoivat omaa tarinaansa. Pahan olon aalto löi yllättäen märän rätin lailla mun kasvoille, ja mä suljin silmäni ja ilmeisesti nukahdin uudelleen enkä herännyt pariin tuntiin.
Jossain kohtaa sitä päivää se sama lääkäri tuli vielä tapaamaan mua. Se puhui rehellisesti siitä että se epäili että kaikki ei olisi taas ok ja mä myönsin sille että ajoittain oli vaikeampaa, mutta mä omistin tukiverkon. Lääkäri tuntui olevan tyytyväinen tähän, mutta se halusi silti kirjoittaa mulle lähetteen psykologille. Tieto ei ollut positiivinen mutta mä tiesin että mun historialla, vuosien terapiakierteellä ja muilla asioilla oli varmasti osa ja arpa asiaan.
Mun onnekseni seuraavana päivänä mun olo ei ollut enään niin surkea. Joka paikkaan edelleen sattui, mutta sentään mä sain nousta liikkeelle. Tai ainakin sen verran mitä mä pystyin liikkumaan. Mun vierellä käveli koko ajan hoitaja, joka oli valmis nappaamaan musta kiinni jos tarvetta oli. Varsinkin jokainen vasemmalla jalalla astuttu askel sattui, mutta se puoli oli myös ottanut isoimman iskun. Mä olin onnellinen että mun jo valmiiksi hajonnut nilkka ei ollut mennyt uusiksi ja mä pääsisin toivottavasti pian normaalin elämän pariin.
Liikkuminen helpotti mun oloa ja mä toivoinkin että seuraavana päivänä mä pääsisin kotiin. Mä olin just selannut instagramia, vaikka sovellus ei ollut niitä mun yleisempiä käytössä olevia juttuja mutta jonka olin firman vuoksi perustanut. Olinhan mä jossain kohtaa tehnyt sinne omankin tilin ja se oli muuttunut nopeasti hevospainotteiseksi ainakin seurattujeni osalta.
”Täälä näytetään jo paljon paremmalta” lääkäri totesi seisahtuessaan sairaalasänkyni viereen ja alkaessaan tutkailla potilastietojani.
”Näiden perusteella mä voin kotiuttaa sut. Kuitenkaan mitään kovaa rasitusta ei vielä viikkoon ja sittenkin varovasti asteittain paluu rankempaan” lääkäri ohjeisti ja kuittasinkin ohjeistuksen vain varovaisella nyökkäyksellä.
Seuraavan tunnin aikana minut viimein kotiutettiin ja olin valmis lähtemään kotiin. Sain sairaalalta jotkin vaatteet lainaksi, sillä lääkärit olivat joutuneet leikkaamaan päälläni olleet vaatteet riekaleiksi jotta nuo olivat saaneet tutkittua minut saavuttuani ensiapuun. Astuessani ulos rakennuksesta täytin keuhkoni talvi-ilmalla ennen kuin lievästi ontuen siirryin taksijonoon ja otin ensimmäisen vapaan taksin Zeniin.
Mun koko kroppaa särki kun mä yritin liikkua. Mulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä että missä mä olin. Mä yritin avata mun silmiä, mutta sekin tuntui olevan jotenkin vaikeaa. Lopulta mä onnistuin siinä ja mä tajusin makaavani jossain valkoisessa huoneessa. Mä yritin korjata asentoani sängyllä, jossa mä makasin mutta mä kuulin vain askeleita ja sen jälkeen kädet, jotka rajoitti mun liikkumista.
”Nekusties!” napakka käsky kajahti viereltäni. Mulla meni hetki tajuta käskyn tarkoitus ja pian mä kuulinkin lisää askeleita viereltäni ja mun näkökenttään ilmestyi jotenkin etäisesti tutulta näyttävä mies vaikka mä en saanut millään päähäni kuka tuo oli.
”Päivää Max. Millainen olo?”
Mä en tiennyt mitä vastata ja mulla meni toisaalta myös hetki muodostaa sanoja.
”Missä… missä mä olen?”
”Sairaalassa. Sut tuotiin tänne eilen ambulanssilla” lääkäri selitti.
”Mitä..mitä tapahtui? T..tein… teinkö mä jotain?” pakokauhu alkoi valtaamaan kehoani ja mieltäni ja se sai jo valmiiksi jomottavan pääni särkemään pahemmin.
”Et. Jäit auton alle. Ilmeisesti joku juoppokuski oli menettänyt autonsa hallinnan ja osunut suhun matkalla. Onni oli se, että vauhti oli ollut alhainen mutta silti osuma oli sellainen että olit lyönyt pääsi sen seurauksesta asfalttiin ja se aiheutti aivotärähdyksen. Mitään murtumaan viittaavaa kuvissa ei näy, mutta pidetään sut silti täälä vielä pari päivää tarkkailussa kaiken varalta. Haluatko että me ilmoitetaan jollekkin että olet täälä? Amelielle?” Lääkäri nosti katseensa tiedoistani kohti minua.
”Nein!” kielto nousi hieman terävästi ilmoille ”mä...mä en halua että se kuulee sitä teiltä. Saanko… saanko mä ilmoittaa itse?” nieleskelin kysyessäni.
”Sopii. Pyydän jotain hoitajista tuomaan sun puhelimen” lääkäri sanoi vielä ennen poistumistaan.
Mä valuin alaspäin sängyllä ja yritin muistella sitä iltaa. Umbra. Galahad. Zen. Clave. Fricis. Friciksen joku idea? Lenkki. Mustuus. Ärsytti että en saanut mistään kunnolla kiinni. Mulla ei ollut hirveästi muistikuvia ajanjaksolta, joka alkoi mun lenkille lähdöstä siihen että mä heräsin täälä.
”Max?” kuulin äänen viereltäni. Kääntäessäni hitaasti katseeni oli viereeni ilmestynyt nuori sairaanhoitaja, joka piteli puhelintani. Otin sen hitaasti kurkottaen vastaan, sillä jokainen liike tuntui inhottavalta särkevissä lihaksissani. Avasin puhelimeni lukituksen ja näin parikin huolestunutta viestiä Amelielta. Huokaisin syvään, ennen kuin aloin kirjoittamaan vastausta.
Max: Sori. Yllättäviä muutoksia suunnitelmiin. Heräsin just sairaalasta. Lääkäri meinasi että jäin auton alle. Kaikki ok ja toivottavasti ylihuomenna tallilla. 17:55
Lähetin viestin ja tuijotin hetken puhelintani ennen kuin klikkasin kamerasovelluksen auki ja vaihdoin etukameraan. Mä olin ehkä odottanut jotain pahempaa kuin vain pientä nirhaumaa oikealla ohimolla, mutta särkevät lihakset kertoivat omaa tarinaansa. Pahan olon aalto löi yllättäen märän rätin lailla mun kasvoille, ja mä suljin silmäni ja ilmeisesti nukahdin uudelleen enkä herännyt pariin tuntiin.
Jossain kohtaa sitä päivää se sama lääkäri tuli vielä tapaamaan mua. Se puhui rehellisesti siitä että se epäili että kaikki ei olisi taas ok ja mä myönsin sille että ajoittain oli vaikeampaa, mutta mä omistin tukiverkon. Lääkäri tuntui olevan tyytyväinen tähän, mutta se halusi silti kirjoittaa mulle lähetteen psykologille. Tieto ei ollut positiivinen mutta mä tiesin että mun historialla, vuosien terapiakierteellä ja muilla asioilla oli varmasti osa ja arpa asiaan.
Mun onnekseni seuraavana päivänä mun olo ei ollut enään niin surkea. Joka paikkaan edelleen sattui, mutta sentään mä sain nousta liikkeelle. Tai ainakin sen verran mitä mä pystyin liikkumaan. Mun vierellä käveli koko ajan hoitaja, joka oli valmis nappaamaan musta kiinni jos tarvetta oli. Varsinkin jokainen vasemmalla jalalla astuttu askel sattui, mutta se puoli oli myös ottanut isoimman iskun. Mä olin onnellinen että mun jo valmiiksi hajonnut nilkka ei ollut mennyt uusiksi ja mä pääsisin toivottavasti pian normaalin elämän pariin.
Liikkuminen helpotti mun oloa ja mä toivoinkin että seuraavana päivänä mä pääsisin kotiin. Mä olin just selannut instagramia, vaikka sovellus ei ollut niitä mun yleisempiä käytössä olevia juttuja mutta jonka olin firman vuoksi perustanut. Olinhan mä jossain kohtaa tehnyt sinne omankin tilin ja se oli muuttunut nopeasti hevospainotteiseksi ainakin seurattujeni osalta.
”Täälä näytetään jo paljon paremmalta” lääkäri totesi seisahtuessaan sairaalasänkyni viereen ja alkaessaan tutkailla potilastietojani.
”Näiden perusteella mä voin kotiuttaa sut. Kuitenkaan mitään kovaa rasitusta ei vielä viikkoon ja sittenkin varovasti asteittain paluu rankempaan” lääkäri ohjeisti ja kuittasinkin ohjeistuksen vain varovaisella nyökkäyksellä.
Seuraavan tunnin aikana minut viimein kotiutettiin ja olin valmis lähtemään kotiin. Sain sairaalalta jotkin vaatteet lainaksi, sillä lääkärit olivat joutuneet leikkaamaan päälläni olleet vaatteet riekaleiksi jotta nuo olivat saaneet tutkittua minut saavuttuani ensiapuun. Astuessani ulos rakennuksesta täytin keuhkoni talvi-ilmalla ennen kuin lievästi ontuen siirryin taksijonoon ja otin ensimmäisen vapaan taksin Zeniin.