Post by Max on Sept 30, 2021 21:15:37 GMT
01.10.2021
Mä en tiennyt missä mä olin ja mulla oli pitkästä aikaa semmoinen olo että mä olin nukkunut kunnolla. Heti kun mä olin vain saanut itseäni vähän paremmin hereille, mä nousin ylös ja kävelin yhdistettyyn olohuoneeseen ja keittiöön.
”Morgen” sai mut säpsähtämään sillä mä en jotenkin ajatellut että isä olisi kotona vaikka ei mulla ollut mitään tietoa siitäkään että millainen isän aikataulu oli tänään.
”Morgen” mä vastasin heti kun mä vain sain tasattua omaa olotilaani ja vasta sen jälkeen mä tajusin että mä olin riisunut illalla t-paitani ja mä seisoin isän edessä ilman t-paitaa ja että se voisi nähdä mun selän. En mä tiennyt että oliko isä nähnyt mun selän aikoinaan, mutta mä en halunnut näyttää sitä sille.
”Miten eilen meni?” isä keskitti selkeästi fokuksensa muhun, vaikka sillä oli jotain työpapereita sen edessä. Kai se oli odottanut mun heräämistäni sillä se teki töitään ruokapöytänsä äärestä.
Yritin voittaa aikaa poimimalla vesilasin kaapista ja täytin sen vedellä sekä join koko lasin tyhjäksi, ennen kuin mä vastasin isälle. Sinä aikana kun mä olin voittanut itselleni aikaa, isä oli vaihtanut katseensa sellaiseen pienesti painostavaan ja mä tiesin että se yritti saada mut puhumaan heti alusta alkaen. Eihän isä mitään pahaa halunnut ja mä täytin lasin vielä puolilleen, ennen kuin mä vastasin sille.
”Ihan hyvin. Lääkäri.. lääkäri meinasi että... että me ehkä vähennetään käyntejä. Ensi vuonna. Tai… tai jos kaikki jatkuu yhtä hyvällä mallilla. Seuraavassa tapaamisessa. Se… Se kysyi myös mun… mun mielenterv…. mielenterveydestä. Sä… sä et tykkää tästä mutta… mä… mä valehtelin… valehtelin lääkärille… Mä… mä en vain halua… halua puhua terapeutille. En.. en mä... en mä oo sellaisessa kunnossa että mä haluaisin mennä sinne. Mulla… mulla on A… Amelie. Fric. Mä… mä puhun niiden kanssa ensin jos… jos sopii. Ne.. ne tietää paljon siitä mitä on tapahtunut ja mitä on käynyt.”
”Okei. Jos mä voin auttaa jotenkin niin aina saa pyytää apua. Mä en ehkä pääse Latviaan niin nopeasti aina kun mä haluaisin, mutta mä yritän auttaa kaikella tavalla millä mä voin. Mä toivon että sä muistat sen aina vaikka sä olisitkin huonossa kunnossa” isä rullasi mun luokse. Mä tuijotin vesilasini pohjaa ja en oikeastaan edes tiennyt että mitä mun olisi pitänyt tehdä. Vaikka mä en tiennyt että mitä isällä oli mielessä, mutta se selvisi nopeasti kun isä pysäytti pyörätuolinsa mun vierelle siten, että mun pienellä polvistumisella sen olisi mahdollista halata mua. Mä epäröin isän viittoillessa mua polvistumaan tai kumartumaan.
”Ich kenne.”
Vaikka mä en tiennyt että puhuiko isä totta, ehkä mä jotenkin toivoin että se puhuisi, mä laskeuduin polvilleni ja annoin isän ottaa mut halaukseensa. Isän sylissä oli turvallista ja musta tuntui taas pikkulapselta vaikka en mä ollut sellainen enää vuosiin. Mä tunsin isän kädet mun selässäni, miten sen kauluspaidan hiansuiden napit piirtivät omaa näkymätöntä viivaansa mun iholleni. Isä ei päästänyt musta irti, ennen kuin mä olin vastannut sen eleeseen ja vaikka mä en voinutkaan vastata isän eleeseen yhtä hyvin, mä toivoin että mä olisin saanut isän vakuutettua. Kun me viimein erottiin halauksestamme, isän katse tutki mut vielä päästä varpaisiin ja kai se oli tyytyväinen siihen mitä se näki, sillä se ei ainakaan sanonut mitään, kertoi vain että mä voisin syödä mitä mä haluaisin. Isä palasi takaisin ruokapöytänsä ääreen ja mä tyhjäsin aikaisemmin puolilleen täyttämäni vesilasin juomalla sen tyhjäksi ennen kuin mä asetin lasin tiskialtaaseen ja lopulta avasin jääkaapin oven ja aloin tutkimaan sen sisältöä. Mä en oikein tiennyt mitä mä haluaisin syödä ja vaikka mä olin ajatellut että ihmiseksi, joka ei ole paljoakaan kotona, isällä oli yllättävän täysi jääkaappi. Vaikka mun ruokahaluni oli kadonnut, mä päädyin silti nappaamaan käsiini juotavan jugurtin ja avattuani sen korkin mä aloin juomaan sitä pienin kulauksin. Vaikka mua meinasi alkuun vain yökkäyttää kylmän nesteen tunne mun nielussani, mitä lähemmäs purkin pohja tuli, sitä vähemmän pahalta mun oloni tuntui.
Lopulta mä poimin itselleni vielä omenan ja nakersin sitä menemään. Me juteltiin isän kanssa vielä vähän siitä mitä meidän elämiin kuului muuten ja lopulta mun oli pakko käydä pukemassa päälleni sekä pakkaamassa ne vähäiset tavarat mitä mulla oli Saksassa mukana, ennen kuin mä suuntasin kohti Münchenin lentokenttää ja isä lähti toimistolleen. Mä lupasin yrittää tulla käymään jossain kohtaa ennen vuoden loppua mutta mä en kuitenkaan uskaltanut luvata isälle että mä pääsisin tulemaan sillä siihen vaikuttaisi niin monta tekijää ja osaa. Ennen kuin meidän tiet erosivat, isä toivotti mulle turvallista kotimatkaa sekä hyvää jatkoa. Isän sanat tuntuivat hyviltä ja mun tunteet paluuta kohtaan helpottuivat hieman vaikka mä tiesinkin että mä en tulisi palaamaan lentokentältä yksin Saulkrastiin.
Lennolle pääsyn odottaminen ei jännittänyt mua oikeastaan ollenkaan ja vasta lennon lähestyessä Riikan lentokenttää ja aloittaessa laskeutumisen, mua rupesi jännittämään uudelleen. Vaikka me oltiin viestitelty Ambryn kanssa aina satunaisesti ajatus siitä että toinen olisi tulossa Latviaan joko vain vierailulle tai sitten pysyvästikin, sillä mä en ollut uskaltanut kysyä millaiset tuon suunnitelmat olivat. Koneen tärähtäessä renkaiden osuessa kiitotiehen, mun jännitys alkoi nousemaan uudelleen ja mä en muista oikeastaan mitään siitä hetkestä kun mä istuin alas aulaan odottamaan että Ambryn lento olisi perillä. Lentokentällä ei edes ollut mitään paikkaa mistä mä olisin voinut hakea jotain syötävää. Mä toivoin että Ambry ei olisi syönyt mitään sillä mä en todennäköisesti edes uskaltaisi hakea vain itselleni mitään ruokaa. Tunti mun lennon saapumisen jälkeen Ambryn lento laskeutui ja mua alkoi taas jännittämään. Mitä jos mä en tunnistaisi sitä? Entä jos se ei tunnistaisi mua? Mitä jos se ei olisi edes noussut koko koneeseen?
Kuitenkin mun stressaaminen oli turhaa, sillä lennolta purkautui vain muutama matkustaja ja viimeisten joukossa näkyi tutut tummat kiharat. Musta tuntui että mun sydän jätti muutaman lyönnin välistä ja kun mä näin Ambryn paremmin, musta tuntui että sitäkin jännitti.
”M…moi” mä tervehdin mua lyhyempää naista yrittäen taikoa kasvoilleni jonkin hymyntapaisen, vaikka mua jännittikin ihan tuhottomasti.
”Moi”
Mä otin Ambryn vetolaukun itselleni ja viitoin toista seuraamaan mua kun me lähdettiin rinnakkain kävelemään kohti mun autoani.
”Ootko… ootko sä… syönyt? Tai ha..haluaisi.. haluaisitko sä… käydä… syömässä?” kysymyksen lausuminen oli jostain syystä todella vaikea sillä musta tuntui että mä olin ihan liian tungetteleva kun toinen oli kuitenkin vasta saapunut maahan.
”En oikeastaan, syöminen kuulostaisi hyvältä”
Mä nyökkäsin, ennen kuin naksautin autoni ovet auki ja kiersin sen taakse jotta mä sain nostettua Ambryn matkalaukun takakonttiin, ennen kuin mä laitoin sen kiinni ja mä siirryin ratin taakse. Ambry oli jo istunut apukuskin paikalle kun mä istuin ratin taakse ja käynistin autoni antaen sen lähteä rullaamaan pois parkkiruudusta ja sitä kautta mä lähdin ajamaan kohti Saulkrastia. Kuitenkin ennen kuin me lähdettiin pois Riikasta, mä käänsin mun autoni pienen ravintolan pihaan ja mä parkkeerasin autoni ennen kuin mä kerroin Ambrylle että me voitaisiin käydä sielä syömässä, sillä se olisi hyvä ravintola. Mikään fiini paikka ei kuitenkaan ollut kyseessä joten mä uskalsin viedä naisen sinne syömään. Me saatiin sellainen kiva kahdenhengen pöytä ja lopulta me molemmat löydettiin sellaiset annokset, jotka oli meidän mieleemme ja me jäätiin odottelemaan että me saataisiin meidän annokset.
Mä yritin kysellä parhaani mukaan siitä miten Ambryn arki oli mennyt sen jälkeen kun me oltiin viimeksi puhuttu toistemme kanssa. Ambry kertoi Noran parantumisesta sekä hevosista ja mä kerroin siitä että miten mulla oli mennyt kaikkien tammojen kanssa sekä siitä, että mä olin saanut Moiralle hoitajan Johanista. Kyllähän mä kerroin siitä että mua pelotti mitä toinen ajattelisi tammasta kun ei mulla ollut mitään kokemusta siitä että miten varsaa koulutettiin, saati että miten sellaisesta tehtiin iso ja osaava hevonen. Jossain kohtaa tarjoilija toi meidän annokset ja me syötiin hiljaisuuden vallitessa, koska en mä oikeastaan enää tiennyt mistä me oltaisiin voitu puhua. Kun tuli laskun aika, mä maksoin meidän molempien ruuat ja mä toivoin että Ambry ei ajattelisi siitä mitään väärää, vaikka toisaalta naisen näkeminen oli saanutkin mun hengityksen hieman sekoamaan ja muutenkin mä en oikein tiennyt että miten mun olisi pitänyt reagoida, sillä en mä uskonut vieläkään että Ambry oli oikeasti täälä.
Lopulta me palattiin mun autoon ja jatkettiin matkaa kohti Saulkrastia. Vähän ennen kuin me saavutettiin Saulkrast, mä tajusin että mä en edes tiennyt että missä Ambry tulisi viettämään yötä.
”Onko… onko sulla joku yöpaikka? Sä… sä voit tulla kyllä mun luo. Mä… mä voin nukkua sohvalla tai… tai ilmapatjalla. Sä voit… voit nukkua mun… mun sängyssä. Lakanat… Lakanat pitää vaihtaa.”
”Mulla on kyllä majapaikka. Mä varasin itselleni hotellin niin mulla on majapaikka tiedossa” Ambry vastasi. Vaikka mä olin jotenkin osannut ajatella tällaista lopputulemaa, mä yllätyin silti siitä että mä petyin pienesti Ambryn vastaukseen. Ehkä toisaalta oli parempi että asiat menivät näin, sillä ei olisi mitään varmuutta siitä että mä pysyisin sellaisessa kunnossa jotta mä haluaisin että kukaan voisi todistaa sitä mun läheltä.Lopulta me saavutettiin Saulkrast ja mä ajoin hotelille jonka nimen Ambry antoi, parkkeerattuani autoni mä nousin myös ylös ja kiersin autoni taakse nostaakseni naisen matkalaukun pois kontista ja mä rullasin sen toisen luokse, ennen kuin mä annoin sen Ambrylle. En mä tiennyt että miksi, mutta mä annoin oman käteni pysyä matkalaukun kahvalla sen verran pitkään, että meidän kädet koskivat toisiaan. Ambry värähti pienesti, mutta tarttui kuitenkin matkalaukkunsa kahvaan ja pian mä seurasinkin miten toinen katosi hotelin aulaan, ja mä lähdin ajamaan kohti omaa asuntoani, tajuamatta vieläkään sitä, että toinen olisi oikeasti täälä.
Mä en tiennyt missä mä olin ja mulla oli pitkästä aikaa semmoinen olo että mä olin nukkunut kunnolla. Heti kun mä olin vain saanut itseäni vähän paremmin hereille, mä nousin ylös ja kävelin yhdistettyyn olohuoneeseen ja keittiöön.
”Morgen” sai mut säpsähtämään sillä mä en jotenkin ajatellut että isä olisi kotona vaikka ei mulla ollut mitään tietoa siitäkään että millainen isän aikataulu oli tänään.
”Morgen” mä vastasin heti kun mä vain sain tasattua omaa olotilaani ja vasta sen jälkeen mä tajusin että mä olin riisunut illalla t-paitani ja mä seisoin isän edessä ilman t-paitaa ja että se voisi nähdä mun selän. En mä tiennyt että oliko isä nähnyt mun selän aikoinaan, mutta mä en halunnut näyttää sitä sille.
”Miten eilen meni?” isä keskitti selkeästi fokuksensa muhun, vaikka sillä oli jotain työpapereita sen edessä. Kai se oli odottanut mun heräämistäni sillä se teki töitään ruokapöytänsä äärestä.
Yritin voittaa aikaa poimimalla vesilasin kaapista ja täytin sen vedellä sekä join koko lasin tyhjäksi, ennen kuin mä vastasin isälle. Sinä aikana kun mä olin voittanut itselleni aikaa, isä oli vaihtanut katseensa sellaiseen pienesti painostavaan ja mä tiesin että se yritti saada mut puhumaan heti alusta alkaen. Eihän isä mitään pahaa halunnut ja mä täytin lasin vielä puolilleen, ennen kuin mä vastasin sille.
”Ihan hyvin. Lääkäri.. lääkäri meinasi että... että me ehkä vähennetään käyntejä. Ensi vuonna. Tai… tai jos kaikki jatkuu yhtä hyvällä mallilla. Seuraavassa tapaamisessa. Se… Se kysyi myös mun… mun mielenterv…. mielenterveydestä. Sä… sä et tykkää tästä mutta… mä… mä valehtelin… valehtelin lääkärille… Mä… mä en vain halua… halua puhua terapeutille. En.. en mä... en mä oo sellaisessa kunnossa että mä haluaisin mennä sinne. Mulla… mulla on A… Amelie. Fric. Mä… mä puhun niiden kanssa ensin jos… jos sopii. Ne.. ne tietää paljon siitä mitä on tapahtunut ja mitä on käynyt.”
”Okei. Jos mä voin auttaa jotenkin niin aina saa pyytää apua. Mä en ehkä pääse Latviaan niin nopeasti aina kun mä haluaisin, mutta mä yritän auttaa kaikella tavalla millä mä voin. Mä toivon että sä muistat sen aina vaikka sä olisitkin huonossa kunnossa” isä rullasi mun luokse. Mä tuijotin vesilasini pohjaa ja en oikeastaan edes tiennyt että mitä mun olisi pitänyt tehdä. Vaikka mä en tiennyt että mitä isällä oli mielessä, mutta se selvisi nopeasti kun isä pysäytti pyörätuolinsa mun vierelle siten, että mun pienellä polvistumisella sen olisi mahdollista halata mua. Mä epäröin isän viittoillessa mua polvistumaan tai kumartumaan.
”Ich kenne.”
Vaikka mä en tiennyt että puhuiko isä totta, ehkä mä jotenkin toivoin että se puhuisi, mä laskeuduin polvilleni ja annoin isän ottaa mut halaukseensa. Isän sylissä oli turvallista ja musta tuntui taas pikkulapselta vaikka en mä ollut sellainen enää vuosiin. Mä tunsin isän kädet mun selässäni, miten sen kauluspaidan hiansuiden napit piirtivät omaa näkymätöntä viivaansa mun iholleni. Isä ei päästänyt musta irti, ennen kuin mä olin vastannut sen eleeseen ja vaikka mä en voinutkaan vastata isän eleeseen yhtä hyvin, mä toivoin että mä olisin saanut isän vakuutettua. Kun me viimein erottiin halauksestamme, isän katse tutki mut vielä päästä varpaisiin ja kai se oli tyytyväinen siihen mitä se näki, sillä se ei ainakaan sanonut mitään, kertoi vain että mä voisin syödä mitä mä haluaisin. Isä palasi takaisin ruokapöytänsä ääreen ja mä tyhjäsin aikaisemmin puolilleen täyttämäni vesilasin juomalla sen tyhjäksi ennen kuin mä asetin lasin tiskialtaaseen ja lopulta avasin jääkaapin oven ja aloin tutkimaan sen sisältöä. Mä en oikein tiennyt mitä mä haluaisin syödä ja vaikka mä olin ajatellut että ihmiseksi, joka ei ole paljoakaan kotona, isällä oli yllättävän täysi jääkaappi. Vaikka mun ruokahaluni oli kadonnut, mä päädyin silti nappaamaan käsiini juotavan jugurtin ja avattuani sen korkin mä aloin juomaan sitä pienin kulauksin. Vaikka mua meinasi alkuun vain yökkäyttää kylmän nesteen tunne mun nielussani, mitä lähemmäs purkin pohja tuli, sitä vähemmän pahalta mun oloni tuntui.
Lopulta mä poimin itselleni vielä omenan ja nakersin sitä menemään. Me juteltiin isän kanssa vielä vähän siitä mitä meidän elämiin kuului muuten ja lopulta mun oli pakko käydä pukemassa päälleni sekä pakkaamassa ne vähäiset tavarat mitä mulla oli Saksassa mukana, ennen kuin mä suuntasin kohti Münchenin lentokenttää ja isä lähti toimistolleen. Mä lupasin yrittää tulla käymään jossain kohtaa ennen vuoden loppua mutta mä en kuitenkaan uskaltanut luvata isälle että mä pääsisin tulemaan sillä siihen vaikuttaisi niin monta tekijää ja osaa. Ennen kuin meidän tiet erosivat, isä toivotti mulle turvallista kotimatkaa sekä hyvää jatkoa. Isän sanat tuntuivat hyviltä ja mun tunteet paluuta kohtaan helpottuivat hieman vaikka mä tiesinkin että mä en tulisi palaamaan lentokentältä yksin Saulkrastiin.
Lennolle pääsyn odottaminen ei jännittänyt mua oikeastaan ollenkaan ja vasta lennon lähestyessä Riikan lentokenttää ja aloittaessa laskeutumisen, mua rupesi jännittämään uudelleen. Vaikka me oltiin viestitelty Ambryn kanssa aina satunaisesti ajatus siitä että toinen olisi tulossa Latviaan joko vain vierailulle tai sitten pysyvästikin, sillä mä en ollut uskaltanut kysyä millaiset tuon suunnitelmat olivat. Koneen tärähtäessä renkaiden osuessa kiitotiehen, mun jännitys alkoi nousemaan uudelleen ja mä en muista oikeastaan mitään siitä hetkestä kun mä istuin alas aulaan odottamaan että Ambryn lento olisi perillä. Lentokentällä ei edes ollut mitään paikkaa mistä mä olisin voinut hakea jotain syötävää. Mä toivoin että Ambry ei olisi syönyt mitään sillä mä en todennäköisesti edes uskaltaisi hakea vain itselleni mitään ruokaa. Tunti mun lennon saapumisen jälkeen Ambryn lento laskeutui ja mua alkoi taas jännittämään. Mitä jos mä en tunnistaisi sitä? Entä jos se ei tunnistaisi mua? Mitä jos se ei olisi edes noussut koko koneeseen?
Kuitenkin mun stressaaminen oli turhaa, sillä lennolta purkautui vain muutama matkustaja ja viimeisten joukossa näkyi tutut tummat kiharat. Musta tuntui että mun sydän jätti muutaman lyönnin välistä ja kun mä näin Ambryn paremmin, musta tuntui että sitäkin jännitti.
”M…moi” mä tervehdin mua lyhyempää naista yrittäen taikoa kasvoilleni jonkin hymyntapaisen, vaikka mua jännittikin ihan tuhottomasti.
”Moi”
Mä otin Ambryn vetolaukun itselleni ja viitoin toista seuraamaan mua kun me lähdettiin rinnakkain kävelemään kohti mun autoani.
”Ootko… ootko sä… syönyt? Tai ha..haluaisi.. haluaisitko sä… käydä… syömässä?” kysymyksen lausuminen oli jostain syystä todella vaikea sillä musta tuntui että mä olin ihan liian tungetteleva kun toinen oli kuitenkin vasta saapunut maahan.
”En oikeastaan, syöminen kuulostaisi hyvältä”
Mä nyökkäsin, ennen kuin naksautin autoni ovet auki ja kiersin sen taakse jotta mä sain nostettua Ambryn matkalaukun takakonttiin, ennen kuin mä laitoin sen kiinni ja mä siirryin ratin taakse. Ambry oli jo istunut apukuskin paikalle kun mä istuin ratin taakse ja käynistin autoni antaen sen lähteä rullaamaan pois parkkiruudusta ja sitä kautta mä lähdin ajamaan kohti Saulkrastia. Kuitenkin ennen kuin me lähdettiin pois Riikasta, mä käänsin mun autoni pienen ravintolan pihaan ja mä parkkeerasin autoni ennen kuin mä kerroin Ambrylle että me voitaisiin käydä sielä syömässä, sillä se olisi hyvä ravintola. Mikään fiini paikka ei kuitenkaan ollut kyseessä joten mä uskalsin viedä naisen sinne syömään. Me saatiin sellainen kiva kahdenhengen pöytä ja lopulta me molemmat löydettiin sellaiset annokset, jotka oli meidän mieleemme ja me jäätiin odottelemaan että me saataisiin meidän annokset.
Mä yritin kysellä parhaani mukaan siitä miten Ambryn arki oli mennyt sen jälkeen kun me oltiin viimeksi puhuttu toistemme kanssa. Ambry kertoi Noran parantumisesta sekä hevosista ja mä kerroin siitä että miten mulla oli mennyt kaikkien tammojen kanssa sekä siitä, että mä olin saanut Moiralle hoitajan Johanista. Kyllähän mä kerroin siitä että mua pelotti mitä toinen ajattelisi tammasta kun ei mulla ollut mitään kokemusta siitä että miten varsaa koulutettiin, saati että miten sellaisesta tehtiin iso ja osaava hevonen. Jossain kohtaa tarjoilija toi meidän annokset ja me syötiin hiljaisuuden vallitessa, koska en mä oikeastaan enää tiennyt mistä me oltaisiin voitu puhua. Kun tuli laskun aika, mä maksoin meidän molempien ruuat ja mä toivoin että Ambry ei ajattelisi siitä mitään väärää, vaikka toisaalta naisen näkeminen oli saanutkin mun hengityksen hieman sekoamaan ja muutenkin mä en oikein tiennyt että miten mun olisi pitänyt reagoida, sillä en mä uskonut vieläkään että Ambry oli oikeasti täälä.
Lopulta me palattiin mun autoon ja jatkettiin matkaa kohti Saulkrastia. Vähän ennen kuin me saavutettiin Saulkrast, mä tajusin että mä en edes tiennyt että missä Ambry tulisi viettämään yötä.
”Onko… onko sulla joku yöpaikka? Sä… sä voit tulla kyllä mun luo. Mä… mä voin nukkua sohvalla tai… tai ilmapatjalla. Sä voit… voit nukkua mun… mun sängyssä. Lakanat… Lakanat pitää vaihtaa.”
”Mulla on kyllä majapaikka. Mä varasin itselleni hotellin niin mulla on majapaikka tiedossa” Ambry vastasi. Vaikka mä olin jotenkin osannut ajatella tällaista lopputulemaa, mä yllätyin silti siitä että mä petyin pienesti Ambryn vastaukseen. Ehkä toisaalta oli parempi että asiat menivät näin, sillä ei olisi mitään varmuutta siitä että mä pysyisin sellaisessa kunnossa jotta mä haluaisin että kukaan voisi todistaa sitä mun läheltä.Lopulta me saavutettiin Saulkrast ja mä ajoin hotelille jonka nimen Ambry antoi, parkkeerattuani autoni mä nousin myös ylös ja kiersin autoni taakse nostaakseni naisen matkalaukun pois kontista ja mä rullasin sen toisen luokse, ennen kuin mä annoin sen Ambrylle. En mä tiennyt että miksi, mutta mä annoin oman käteni pysyä matkalaukun kahvalla sen verran pitkään, että meidän kädet koskivat toisiaan. Ambry värähti pienesti, mutta tarttui kuitenkin matkalaukkunsa kahvaan ja pian mä seurasinkin miten toinen katosi hotelin aulaan, ja mä lähdin ajamaan kohti omaa asuntoani, tajuamatta vieläkään sitä, että toinen olisi oikeasti täälä.