Umbran kirja

03-06.06.2020 - Toinen mahdollisuus
Matkassa mukana Amelie , Ilona , Iivari , Jeremy , Moirai , Gretchen , Zoja , Alicia , Clave, Fricis ja Vitaliya
Kursivoidulle osalle alkua/pohjustusta täälä 

Jossain kohtaa nousisin nurmikolta ja kävelisin kauniin tähtipääni luokse. Se hörisisi sillä tutulla pehmeällä äänellään, tervehtien minua ja kerjäten taskussani olevia hevosnameja, kuten sillä on aina tapana. Noustessani Zeen selkään, se seisoisi tuttuun tapaan paikallaan odottaen rauhallisena lupaa lähteä liikkeelle ja vasta kun painaisin pohkeeni tuttuihin kylkiin, lähtisi Zee kävelemään sitä tuttua joustavaa ja pitkäaskelista käyntiään pehmein liikkein.

Pieni varsa kirmailisi välillä vierellämme ja välillä hieman edessämme, uljaan shampanjaruunikon seuratessa toisella puolellamme. Välillä se pidentäisi askeltaan siten, että saisin silitettyä silkkistä poskea Zeen selästä ja välillä se vain liikkuisi pehmeällä askeleella vierellämme. Tutussa selässä en pelkäisi ja jossain kohtaa painaisinkin vain silmäni kiinni, sillä tiesin että tuntisin allani olevan hevosen täydellisesti. Olisin vain yhtä tuon tamman kanssa…


Aloin havahtumaan kipuun. En ymmärtänyt mistä se johtui ja en halunnut toisaalta tietää. Olin viimeinkin siellä missä halusin. Kuitenkin tuo tunne vain yltyi ja yltyi ja lopulta aivoni rekisteröivät sen lähteeksi kasvojani läpsivän käden.

”Benjamin fuck off…” murisin hitaasti ja raskaasti, yrittäen kääntyä kyljelleni ja painaa silmäni uudelleen kiinni.
”MAXIMILLIAN! MAX! MAX! MAXIMILLIAN! MAX OIKEESTI AVAA SILMÄT!” ääni, joka ei todellakaan kuulunut Benille kutsui minua jostain etäältä. En kuitenkaan jaksanut tai halunnut ajatella kuka minulle olisi huutamassa.
”Benjamin really fuck off…” murisin uudelleen ja yritin huitoa tuon ihmisen pois läheltäni, vaikka jouduinkin käyttämään kaikki voimani siihen, että sain nostettua käteni ylös. Kuulin huolestunutta puhetta jostain läheltäni, vaikka aivoni eivät rekisteröineetkään äänien lähdettä. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun tunsin jääkylmän rätin kasvoillani, avasin viimein hitaasti silmäni.

Sen sijaan että olisin tuijottanut Benjaminin ruskeita silmiä, minua tuijottikin Amelien oliivin vihreät silmät sekä Ilonan kuparinväriset silmät niiden vierellä. En tajunnut tilanteesta mitään ja en tiennyt mitä tekemistä noilla kahdella olisi Benin kanssa.
”Missä Benjamin?” kysyin hitaasti kuivalla suullani.
”Ei täälä ole ketään muita.” Amelie vastasi painokkaasti, pitäen huolen, jotta en saanut suljettua silmiäni pitkäksi aikaa, vaikka se oli juuri se asia mitä halusin tehdä.
”Max hei oikeesti nyt et nukahda!” Amelie ravisteli minua pitääkseen minut hereillä. Vaivalloisesti korjasin asentoani siten, että pääsin istumaan sohvalleni naisten avustamana. Huoneessa oli painostava tunne ja heti kun naiset vakuuttuivat siitä, että en todennäköisesti nukahtaisi uudelleen, Ilona avasi suunsa.

”Montako pilleriä sä oot vetänyt?” Naisen kuparinväriset silmät kertoivat, että toiselle ei laitettaisi kampoihin, samalla kun hän poimi sohvapöydältä yhden niistä valkoisista purkeista, joita olin siihen aikaisemmin kasannut ja joiden sisällön olin aikonut tyhjätä kerralla, onnistuen vain tuon yhden purkin kohdalla.
”Mä en tiedä. Varmaan kymmenen.” kuiskasin.
”Voi Max… Miksi?” Ilona kysyi istuessaan vierelleni sohvalle.
”Mä en vaan enää jaksa…” sain sanottua ennen kuin Amelie ilmoitti, että ambulanssimiehistö olisi paikalla.

Amelie kävi ohjaamassa ensihoitajat paikalle ja heidän tehtyä kaikki tutkimuksensa, minua oltiinkin jo viemässä paareilla ambulanssiin ja kohti sairaalaa. Vietin seuraavat pari päivää sairaalassa tarkkailussa, ennen kuin minut viimein kotiutettiin psykologisen arvion jälkeen. En ollut halunnut tavata ketään sairaalassa oloni aikana ja jos se olisi ollut minusta kiinni, olisi sama meno jatkunut edelleen, mutta ilmeisesti joku oli ilmoittanut Amelielle milloin minut kotiutettaisiin, sillä hän ja Fric tulivat noutamaan minua sairaalalta.

”Max, ei mitään vastalauseita.” Amelie sanoi päättäväisesti nähdessään aikeeni protestoida asiaa ja puoliksi talutti minut päättäväisesti ulkona odottavaan taksiin. Raskaasti huokaisten lähdin seuraamaan nuorta paria, ja taksiin päästessämme Amelie auttoi minut ensin kyytiin, Fricin kiertäessä viereeni ja naisen siirtyessä etupenkille. Tottuneesti Amelie antoi taksikuskille osoitteen asunnolleni ja koko matkan pidin katseeni ulkona ja toivoin että tähän tilanteeseen ei olisi jouduttu. Asunnollani Amelie ja Fric auttoivat minut sisälle ja seurasivat perässäni. Ilmeisesti joku oli käynyt sielä siivoamassa, sillä se näytti paljon siistimmältä kuin mitä se oli ollut jäljiltäni.

”Kiitos.” kuiskasin istuessani alas sohvalleni ja siirtäessäni kainalosauvani lattialle. Amelie tuli pian istumaan viereeni ja Fric seisoskeli hieman kauempana näyttäen siltä, ettei oikein tietäisi mitä tehdä tilanteessa, saati miksi hänet oli koko matkalle edes otettu mukaan.

”Sä puhuit jostain Benjaminista silloin kun löydettiin sut Ilonan kanssa. Saanko mä kysyä kuka se oli?” Amelien vihreät silmät loistivat huolta ja aitoutta. Kuullessani Benin nimen, oli kuin joku olisi vääntänyt sisuskaluni ympäri ja olin valmis katoamaan maan pinnalta samalla hetkellä. Pohdin vastaustani pitkään ja hartaasti, ennen kuin painoin katseeni lattiaan ja huuliani nuoleskellen aloin vastaamaan.
”Benjamin tai siis Ben oli mun groomi saksassa. Mä… mä en oo kuullut siitä mitään sen palon jälkeen. Tai no oikeestaan vähän ennen sitä koska meillä oli hirveä riita ja mä sanoin sille kauheita asioita ja mun oli tarkoitus sopia ne sinä päivänä, minkä aamuna meidän talli paloi.” puhuin enemmän varpailleni, kuin vieressä istuvalle naiselle, tai Vanagsille, joka oli siirtynyt istumaan sohvapöydälleni.
”Voi Max… Sä et oo ajatellut ottavasi Benjaminiin yhteyttä?” Amelien kädet kietoutuivat hellästi olalleni.
”Oon, mutta mä en tiedä mitä mä sanon. Mä olin vaan niin itteäni täynnä oleva teini-idiootti silloin, että haastoin riitaa vain tyhjästä…” huokaisin lattialleni.

”Rehellinen anteeksipyyntö toimii aina. Sen jälkeen paras vaihtoehto on perustella tekonsa rehellisesti ja kauneilematta. Trust me, mä tiedän mistä mä puhun koska oon ollut sun saappaissas useamminkin kuin kerran ja joka kerta ei edes oo ollut mun vika.” normaalia hiljaisempi ja vakavampi ääni kuului jostain etuvasemmaltani. Nostaessani katseeni lattiastani, silmäni törmäsivät edelleen sohvapöytäni reunalla istuvan Friciksen ruskeisiin silmiin, jotka katsoivat minua suoraan. Pojan katseesta näki, että toinen puhui totta, eikä yrittänyt vain kuulostaa järkevältä halutessaan pyrkiä pätemään tai hallitsemaan tilannetta. Olisin toisaalta halunnut kysyä Friciltä lisää mutta yllätyin teinin sanoista sen verran, että en osannut vastata toiselle mitään. Jostain syystä aivojeni prosessointi oli todella hidasta ja takkuista, varsinkin kun halusin vain työntää kaikki ajatukset Benistä siihen samaiseen mustaan aukkoon, jossa ne olivat eläneet viimeiset vuodet.

”Pyydät anteeksi ja kerrot että olit silloin vain typerä teini ja että sulla on ollut aikaa pohtia tekojasi ja että sä kadut niitä syvästi. Jos toi Benjamin tai Ben, on semmonen persoona, joka on myös kasvanut tässä vuosien varrella, ajattelis että sen pitäis osata ottaa vastaan sun anteeksipyyntö. Ainakin mä oon saanut monta menneisyyden sotkua selvitettyä sillä tavalla.” Fric jatkoi monologiaan. Tuijotin teiniä vielä hetken, tutkien häntä harmaaseen taittavien hiuksen laelta aina varpaisiin ja yritin pohtia mitä sille kaikkien tuntemalle teinipellelle oli tapahtunut. Pakkohan minun oli toisaalta maanantain jälkeen myöntää, että ehkä kaikki eivät oikein osanneet arvostaa toista tavalla, jota Fricis ansaitsisi ja yrittäisin ainakin itse tehdä parhaani sen suhteen, että alkaisin näyttämään toiselle kunnioitusta.

”Kiitti Fric. Ehkä mun täytyy vain tehdä noin. Ben oli mulle vain kuin isoveli, joten mä en oikein tiedä, että miten pahasti se suuttui mulle silloin koska mä lähdin sen jälkeen koulureissulle ja Benillä alkoi loma.” totesin puoliksi mutisten ja puoliksi huokaisten. Nuoret viettivät kanssani useamman tunnin, jonka aikana Amelie piti myös huolen siitä, että söin jotain. Jossain vaiheessa iltaa ovikelloni soi ja Amelien käydessä avaamassa oven hän palasi takaisin olohuoneeseen Ilonan kanssa. Nähdessäni toisen kasvot, olin valmis vajoamaan uudelleen maan alle.
”Max mä oon pahoillani, mut meidän täytyy palata Fricin kanssa Zeniin koska meillä on huomenna kuitenkin työpäivä. Ilona lupas jäädä sun seuraksi loppuillaksi ja yöksi ja toivottavasti me nähdään huomenna tallilla?” Amelie kysyi vihreät silmät toiveikkaasti säihkyen.
”Mutta eihän mulla oo enää edes hoidokkia…” vastasin huokaisuni alta.
”Umbra ei oo löytänyt vielä uutta ihmistä ja sille on todella vaikea löytää sopivaa persoonaa. Iivari varmasti ottaa sut takaisin ja jopa Clave oli harmissaan, kun lopetit, se ei tapahdu kovinkaan helposti. Teillä meni kuitenkin Umbran kanssa niin hyvin ja sen tamman suosioon ei todellakaan ole helppoa päästä. Iivarilla ja Vitaliyallakin on välillä vaikeaa toimia sen kanssa. Mä voin vaikka puhua Iivarille alustavasti niin se tietää odottaa sua.” Amelie hymyili rohkaisevasti, ennen kuin he poistuivat Fricin kanssa asunnoltani ja olohuoneeseeni jäi enää minä, Ilona ja hiljaisuus.

En tiennyt oliko hiljaisuus vai Ilona pahempi tässä kuviossa ja pakoillakseni ajatuksiani nostin kainalosauvani ylös ja siirsin ne siten, että sain keinautettua itseni ensin oikean jalkani varaan ja siitä vedettyä sauvat pystyyn siten, että saatoin lähteä siirtymään kohti keittiötäni. Keittiöön päästessäni taiteilin itselleni lasin kaapista ja täytin sen kylmällä vedellä, ennen kuin hitaasti tyhjäsin sen sisällön ja täytin lasini vielä uudelleen. Tässä olisi toisaalta hyvä mahdollisuus selvittää asiat Ilonaankin kanssa, mutta toisaalta haluaisinko, saati jaksaisinko? Toisaalta jos olisin lähtemässä tuolle tielle Benjaminin kanssa, ei Ilona taitaisi tuntua samalla matkalla enään miltään. Raskaan huokaisun saattelemana asetin lasin tiskialtaaseen ja siirryin takaisin olohuoneeseen, jossa Ilona istui sohvallani tutkien puhelintaan ja kääntäen katseensa minuun kuullessani keppieni äänen laminaatilla. Katsellessani naisen kasvoja ja kuparinvärisiä silmiä, huokaisin hiljaa itsekseni samalla kun siirryin toiseen päähän sohvaa ja keräsin viimeisetkin ajatukseni jonkinlaiseen kasaan.

”Warum?” oli ainut mitä sain suustani istuttuani alas sohvalle ja keskityttyä asettelemaan kyynärsauvat paremmin vain sen vuoksi, että en halunnut nähdä naisen kasvoja. Ilona ilmeisesti ymmärsi yskän äänensävystäni ja kuulin miten toinen maiskutteli hetken, ennen kuin vastasi.
”Mä en tiedä. Se vain lähti soljumaan siihen suuntaan ja mä oon tosi pahoillani siitä, että mä satutin sua. Mä en olisi halunnut salailla sulta tätä juttua, mutta Iivari vaati.” Ilonan katse tipahti hänen käsiinsä ja nainen pyöritteli puhelinta käsissään. Kuulin toisen äänensävystä, että hän oli oikeasti pahoillaan ja se teki tilanteesta ehkä vielä vaikeamman. Kasasin pitkän aikaa omia ajatuksiani ja sanojani, ennen kuin olin valmis puhumaan.
”Ich… Ich…” takeltelin saksaksi, ennen kuin aivoni viimein saivat kiinni englanninkielisestä vastikkeesta. ”Mä tykkään susta. Tai ehkä jopa rakastin. En mä tiedä. Mä en oo ikinä rakastanut ketään ennemmin. Se oli pelottavaa niin mä en uskaltanut sanoa mitään. En vain halunnut satuttaa itteeni enempää, mutta kai se oli just väärin koska se satutti vain enemmän. Kai mulle vaan ei kuulu mitkään hyvät asiat.” huokaisin loppuun.
”Max, ei toi oo totta. Ja mussa on yhtä paljon vikaa koska mä en osannut tai halunnut ymmärtää, että sulla saattaisi olla jotain tunteita mua kohtaan ja se, että sä jouduit ite saamaan selville musta ja Iivarista satuttaa vieläkin enemmän.” Ilonan ääni läheni lauseen edetessä kohti loppuaan. Pian tunsin miten nainen oli siirtynyt viereeni ja vaikka en halunnutkaan, en voinut vastustaa itseäni ja käänsin katseeni lattiasta kohti Ilonan kuparisia silmiä. Naisen katseesta paistoi rehellisyys ja paha olo tilanteesta ja en tiennyt mitä sanoa tai tehdä. En osannut lopulta kuin huokaista raskaasti ennen kuin sain viimein suuni uudelleen auki.
”Kai mun täytyy vaan uskoa se. Tuntuu vaan että kaikki on mennyt päin helvettiä viime aikoina, joten en oikein tiedä enään mikä tässä on järkevää ja mikä ei.” tunsin miten ääneni alkoi värisemään sanojen noustessa kuiskauksena ilmaan ja pian Ilonan kädet kietoutuivatkin ympärilleni, naisen kietoessa minut tiukkaan ja lämpimään halaukseensa. Vaikka omalla tavallani olisin halunnut työntää naisen pois luotani, en silti tehnyt sitä, vaan nostin omat käteni ylös ja vastasin toisen eleeseen. Irtauduttamme halauksesta olin henkisesti ja fyysisesti ihan loppu ja Ilona ilmeisesti myös huomasi saman, sillä hän hellästi kurottautui nostamaan sauvani lattialta, ennen kuin auttoi minut pystyyn ja ohjasi makuuhuoneeseeni.

Kuoriuduttuani vaatteistani, muistin että en edes tiennyt olisiko Ilona jäämässä yöksi ja vielä ennen nukahtamistani kerroin naiselle mistä toinen löytäisi varapeiton ja tyynyn sekä puhtaat liinavaatteet. En kuullut naisen vastausta, ennen kuin olin jo syvässä unessa, josta en herännyt ennen seuraavaa aamua. Herätessäni minulla meni hetki ymmärtää missä olin ja mitä kaikkea oli tapahtunut, enenn kuin muistin että Ilona saattaisi olla asunnollani. Saatuani itseäni sen verran hereille ja toiminnalliseksi, että saatoin vetää päälleni harmaat collarit sekä samanvärisen hupparin, poimin kyynärsauvani ja aloin tekemään matkaani kohti olohuonetta. Sohvaltani löytyi tutun näköinen peitto ja tyyny, josta päättelin, että Ilona oli jäänyt asunnolleni yöksi. Kääntyessäni ympäri näin nain naisen seisomassa keittiössäni ajatuksiinsa uppoutuneena pidellen kahvimukia kädessään.

Kuullessaan saapumiseni nainen käänti katseensa kohti minua ja hymyili pienesti.
”Huomenta.”
”Huomenta. Kahvia?” Ilona nyökkäsi ja laski oman mukinsa tasolle, kääntyäkseen ottamaan takanaan olevasta kaapista minulle mukin ja täytti sen kahvilla. Siirryin keittiöön naisen seuraksi ja hain hyvän asennon nojaten vastakkaiseen tasoon, ennen kuin otin Ilonan minulle tarjoaman mukin käsiini ja kurottauduin nappaamaan maitopurkin tasolta, jonne se oli jäänyt. Joimme kahvimme hiljaisuuden vallitessa jossain kohtaa Ilona piti huolen, että söin jotain ennen kuin nainen ilmoitti, että hänen olisi pakko palata takaisin Zeniin. Ilonan ollessa tekemässä lähtöä raavin uskallukseni rippeet kasaan.

”Ilona?”
Kuullessaan nimensä nainen kääntyi katsomaan minua hieman ihmetellen.
”Kannattaako mun palata Zeniin?” kysyin pitäen katseeni tiukasti tyhjässä mukissani. Ilona ei vastannut heti, mutta saatoin kuulla miten nainen vaihtoi asentoaan.
”Mä sanoisin, että kannattaa. Sulla ja Umbralla meni niin hyvin ja siitä huomaa miten se kaipaa rauhallista käsittelijää, jolla on oikeasti aikaa sille. Mutta loppupeleissähän päätös on sun.” Ilona vastasi ja jatkoi matkaansa kohti ulko-ovea. Tein päässäni nopean yhteenlaskun ja ennen kuin toisaalta tajusin sitä itsekkään, olin ilmoittanut Ilonalle lähteväni hänen kanssaan Zeniin ja että etsisin von Hoffrénin käsiini ja kysyisin saisinko palata Umbran hoitajaksi. Hyvin paljon mahdollista olisi myös, että mies heittäisi minut samalla sekuntilla kun näkisi naamani, mutta se oli mahdollisuus joka minun oli vain kohdattava.

Mitä lähemmäksi Zeniä pääsimme, sitä huonommalta ajatukseni paluusta ja Iivarin kohtaamisesta tuntui, mutta en voinut enää perääntyä, vaan minun oli pakko pitää päätöksestäni kiinni. Ainakin niin kauan kuin Ilona olisi vierelläni. Päästessämme Zenin pihaan luulin, että Ilona olisi lähtenyt suoriltaan tekemään omaa matkaansa kohti tallia, mutta toinen odotti niin kauan vierelläni, että lähdin myös hitaasti etenemään kohti tallipihaa ja epäilinkin että toinen aavisti suunnitelmani jänistää. Mitä lähemmäs tallia pääsimme, sitä enemmän minua alkoi ahdistamaan mutta se olisi menoa nyt, syyteen tai saveen. Toivoin että en olisi törmännyt kehenkään tuttuun tallissa, mutta tietenkin ensimmäisenä näin yllättävän vakavamieliset hopeablondin kasvot, josta saatoin päätellä, että toiselle oli annettu juuri suoraa palautetta ja että Iivari ei todennäköisesti olisi kovinkaan hyvällä päällä.

Seuraava kohtaus tapahtui Claven kanssa. Pehtoori oli juuri lähtemässä tallista ratsastamaan. Linkuttaessani kohti tallin ovia Ilonan vierellä näin stetsonin alla olevista silmistä sekä puolet kasvoista peittävän kulahtaneen huivin liikkeestä yllätyksen, joka valtasi miehen nähdessään tämän säälittävän esityksen edessään.

”Mr. Kühling. Mukava nähdä teidät.” huivin hiljentämät sanat täyttivät hiljaisuutta.
”Kiitos mr. White. Toisaalta en ole vielä tavannut von Hoffrénia, joten en tiedä onko minulle enää linnan puolesta paikkaa talleilla.” vastasin pakottaen itseni pitämään katseeni pehtoorissa, vaikka maan painovoima vetikin katsettani puoleeni useamman tonnin voimalla. Onnekseni Clave ei sanonut enään mitään, vaan jatkoi matkaansa ja suuntasimme Ilonan kanssa talliin. Käytävällä meitä vastaan kävelikin Amelie ja naisen perässä huonoryhtiseltä näyttävä nuori poika, jonka kasvoja peittivät valkoiset laikut.

”Ai hei Max! Mahtavaa nähdä sut taas täälä.” Amelie tervehti hymyillen, ennen kuin muisti takanaan seisovan pojan. ”Tässä on Moirai Schwarts. Hän on aloittanut tällä viikolla tallityöntekijänä ja autan perehdyttämään toista talon tavoille Claven apuna.” Amelie antoi katseensa kääntyä takanaan seisovasta pojasta minuun ja taas takaisin. Annoin katseeni tutkia tuota nuorta miestä ja lopulta otin pari askelta toisen suuntaan ja hain jonkinlaisen tasapainon oikean jalkani sekä vasemmalle siirrettyjen kainalosauvojen varaan ja tarjosin oikeaa kättäni käteltäväksi.

”Max Kühling.” esittelin itseni. Toinen nosti katseensa pikaisesti, mutta ei tehnyt elettäkään vastatakseen kättelyyni, joten vedin käteni pois ja palautin oikean kainalosauvan myös omalle puolelleen ja käänsin katseeni takaisin Amelieen.
”Onko mr. von Hoffén paikalla?” kysyin Amelielta ja kaikki taisivat huomata kireyden, joka hiipi sanoihini tuon nimen kohdalla.
”Maneesissa Duken kanssa. Niiden pitäisi olla pian valmiita. Iivari on yksin, jos haluaa olla rauhassa puhumassa.” Amelie jatkoi tietäen sanomattakin syyn miksi haluaisin puhua Zenin pääosakkaan kanssa. Nyökkäsin vastaukseksi ja käännyin paikallani ja lähdin tekemään hidasta matkaa maneesiin. Tiesin että seuraava keskustelu ei tulisi todennäköisesti päättymään hyvin, mutta ainakin silloin saisin varmuuden siitä, että minulle ei olisi enään paikkaa täällä, vaikka kaikki toivoisivatkin palaavani takaisin.

Astuessani maneesiin näin harmikseni tutun burgundyn siluetin seisovan maneesin hiekan laidalla ja purinkin hampaitani yhteen, samalla kun jatkoin matkaani kohti ratsastusalueen reunaa. Pysähtyessäni metrin päähän Lady Vitaliya Delzainista, nainen reagoi saapumiseeni ja käänsi katseensa kohti minua.

”Mr. Kühling. En odottanut näkeväni teitä.” Vitaliya antoi katseensa arvostella ulkonäköäni ja pieni ja piilotetuksi tarkoitettu nyrpistys silti nousi pintaan naisen nenänvarresta, ennen kuin toinen jatkoi ”kuulinkin pienestä onnettomuudestasi. Toivottavasti kaikki on paremmin?” Linnan haltijattaren sanoista ei voinut olla kuulematta naisen mielipidettä.
”Totta puhuen Lady, en olettanut itsekkään palaavani paikalle. Kaikki on oikein hyvin tällä hetkellä, kiitos kysymästä.” pyrin vastaamaan arvokkaasti vieressäni seisovalle naiselle, kumartaen pienesti vastatessani. Vitaliya käänsi katseensa takaisin mustaan oriin, joka suoritti viimeisiä liikkeitä eleettömän Iivarin istuessa sen selässä. Pian ratsukko päätti treeninsä ja tuo kalmankalpea kokkahattuinen mies käänsi ratsunsa suuntaan, jossa seisoimme Ladyn kanssa. Jo kaukaa saatoin nähdä miten jo lähtökohtaisesti kylmä ja kolkko ilme miehen kasvoilla kiristyi entisestään ja sitä selkeämmäksi se kävi, mitä lähemmäs Duke saapui. Lopulta Iivari pysäytti ratsunsa noin metrin päähän meistä. Mies antoi katseensa kiertää Ladystä päälleni ja näin, miten tuo mietti kumman näkeminen olisi vastenmielisempää. Lopulta ei niin yllättävästi mies päätyi siihen, että minä olisin tässä yhtälössä se vastenmielisempi osapuoli.

”Mr. von Hoffrén.” tervehdin Iivaria kumartaen.
”Mr. Kühling.” jäinen sihahdus karkasi jostain yläilmoista.
”En vie arvon herran ja Ladyn aikaa enempää kuin tarpeellista, mutta haluaisin ilmaista mielenkiintoni palata takaisin Dzelzainin tallin toimintaan Sombre Varnishin hoitajana.” osoitin sanani tasapuolisesti Iivarille ja Vitaliyalle. Ladyn ilme ei muuttunut milliäkään, mutta samaa ei voinut sanoa mustan orin selässä istuvasta miehestä ja jos oli millään tasolla mahdollista, tuon koko olemus ja varsinkin katse muuttui vain entistä kylmemmäksi ja pistävämmäksi. Iivari pohti sanojaan ikuisuudelta tuntuvan ajan, ennen kuin tuo viimein vastasi pyyntööni.
”Miksi minun tulisi hyväksyä pyyntösi palata takaisin?” harmaat ja jäiset silmät tuntuivat poraavan katseensa lävitseni jäätävän ja melkein sihahdukselta kuulostavan kysymyksen noustessa kalpean miehen kalpeammilta huulilta painostavaan hiljaisuuteen. Tunsin miten oma tasapainoni ei kestäisi enään pitkään. Yritin kuitenkin pitää tasapainoni mahdollisimman hyvin kasassa ja laskin vasenta jalkaani hieman, yrittäessäni tasapainottaa itseäni uudelleen. Annoin katseeni kiertää mustan hevosen selässä istuvasta hyvinkin jäätävän ja vastenmielisestä miehestä mustan ratsun kautta sen toisella puolella seisovaan Lady Dzelzainiin, joka näytti tyyneltä, vaikka naisen silmissä oli silti mielenkiinnosta kertova pilkahdus.

Lopulta ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen suoristin puolisenttiä lyhistyneen ryhtini ja kiinnitin katseeni Iivarin harmaisiin jäisiin silmiin ja päätin kokeilla kepillä jäätä.

”Täydellä totuudella, en tiedä. Monet ovat sanoneet, että yhteistyöni Umbran kanssa olisi ollut todella hienoa seurattavaa ja vaikka alkuun en ollutkaan kovin vakuuttunut siitä, että minulla voisi olla vielä mahdollisuuksia hevosten kanssa. Kuitenkin olen oppinut arvostamaan tuota herkkää tammaa ja hevosia ihan uudella tavalla ja antamaan itselleni, sekä hevosille uuden mahdollisuuden oppia ja opettaa uutta varsinkin tilanteessa, jossa haluaisin tulla myöhemmin käyttämään samoja oppeja ensimmäisen oman varsani kanssa.” pyrin pitämään ääneni tasaisena ja diplomaattisena pitäen samalla katseeni kiinni Iivarin katseessa, vaikka tuota jäistä tuijotusta ei ollutkaan maailman mieluisin katsoa. Selkeästi selvitykseni ei mennyt Iivari von Hoffrénin tiukan seulan lävitse ja mies ei tarvinnut siihen edes sanoja, kun huomattavasti parantunut ryhti ja entistä jäisempi katse ja olemus kertoi, että tuo alkoi kiehumaan raivosta kokkahattunsa alla. Toivoinkin että Lady Dzelzain olisi hieman rauhoittava tekijä tässä tilanteessa ja että saattaisin selvitä maneesista ulos mahdollisesti vain nöyryytetympänä, sen sijaan että olisin fyysisesti enemmän hajalla.

Miehestä näki miten hänen aivonsa tekivät töitä pilkkoakseen kuulemansa niin pieniksi atomeiksi kuin mahdollista ja miten tuo samalla etsi mitä tahansa kohtaa, johon tarttua ja jonka avulla evätä paluuni Zeniin. Lopulta tuo mies tuli ilmeisesti johonkin lopputulemaan, sillä hän korjasi asentoaan mustan orinsa satulassa. Annettuaan jäätävän katseensa tutkia minua pitkään ja käännettyään sen pariin kertaan myös Lady Dzelzainia päin, oli Iivari ilmeisesti tullut päätökseensä.

Jos vain mahdollista, kalmankalpeiden kasvojen ilme mustan kokkahatun alla muuttui entistäkin synkemmäksi ja ääni vieläkin kylmemmäksi ja ehkä jopa pari astetta korkeammaksi, toisen avatessa vihdoin ja viimein suunsa.

”Perustelusi eivät ole parhaat, mutta teit kyllä Umbran kanssa hyvää työtä, joten tällä kertaa saat toisen mahdollisuuden.” Iivari murahti ratsunsa selästä. Huokaisin helpotuksesta niin hiljaa kuin vain pystyin, ennen kuin kiitin von Hoffrénia ja Lady Dzelzainia ja kömpelösti käännyin paikallani ja konkkasin ulos maneesista ja jatkaen tutuksi tullutta reittiä tammalauman laitumelle. Päästessäni laitumen aidalle näin jo kaukaa, että kimo Ruby puuttui joukosta, joten Jeremy taisi olla tamman kanssa tekemässä jotain. Loput kuusi tammaa olivat laitumellaan nyhtämässä nurmea, sateisesta säästä huolimatta. Nähdessään saapumiseni aidalle suureksi yllätyksekseni Umbra lähti kävelemään luokseni ja päästessään lähemmäksi tamma hörisi minulle sillä tutulla pehmeällä äänellä, joka oli sille ominainen.

”Hallo schönheit.” tervehdin tammaa ja siirryin laitumen puolelle ja onnuin niin lähelle tammaa kuin se vain antoi. Jatkaen edelleen pehmeää puhettani hevoselle istuin alas nurmelle ja kerroin tammalle kaiken mitä oli tapahtunut, pahoitellen omaa idiotismiani ja ajatustani siitä, että saattaisin ikinä päästää tammasta irti vain oman heikkouteni vuoksi. Lopulta kaikki edellisestä päivästä asti patoutuneet tunteeni vain purkautuivat itkukohtauksena ja painoinkin pääni alas ja annoin vain lämpimien, suolaisten kyyneleiden juosta nenänvarttani pitkin ja tipahdella syliini. Tässä hetkessä en jaksanut enään välittää ympäristöstäni, tai siitä kuka minut näkisi ja mitä minusta ajateltaisiin.

Jossain kohtaa tunsin pehmeät huulet takaraivollani sekä lämpimän ilmavirran niskassani, joka nosti itkun runtelemille kasvoilleni pienen ja heikon hymyn, jonka ainoastaan allani sijaitseva nurmi pystyi todistaa. En edes tiedä kauanko istuin tammojen laitumella vain itkien ja kasaten itseäni, mutta lopulta suoristin ryhtini ja katsoin itkun samentamilla silmillä kuparin väristä hevosta, joka oli siirtynyt muiden joukkoon. En ollut kuullut Jeremyn ja Rubyn saapumista, eikä toinen ollut tainnut edes tervehtiä minua matkallaan laitumelle tai sieltä pois. Noustessani viimein nurmikolta huomasin laitumelle saapuneen tummiin pukeutuneen nuoren, joka oli kiinnittämässä riimua ruunivoikon andalusian hevosen päähän. Muistelin hetken tuon nuoren nimeä ja epäilin että hän olisi Zoja. Olinhan kuullut naisesta puhuttavan, mutta en ollut ikinä tavannut toista kasvotusten.

Poistuessani laitumelta tallin suuntaan metsästä saapui punainen parivaljakko Gretchen ja Faust, joista ensimmäiseksi mainittu näytti siltä, että tuossa punaisessa paholaisessa olisi ollut tekemistä heidän lenkkinsä aikana. Jossain sivummalla näin nuoren tytön syöttelevän shetlanninponia ja kentällä esteiden ylitse liiteli Nora ja Zirafe sekä keskeltä kenttää näytti löytyvän Ambry joka kävi uskollisesti nostamassa puomeja aina kirahvikuvioisen tamman aiheutettua puomin tumahtaminen kentän pintaan.

Pohdin katsellessani tallipihan menoa miten kotoisalta Zen oli toisaalta alkanut tuntumaan, vaikka olisinkin varmasti aina ja ikuisesti Amelieta ja Friciä lukuunottamatta kaikkien tallilaisten sylkykuppi. Päästessäni viimein takaisin asunnolle useamman tunnin mittaiseksi venähtäneen tallireissun jälkeen, kasasin itselleni jotain nopeaa ruokaa ja syömisen jälkeen nukahdinkin suoriltaan, nukkuen aina seuraavaan aamuun asti. 

// JEE, HYVÄ MAX! 🙌 Ehkäpä tästä on suunta vain ylöspäin? Saivatko asiat kenties aivan uutta perspektiiviä? Ken tietää, mutta allekirjoittaneella on hyvät vibat. Pöytä on puhdas vähän kaiken suhteen aina Fricistä Ilonaan ja hänestä Umbraan. Iivari nyt on mitä on, häntä ei lasketa...
Miua jotenkin hassusti liikuttaa se, miten eri tavalla Max näkee Fricin. Monille poika on vain tallin pellehermanni, ja tekee varmasti hänellekin hyvää että joku huomaa mitä ulkokuoren alla on — mukava, lojaali ja välillä jopa fiksukin nuori mies.

Voi olla että alkuun Maxin täytyy hieman lunastaa paikkansa tallissa, ainakin pääparin silmissä. Muut lienevät vain rehellisen tyytyväisiä Kühlingin paluuseen, ja ehkäpä Iivarikin huomaa pian mitä etua on kun Umbran saa jälleen toisen vastuulle, jäähän silloin enemmän aikaa harjoitella muiden hevosten kanssa. Älä käsitä väärin, hän pitää Umbrasta siinä missä muistakin ratsuista ja ottaa mielenkiintoisena haasteena kouluttaa herkkäsieluista tammaa, mutta onhan se aina luksusta kun vastuun voi vierittää muille...

+9p. piiiiiitkästä tekstistä (Pölhö tykkää 👍), +12p. suoritetuista haasteista ja vielä vähän jälkijunassa +3p. masquerade-tehtävän suorittamisesta. You're on fire! -YP

08.06.2020 - "Duraks"
Mukana Vitaliya, Clave, Fricis, Nora ja Ambry
Jatkoa tälle spinnarille

Päästessäni Zeniin minusta tuntui siltä, että tästä päivästä voisi tulla hyvä. Suuntasin ensimmäisenä talliin ja huomasin että Umbran varusteet puuttuivat, joten tamma olisi todennäköisesti tekemässä töitä. Sateisen keli en uskonut houkuttelevan ketään ulos kentälle, joten hieman uhkarohkeasti jätin kyynärsauvani nojaamaan tamman kaappia ja lähdin muutaman kokeilevan askeleen jälkeen reilusti ontuen kohti maneesia. Pujahdettuani maneesiin olin onnellinen, että Iivari ei ollut paikalla, vaan itse lady Dzelzain oli työskentelemässä tamman kanssa. Seurasin parin viimeisiä treenihetkiä, ennen kuin Vitaliya käänsi tamman kohti maneesin ovia. Lähestyessään minua pyrin saamaan askellukseni mahdollisimman sulavaksi, vaikka pieni ontuminen oli silti näkyvillä.

”Lady Dzelzain” kumarsin ennen kuin jatkoin ”sallinette minun ottaa ratsunne?” kysyin mahdollisimman arvokkaalla äänellä. Vitaliya antoi katseensa arvostella minua, päästä varpaisiin ja tiesin mitä nainen ajatteli hänen katseensa pysähtyessä muutamaksi hetkeksi liian pitkään jaloissani.
”Onko se viisasta?” Vitaliyan aristokraattinen ääni kysyi naisen katseen palatessa silmiini.
”Lupaan Lady Dzelzain kantaa täysin vastuun, jos jotain tapahtuu joko itselleni tai hevoselle. Olen ehkä vielä puolikuntoinen, mutta tiedän jotta kykenen selviytymään tamman kanssa hoitotoimenpiteistä.” pyrin pitämään ääneni tasaisena ja arvokkaana, vaikka seisomisesta alkoikin tulla hieman hankalaa. Lopulta Vitaliya ojensi minulle Umbran kapsonin narun, ennen kuin lähti itse poistumaan maneesista kantaen itsensä yllättävän ylhäällisesti.

Odotin jotta nainen oli päässyt hieman kauemmaksi, ennen kuin annoin ryhtini lysähtää ja siirsin suurimman osan painostani oikealle jalalleni ja hain Umbrasta tukea aina kun vasemman jalkani oli määrä osua maahan. Umbra ei alkuun ollut ihan myyty ajatukselleni liikkumisesta, mutta lopulta tamma tyytyi kireänä kohtaloonsa ja pääsimme loppupeleissä talliin, jossa epäonnekseni törmäsin Claveen.

Kulmien ja huivin liike paljasti pehtoorin ajatukset ja toisaalta jo lyhyt kohtaamiseni Ladyn kanssa kertoi paljon.

”Clave, tiedän että tämä on tyhmää. Sain kuitenkin lääkäriltä luvan alkaa siirtämään painoa vasemmalle jalalle ja lupasin myös lady Dzelzainille olla vastuussa kaikesta mitä tapahtuu tällä matkalla.” avasin suuni nopeammin kuin pehtoori oli pukenut ajatuksiaan sanoiksi. Silmät stetsonin ja kulahtaneen punaisen huivin välissä muuttuivat melkeimpä yhtä tuimiksi kuin linnan arvoisan pääosakkaan, mutta lopulta tuo päätä lyhyempi austraalialaismies päätyi vain huokaisemaan tavalla, joka kertoi selkeästi, että hän ei ainakaan olisi puolustelemassa tekojani ainakaan tällä kertaa.

Jatkoimme Umbran kanssa matkaamme ja poimin sen karsinalta riimun matkaani, ennen kuin talutin tamman pesupaikalle ja vaihdettuani sen kapsonin riimuun kiinnitin tamman molemmin puolin ja pistin lämpölamput päälle. Enemmänkin vaappumiselta näyttävällä askelluksella pyörähdin satulahuoneessa hakemassa keppini, ennen kuin palasin lamppujen lämmöstä nauttivan tamman luokse ja hoidin Umbran pitkän kaavan mukaan pois. Tuntiessaan harjan ensimmäistä kertaa kaulallaan, tamma hieman säpsähti, mutta se kuitenkin rentoutui rytmikkään harjausliikkeen alkaessa. Jouduin itse hakemaan hieman toimivaa tapaa harjaamiselle, mutta lopulta hitaasti ja jotenkin varmasti sain tamman harjattua ja sen shampanjan värinen karva kiilsi kiiltämistään. Laskettuani viimeisenkin harjan takaisin tamman pakkiin, siirsin sen sivuun ja jätin myös oikean kyynärsauvani nojaamaan pesupaikan seinää, ennen kuin irrotin Umbran ja lähdimme tekemään tamman kanssa hidasta matkaa laitumelle. Shampanja tamma taisi ymmärtää, että en ollut ihan täydellä tolalla, sillä se hidasti askeltaan siten, että minun oli helppo köpötellä sen vierellä. Lopulta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen käänsin tamman laitumelleen ja irrotettuani riimun, Umbra huokaisi raskaasti ennen kuin siirtyi muiden tammojen luokse.

Palatessani kohti tallia ottaen tukea laitumen aidasta Fricis tuli minua vastaan jostain sivummalta, suunnaten myös kohti tallia.
”Max?” teinin ääni huokui epävarmuutta ja kiukkua.
”Älä säkin alota. Vitaliya ja Clave riittää.” puuskahdin, sillä voimani alkoivat loppumaan.
”Duraks…” teini huokaisi ennen kuin harppoi luokseni ”anna mä autan sut ees sisälle ennen kun oot vielä keuhkokuumeessa kaiken lisäksi.” Puoliksi tukien Vanagsiin, puoliksi keppiini siirryimme kuivaan ja lämpimään talliin, jonne päästessämme Vanags luovutti minut oman onneni nojaan antaen perääni vielä murhaavan katseen, joka kertoi, että seuraavalla kerralla toinen ei olisi näin suotuinen. Linkutin takaisin tammakäytävän pesupaikalle ja aloin putsaamaan Umbran kapsonia huolellisesti. Kapsonin kiiltäessä poimin sen ja harjat matkaani ja taiteilin kaikkineen satulahuoneeseen viemään tavarat paikalleen, ennen kuin jouduin istumaan alas ja odottamaan jonkin aikaa hiipivän kivun laantumista.

Sain muutamilta tallityöntekijöiltä ihmetteleviä katseita, mutta kukaan ei sanonut onnekseni minulle mitään, ennen kuin Ambry saapui paikalle.
”Max? Kaikki ok?” toisen katseessa oli sekoittuneena hämäännys ja huoli.
”Joo, vähän liian iso pala vain haukattuna.” yritin hymyillä peittäen kivun aiheuttaman tunteen. ”Mites Noralla ja Zirafella menee?” yritin kääntää keskustelun toiseen aiheeseen.
”Hyvin. Oikeestaan mulla on vähän kiire…” Ambry virkkoi nopeasti ja poimi sitäkin nopeammin Zirafen tavarat ja katosi käytävälle. Istuin vielä viitisen minuuttia paikoillani, ennen kuin soitin itselleni viimeinkin taksin ja suuntasin kotiin särkylääkkeiden ja levon pariin. 

// Freesiä! Onpa vaan edelleenkin niin hyvä fiilis päästä lukemaan vähän iloisemmastakin Maxista, joka todistaa tällä hetkellä että paistaa se päivä risukasaankin. Tunnistan hyvin hänen hinkunsa päästä talliin ja työn äärelle vammasta huolimatta — kyllä sitä itsekin ampaisi heti hevosten pariin kun puolikkaan luvan tapainenkaan tipahti. Kunhan herra Kühling ei nyt vain vahingossa rikkoisi itseään lisää... Ymmärrän hyvin muiden tallilaisten kulmienkohottelut, kun toinen jalka selkeästi yhä paketissa pistää menemään.
+ 3 p. - YP

13.06.2020 - Romahduksia juhlissa
Mukana matkassa Amelie , Iivari , Ilona , Jeremy , Gretchen , Zoja , Alicia , Nora ,Moirai , Ambry, Clave, Fricis, Antioco, Vitaliya

Päivä oli ollut perseestä. Tai no, aamu oli mennyt ihan mukavasti, mutta mitä lähemmäs ilta saapui sitä enemmän aloin stressaamaan ja ahdistukseni kasvoi kasvamistaan. Kellon tullessa neljä olin ihan valmis unohtamaan muutaman tunnin päässä olevan juhlan ja vain jäämään kotiin. Eihän minulla olisi edes ketään seuralaista koko juhlassa. Ainut ihminen, jonka tunsin varmaan parhaiten, oli sellainen, jonka seurassa en voisi iltaani viettää, ainakaan jos en haluaisi pilata toista mahdollisuuttani.

Jeremy ja Gretchen voisivat olla toiset vaihtoehdot henkilöiksi, joiden kanssa viettää iltaa, mutta en tuntenut kumpaakaan kunnolla ja epäilin että ainakaan Kajanne ei haluaisi viettää aikaa seurassani, enkä ollut kyllä toisaalta kovin myyty senkään suhteen että Fitzgerald olisi yhtään sen kiinnostuneempi viettämään aikaa seurassani, varsinkin kun paikalle olisi tulossa varmasti minuakin kiinnostavampia ihmisiä. Norrington oli kuulemma tuomassa aviomiehensä paikalle, mikä olisi hyvä sillä en todennäköisesti jaksaisi Noran kysymyksiä varsinkaan jos nainen olisi jopa normaaliakin tiukempi kysymyksissään.

White todennäköisesti vihaisi minua torstain jälkeen, vaikka en ollut edes ikinä lopulta turvautunut niihin vahvoihin särkylääkkeisiin, joiden paketti minulla oli sylissäni miehen löytäessäni minut kivuissani satulahuoneesta. Von Hoffrén vihaisi minua 200 % todennäköisyydellä ja miehellä nyt oli muutakin ajateltavaa. Fricis ja Amelie saattaisivat ehkä löytää juttuihini, mutta toisaalta nuorilla olisivat toiset ja he varmasti olisivat parempaa kauraa muiden tallilaisten kanssa kuin mitä itse olin. Ehkä pitäisi yrittää luoda jonkinlaista suhdetta muiden tallilaisten kanssa nyt kun oma mieleni ei ole koko aikaa ihan niin maassa. Ehkä toisaalta voisi kokeilla aloittaa Jeremystä, sillä miehestä voisi olla ehkä seuraa salille tai lenkille kunhan saisin vain kipsin pois jalastani.

Lady Dzelzain olisi todennäköisesti kiireinen emännöimään juhliaan, enkä kokenut toisaalta olevani sen verran seurapiiri ihmisiä enään kaiken tapahtuneen jälkeen, että olisin tuntenut oloni kotoisaksi isoissa porukoissa. Amelie oli kertonut että Vitaliya oli kutsunut myös Antioco Calabresen juhliin. Tiesin että mies oli käynyt tuomaroimassa muutamia turnajaisia, joten ehkä hänen kanssaan olisi voinut vaihtaa muutaman sanan ja kysyä mitä hän katsoi suorituksessa jotta saisi jotain vinkkejä omaan tekemiseensä, jos nyt ikinä palaisin takaisin takasin satulaan. Kuitenkaan en tiennyt olisiko miehellä miten paljon mielenkiintoisempia keskustelukumppaneita kuin minä, joten todennäköisesti se olisi huono idea.

Lunan hoitajan, Zojan olin nähnyt vain vilaukselta ja nainen ei kuulemma ollut ihan puheliain tyyppi joten ehkä en yrittäisi tutustua naiseen juhlissa. Sen shetlanninponin omistajan en uskonut olevan juhlissa, sillä joku olisi sanonut että Iitu oli vielä ihan lapsi. Uuteen työntekijään, Moiraihin ei todennäköisesti olisi myöskään järkeä tutustua juhlissa, joten vaihtoehdot olivat olemattomissa. Huokaisin syvään ja hautasin kasvoni käsiini. Juhlien alkuun olisi enää muutama tunti aikaa, joten minun täytyisi pian alkaa valmistautumaan. Lady oli ilmoittanut jotta linnassa olisi mahdollista yöpyä, mikä oli todella ystävällistä häneltä, vaikkakin uskoin että en itse tulisi tarttumaan tähän tilaisuuteen.

Puoli seitsemän aikaan siirryin viimein suihkuun ja vietin sielä ihan liian pitkän aikaa, mutta halusin vain nollata ajatukseni, ennen kuin siirryin peilin eteen ja ajoin parransänkeni, joka oli yrittänyt taas vahentaa minua vuosia. Laskiessani partahöyläni alas ja katsoessani itseäni peilistä, näytin ihan hirveältä. Tai siis olinhan pahemmaltakin näyttänyt, mutta en silti näyttänyt kyllä vieläkään hyvältä. Tutkittua Maximillian Kühlingia muistuttavaa säälittävää peilikuvaa jonkin aikaa, poimin viimein hiusharjani ja harjasin kurittoman pehkoni taaksepäin ja kaivoin jonkin geelin loppuni esiin ja asettelin hiukseni sillä paikalle.

Hyvin hitaasti puin päälleni ja vielä ennen kuin lähdin, katsoin itseäni peilistä. En näyttänyt ihan niin kaamealta kuin miltä olisin voinut näyttää, vaikka en tuntenutkaan oloani kotoisaksi. Taksin ilmoittaessa saapumisestaan, poimin Vitaliyan antaman kutsukorttini, sekä maskini ja astelin ovesta ulos ja taksiin. Hyvin uhkarohkeasti jätin keppini kotiin, mutta tiesin että en olisi juhlissa varmaan muutenkaan pitkään joten ehkä selviäisin siihen asti ilman apuvälineitä. Taksin kaartaessa linnan parkkipaikalle maksoin kuljettajalle matkani ja nousin autosta. Juhlat olisivat alkamassa ihan näillä näppäimillä. Huokaisin syvään ja lähdin ontumaan kohti linnaa. Oikaistessani tallipihan lävitse pohdin olisinko vain mennyt istumaan Umbran karsinaan koko illaksi, mutta päätin antaa tamman olla ja jatkoin hidasta matkaani kohti linnan puutarhaa.

Todistettuani että olin yksi arvon Lady Vitaliya Dzelzainin kutsumista vieraista otin minulle tarjotun tervetulomaljan vastaan ja maistettuani lasista oli selvää että lady ei ollut valinnut ainakaan viinikellarinsa huonoimpia juomia tarjolle näihin juhliin. Annoin katseeni kiertää pitkin linnan puutarhaa ja siitä oltiin, saatu todella tunnelmallinen. Kuulin keskusteluja pääasiassa englanniksi ja latviaksi, mutta mahtui mukaan sellaisiakin kieliä, joita en tuntenut. Keskusteluihin sekoittui myös elegantti musiikki ja nauru, jota linnan kiviseinä vain tuntui koventavan. Antaessani katseeni kiertää väkijoukossa en nähnyt ketään, joka näyttäisi edes etäiseltä tutulta, joten siirryin linnan seinän viereen ja nojasin siihen tavalla, jossa sain painon pois vasemmalta jalaltani.

Annoin katseeni kiertää juhlakansassa ja kuuntelin Lady Dzelzainin tervetulopuheen. Suurimman osan vieraista haettua jotain ruokaa, onnuin itsekin hakemaan jotain pientä purtavaa, vaikka minulla ei oikeastaan ollut nälkä. Vaikka olisin halunnut siirtyä takaisin linnan seinän suojaan, päätin altistaa itseni ihmiskontakteille ja muutama ihminen moikkasikin minua, vaikka en tunnistanutkaan muita kuin Gretchenin. Sekin johtui vain naisen tulipunaisista hiuksista.

Jossain kohtaa iltaa kaikki tallilaiset olivat keräytyneet puutarhan laidalle keskustelemaan aiheista. Ilona ja Gretchen ylläpitivät keskustelua suurimmaksi osaksi, Ambry vastaili aina välillä jotain ja Amelie sekä Fric heittelivät omat kommenttinsa väleihin, Fric jopa normaaliakin innokkaampana ja en halunnutkaan edes tietää paljonko nuori oli nauttinut illan juomapuolesta. Jossain kohtaa Jeremy talutettiin seuraamme ja Clave näytti siltä, että jollain muullakin oli shit hitted the fan hänen kanssaan. Kajanne jatkoi sulavasti keskustelua Gretchenin kanssa aiheesta, josta he olivat ilmeisesti jo aikaisemmin illalla puhuneet. Jossain kohtaa kaikki muut olivat uppoutuneet omiin keskusteluihinsa ja ajatusteni ottaessa taas vallan, tunsin miten raskas ahdistus alkoi painamaan keuhkojani kasaan ja miten hengittämisestä tuli vaikeaa. Hengittäen melkein hyperventiloiden peruutin pari askelta ja ollessani varmasti tarpeeksi kaukana muista, pidensin askeltani harppomiseksi ja suuntasin talliin.

Tallissa hidastin kävelyni taas hiipimiseksi ja suuntasin hämärässä tutulle karsinalle. Umbra ihmetteli miksi tulin häiritsemään sitä näin myöhään. Kuiskasin tammalle että kaikki oli ok ja että emme olisi menossa mihinkään. Siirryin tamman karsinan puolelle ja suljettuani oven annoin itseni valua selkä vasten etuseinää istumaan karsinan pohjalle ja mitä lähemmäs hamppukuivike tuli, sitä pahemmin kyyneleet kastelivat poskeni ja takkini. Istuessani viimein alas itkin jo ihan kunnolla. Umbra tutki minua paksun otsaharjansa alta rouskutellen samalla yö heiniään, jotka tammalle oltiin, käyty ilmeisesti juuri jakamassa. Painoin silmäni kiinni ja yritin nollata ajatukseni ja vain keskittyä tamman tasaiseen rouskutukseen. En tiedä olinko nukahtanut vai mitä, mutta seuraavaksi havahduin siihen, että joku ravisteli minua olasta.

Avatessani silmäni ja kääntäessäni päätäni oikealle, näin että Ilona oli kyykyssä vieressäni.
”Mitä sä täälä teet?” kysyin kuivalla suulla naiselta.
”Amelie sanoi että oli nähnyt sun katoavan tähän suuntaan ja näyttävän siltä että kaikki ei oo ok.” kuparinväriset silmät olivat huolestuneet.
”Ei mulla hätää. Palaa vaan Iivarin luo. Se varmasti kaipaa sua enemmän.” sihahdin naiselle, sillä en kaivannut häntä ollenkaan luokseni varsinkaan nyt. Ilona olisi halunnut sanoa vielä jotain, mutta ilmeisesti nainen ymmärsi että minun kanssa ei kannattanut tällä hetkellä taistella ja nainen nousikin seisomaan ja poistui paikalta. Sain olla hetken rauhassa, ennen kuin seuraava ihminen tuli häiritsemään rauhaani. Olin varma että tulija oli Amelie, mutta yllätyksekseni naiset olivat liittoutuneet minua vastaan ja tulija olikin Vanags.

”Fric häivy.” sihahdin teinille, joka ei tuntunut kuulevan minua.
”Max. Mikä on?” teini kysyi sivuuttaen täysin toiveeni hänen häipymisestään.
”Mä vaan tarvin omaa aikaa. Oikeesti.” tunsin kiukkuni nousevan.
”Mä en usko. Miksi sä muuten istuisit yksin tallissa?” teini piti äänensä mahdollisimman tasaisena vaikka alkoholi yrittikin tuoda siihen oman lisänsä. Huokaisin syvään ennen kuin vastasin ”koska tää on ainut paikka missä mä aattelin saavani olla rauhassa. Juhlat ei vaan oo mulle ja varsinkaan kun mulla ei oo ketään kenen kanssa jutella niin noi juhlat on ollut vain vähän liikaa. Varsinkin kun oon yrittänyt vältellä Iivaria koko illan.” annoin tulla totuuden teinille.
”Hei, kaikki on riisunut nyt naamionsa niin tiedät missä von Hoffrén menee joten voit ihan hyvin palata meidän seuraan. Täälä sä et voi kuitenkaan olla.”
”Okei… mut mä lähden kyllä kotiin.” vastasin ja taiteilin itseni ylös, ennen kuin taputin shampanjatammaa ja toivoin että olisin saanut viettää pidempään kuin kymmenen minuuttia tamman seurassa. Jatkoin Vanagsin vanavedessä ulos tallista ja matkalla soitin itselleni taksin. Fric odotti kanssani taksia ennen kuin toinen palasi takaisin juhliin ja itse jatkoin entistä huonommalla fiiliksellä kotiin nukkumaan. 

// No mutta, eihän tämä nyt aivan niin kurjasti sujunut kuin aluksi kauhukuvia mielessäni Maxin puolesta (tai kenties enemmänkin hänen kanssaan) maalailin. Ehkäpä, edes sen pienen nanosekunnin ajan, hän tunsi kuuluvansa joukkoon? Näin näppylät nimittäin ovat, tunsi Max itse miten tahansa. Sen todistaa viimeistään se, kuinka moni huomasi hänen kadonneen talliin, tulleen perään hakemaankin tuota.

Max, you're loved

+ 9p pitkästä tekstistä. - YP

17.06.2020 - Syteen tai saveen
Mukana menossa Ilona , Amelie , Fricis

Mua oli ahdistanut lauantaista asti todella pahasti. Juhlat eivät olleet helpottaneet tilannetta vaikka ne olivatkin menneet hyvin suurimmaksi osaksi, oli sen jälkeen tapahtunut sellaisia asioita, joiden olisi voinut jäädä tapahtumatta. Maanantainen reissuni Riikaan oli mennyt hyvin niin kauan kunnes olin vastannut siihen toimittajan puheluun. En halunnut edes muistella sen sisältöä, mutta muistaessani mitä siitä oli eilen seurannut, ahdistukseni nousi vain uusiin sfääreihin ja tunsin itseni täydeksi idiootiksi. Minun olisi pakko edes yrittää pyytää anteeksi Amelielta, Friciltä ja Ilonalta, vaikka todennäköisesti kukaan noista kolmesta ei haluaisikaan enään antaa minulle anteeksi kaiken jälkeen ja menettäisin ainoat ystävän tapaiset koko maassa.

Vaikka idea oli todennäköisesti surkea, lähdin omalla autollani Zeniin. En ollut ajanut kovinkaan paljoa viimeaikoina, koska se ei ollut helppoa, mutta nyt päätin mahdollisen nopean pakenemisen vuoksi ottaa oman autoni. Parkkeeratessani tallin parkkipaikalle tunsin miten ahdistus alkoi lamaannuttamaan keuhkojani uudelleen ja toivoin että kaikki tulisi menemään hyvin. Raskaasti lähdin laahustamaan keppieni avustuksella kohti tallia. Päästessäni tallipihalle näin Amelien ja Fricin seisovan pihalla Uulan kanssa ja ilmeisesti keskustelemassa tulevasta treenistä. Nähdessäni lähestymiseni molempien ilmeet synkkenivät, mutta Amelie oli pariskunnasta se synkemmän näköinen, mikä antoi keuhkoilleni vain uuden syyn luhistua kasaan.

”Odottakaa”, sanoin kun nuoret meinasivat kääntyä kannoillaan. Saapuessani noin parin metrin päähän, minulla oli ihan sellainen tunne että en loppupeleissä saisi sanaakaan sanottua, mutta päätin silti yrittää pihistä pihisemisen perään.
”Mä oon tosi pahoillani siitä mun rähjäämisestä tiistaina. Mulla on vaan ollut taas vähän vaikeaa itseni kanssa ja ilmeisesti lauantaina oli huono idea lähteä sinne juhliin ilman kyynärsauvoja joten sunnuntaina mä en oikeestaan päässyt kivun takia kovinkaan paljoa liikkeelle. Ja sit kun sain sen korppikotkan puhelun maanantaina palatessani Riikasta, se oli vain jotenkin viimeinen niitti kaikessa tässä ahdistuksessa ja kivussa ja mä en tiedä miks mä olin niin idiootti että mä luulin siinä tilassa että joku teistä olisi ilmiantanut mut. Kai se vaan johtuu siitä että mä en oo kertonut kovinkaan monelle niistä asioista mitä mä oon teille kertonut ja varmaan kans sekin että oon huomenna palaamassa kotiin ensimmäistä kertaa sitten sen tallipalon ja Zeen menetyksen jälkeen ja mä en tiedä mitä siellä odottaa niin kotitilan kuin Benjamininkaan osalta. Mä toivon että te voisitte antaa edes pienesti anteeksi, vaikka mä tiedän että mä oon vaan mokannut mokaamistani kaiken tän ahdistukseni kanssa.”

Lopetettuani monologini, en pystynyt enään odottamaan teinien vastausta, vaan lähdin niin nopeasti liikkeelle kuin pystyin ja suuntasin suoraan tammalaitumelle. Minun olisi oikeasti pitänyt odottaa nuorten vastaukset, mutta tuntui, jotta jos olisin jäänyt tilanteeseen yhtään pidemmäksi aikaa olisin todennäköisesti pyörtynyt nuorten eteen ihan vain silkasta hapenpuutteesta.

Päästessäni tammalaitumelle linkutin suoraan tutun kuparinhohtoisen hevosen viereen ja annettuani keppieni tipahtaa maahan kiersin käteni tamman kaulan ympärille ja vain pidin sitä tiukassa halauksessa pitkään. Tamma ei vaikuttanut olevansa ihan vakuuttunut eleestäni, mutta silti se seisoi paikallaan ja antoi minun rutistaa itseään. Lopulta tunsin olevani valmis irrottautumaan tammasta ja raskaasti huokaisten poimin keppini takaisin käsiini ja hain painoani niille, samalla kun aloin selvittämään tammalle kymmenennen miljoonannen kerran idiotismiani. Umbra vain nyhti ruohoa satunaisesti pärskähdellen tyytyväisenä, eikä tuntunut suuremmin välittävän vaikka valitinkin sille asioista taas kerran. Vajaan puolentunnin kuluttua ahdistukseni oli laantunut edes vähän ja vaikka en olisikaan halunnut lähteä, käännyin silti portille ja lähdin suuntaamaan kohti autoani, koska minulla olisi vielä pari asiakasta tänään ennen saksanreissuani.

Matkallani autolleni näin Unoa talutettavan talliin ja jostain syystä seurasin perästä. Odotin jotta karsinalla ei näkyisi ketään, ennen kuin siirryin lähemmäksi Unon karsinaa ja epäonnen onnekseni löysin Ilonan orin karsinasta. Hymy naisen kasvoilla hyytyi nopeammin kuin salama olisi kerennyt tappaa minut tähän paikkaan ja tunsin miten ahdistus iski keuhkoni tyhjäksi samalla hetkellä ja alkoi hiljalleen rullaamaan niitä kasaan, jättämättä minulle mitään mahdollisuutta hengittää. Haukottuani henkeä pariin kertaan, sain viimein jonkinlaisen pihinän aikaan.

”Ilona, mä oon tosi pahoillani siitä tiistaista. Mua on vaan taas ahdistanut asiat ja varsinkin kun oon huomenna lähdössä ensimmäistä kertaa palon ja Zeen menetyksen jälkeen kotiin ja mä en tiedä mitä siellä on edessä. Tuo nilkka on välillä kipuillut todella pahasti mikä ei oo helpottanut tätä kuviota. En tiedä miksi olin niin ahdistunut idiootti maanantaina että saatoin kuvitella että joku teistä kolmesta olisi voinut tehdä semmoisen tempun. Kai mä en vain vielä ole päässytkään yli kaikesta ja että menneisyys ja tulevaisuus on kipeitä aiheita ja varmaan mä myös pelkään sitä että jos mä laitan itseni likoon esim. treenaamalla turnajaisiin kaikki vaan kääntyy mua vastaan koska onhan se aika iso muutos entiseen ja mä pelkään millaista se palaute olisi. Ehkä siksikään mä en oo halunnut palata vielä satulaan, vaikka mulla olisi kuitenkin siihen ollut mahdollisuus vuosien varrella ja vaikka sitä on tullut välillä pohdittua. Mä toivon että sä voit antaa mulle anteeksi tän idiotismin ja että voitaisiin jatkaa edes tuttuina koska mä ymmärrän ihan täysin jos et halua olla tällaisen täyden idiootin ystävä.”, lopetin pitkän ja puoliksi kuiskatun monologini, ennen kuin käännyin kannoillani ja suuntasin ulos tallista.

Järkevämpäähän olisi varmasti olla odottaa naisen vastaus asiaan, mutta en vain enää pystynyt millään tavalla löytämään rohkeutta tai voimaa siihen. Istuessani alas ratin taakse tunsin miten viimeisetkin voimanrippeet valuivat kyyneleiden mukana ulos ruumiistani ja menikin pitkään, että olin valmis käynnistämään autoni ja suuntaamaan kotiin. 

// Nyt nousee hattu Kühlingin pojalle — vaikeaa on varmasti, mutta silti hän sai suunsa avattua! Se että pakenee paikalta, on pieni murhe. Nyt muut kuitenkin tietävät Maxin tiedostavan tunteensa, ja osaavansa myös käsitellä niitä kypsästi ryöpsähdysten jälkeen.

Umbralle on tullut näissä tarinoissa ihana lohduttajan rooli, pidän siitä suuresti. Ei suorittamista, ei päätäpahkaa etenemistä, vaan aivan vain olemista ja hevosen turvalliseen läsnäoloon tukeutumista. Tätä menoa kaksikolle syntyy kyllä varmasti aikamoinen side.
Pian on muuten neitihevosen laskettu aika... Saas nähdä miten ensisynnyttäjällä hommat sujuu. Maxille tulee varmasti soittoa kun tilanne on päällä, tai viimeistään kun maailmassa on toivottavasti yksi upea gg lisää mikäli itse H-hetki jää missaamatta. Mitään kameravalvontaahan ei tietenkään ole, vaan kaikki on työntekijöiden hereilläolon varassa, ja kuten molemmat kokemuksesta tiedetään, tuppaavat hevosmammat tekemään työnsä aina sillä pienellä hetkellä kun "ihan vaan vähän ummistan silmiä"...

Olisipa vekkulia nähdä Max joskus turnajaisissa ;D Voin vedota vihjaukseni siihen, että saisi Umbrakin itselleen luottokuskin selkäänsä.

+3p - YP

26.06.2020 - Tuskien tunti
Mukana Jeremy, Clave , Iivari , Gretchen , Ilona

En todellakaan halunnut tulla tänään Zeniin. Jätin saapumiseni tallille viimeiselle mahdolliselle hetkelle ja silti astellessani talliin vain vajaa puolituntia ennen tunnin alkua, toivoin että Clave kävelisi vastaan ilmoittaen että Umbra olisi varsonut ja että en voisi osallistua tamman kanssa tunnille.

Joko valitettavasti, tai sitten onnekseni en nähnyt koko miestä ja lopulta suuntasimme shampanja tamman kanssa maneesiin viimeisellä mahdollisella sekunnilla. Kolme tuttua ratsukkoa olivat jo maneesissa. Kajanne Rubyn kanssa, joka näytti siltä että mies voisi painua hiiteen, Punainen paholainen sekä Gretchen, jonka kädet näyttivät olevan enemmänkin kuin täynnä orin kanssa sekä Lavi ja Uno. Viimeisenä mainitun päälle en suonut kuin pikaisen katseen, ennen kuin keskityin vierelläni kevyesti steppaavaan shampanja tammaan, sillä toinen otti ilmeisesti kierroksia omasta stressistäni.

Lopulta sekunnilleen oikeaan aikaan maneesin ovista käveli yksi niistä henkilöistä, joita en välttämättä olisi tänään halunnut nähdä, mutta joka oli pakollinen paha tässäkin kuviossa. Päästessään sopivaan paikkaan Iivari alkoi murahtelemaan ohjeita alkuverryttelylle, näyttäen samalla siltä että olisi missä tahansa muualla kuin helteen lämmittämässä maneesissa. Saatuaan alkuinfon päätökseen mies keskittyi ensin Jeremyyn ja Rubyyn, ennen Ilonaa ja Unoa. Lopulta tuo siirtyi lähemmäs meitä ja jo kaukaa oli selkeästi havaittavissa miten miehen muutenkin inhoava katse muuttui entistä syvemmäksi.

Iivarin sanoista ei voinut olla huomaamatta miten vähän mies minua arvosti tällä hetkellä, ja se ei toisaalta helpottanut omaa jo valmiiksi vaikeaa olotilaani, vaikkakin toisaalta se laittoi minut yrittämään hieman enemmän helteestä huolimatta. Nähdessään shampanjatamman ilmeen mies murahti muutaman helpotuksen tehtävään ja niiden avulla Umbra ei näyttänyt enään yhtä aurinkoiselta, kuin maneesin toisessa päässä pyörivä kimo kladrub. Lopulta mies ilmoitti tunnin päättyneen, kunhan kaikki olivat saaneet jonkinlaisen onnistumisen aikaan. Gretchenin ja Faustin siirtyessä kauemmaksi ovista, talutin Umbran ulos maneesista ja suuntasimme luonnon helmaan, sillä halusin vain hetken omaa rauhaa, ennen kuin joutuisin todennäköisesti väistelemään seuraavia jääsieluja.

Vajaan parinkymmenen minuutin jälkeen onnuin Umbran vierellä talliin ja onnekseni sainkin palautettua tamman karsinaansa ilman mitään isompia ongelmia. Hoidettuani shampanjakarvan pois, siirryin putsaamaan sen varusteita. Juuri kun olin saanut viimeisenkin hihnan puhdistettua ja olin palauttamassa tavaroita paikoilleen, Ilona, Fricis ja Amelie piirittivät minut tamman kaapille ja kaikkien ilmeet näyttivät siltä, että Kühlingin pojan taru olisi tulossa päätökseensä juuri sillä sekunnilla. 

// Vaikka tallille (ja tunnille) saapuminen oli varmasti hyvin vastakarvaista, oli onni että Max saapui Umbraa hieman "höykyttämään": yöllä pitkän kannon vastapainona syntyi vaivattomasti ja nopeasti Galahad Siinä missä kaksijalkaiset lähtevät talsimaan Ikeaan pistääkseen vauhtia synnytykseen, lähti Umbra iltajumpalle. Toimi.
Tuore äiti saa viettää nyt muutaman viikon ihan vain lomaillen, toki taluttelemassa, hoitamassa (ja vaikka rannalla!) voi käydä. Varsaakin voi siinä samalla harjailla, nostella koipia ja vaikka vähän riimuakin kokeilla pukea.

Interventio, interventio! ✊ Jos päänsilittelyllä ei saanut Maxia havahtumaan, niin ehkä sitten suorat sanat... Syteen tai saveen. Saisi Maxinkin arvostamaan vähän tekemisiään, tuntikin meni oikeasti ihan hyvin!

+ 3p. - YP

30.06.2020 - Huomaisiko kukaan....

Olisin lentämässä huomenna Australiaan koska Moiralla olisi näyttelyt siellä lauantaina ja olimme sopineet tamman kasvattajan kanssa että varsa matkustaisi uuteen maahan jo puolessa välissä viikkoa, jotta varsalla olisi edes päivän verran aikaa olla ja tutustua uuteen maahan ennen näyttelypäivää

Kuitenkin ennen oman lentoni lähtöä päätin suunnata Zeniin tapaamaan vielä kerran Umbraa ja Galahadia. En ollut käynyt katsomassa varsaa kuin pari kertaa aikaisemmin, sillä en halunnut häiritä tammaa ja varsaa turhaan koska tiesin että kaikki varmasti vain viettäisivät enemmän kuin Umbran salliman ajan tamman ja varsan luona. Olin yrittänyt ajoittaa omat visiittini aikaan, jolloin tamma olisi saanut olla jo lähtökohtaisesti hetken rauhassa, sillä en halunnut pilata kaikkea väliltämme, sillä heikolla hapella olevat ihmissuhteet olisivat jo tarpeeksi.

Saapuessani parivaljakon karsinalle tamman ilmeestä näki että sen ihmiskiintiö olisi täynnä, mutta huomatessaan että tulija olinkin vain minä, sen katse laantui hieman ja Umbra saattoi keskittyä heiniinsä. Galahad nukkui emänsä vierellä ja yritin parhaani mukaan puhua niin hiljaisella äänellä että en häiritsisi pienen orin unta, mutta Umbralla voisi olla mahdollisuus kuulla minut. Pahoittelin tammalle sitä, että en voisi tulla tapaamaan sitä muutamaan päivään ollessani reissussa, mutta lupasin yrittää tulla tapaamaan sitä heti kun olisin takaisin saulkrastissa ja että silloin myös viettäisin tamman kanssa vähän enemmän aikaa ja se saisi kunnon harjauksen.

En ollut viitsinyt viettää aikaa karsinassa, sillä olin halunnut antaa sen olla tamman ja varsan oma paikka, jossa ne saisivat olla rauhassa, sillä ihan varmasti kuparinhohtoinen hevonen joutuisi kestämään lääppimistä päivän aikana ilman että itse olisin työntämässä lusikkaani siihen soppaan. Hiljalleen olisi kuitenkin pakko palata takaisin arkirutiineihin tamman kanssa ja alkaa viettämään uudelleen aikaa sen kanssa varsan sallimissa rajoissa. Toisaalta tammalla olisi varmasti enemmänkin kuin tarpeeksi käsittelijöitä, joten huomaisikohan edes kukaan jos en kävisi katsomassa tammaa ennen kuin palattuani Suomesta Moiran kanssa.

Katseltuani parivaljakkoa noin kymmenen minuutin ajan ja kuiskattuani ”Auf wiedersehen” kuparin hohtoiselle tammalle, käännyin kannoillani varovasti ympäri ja lähdin hieman tunnustelevilla askelilla kohti parkkipaikkaa ja autoani. Vaikka olin viettänyt suurimman osan päivästä ilman kipsiä, silti sen puuttuminen tuntui oudolta ja toisaalta pelottavaltakin, sillä nyt kaikki voisi varsinkin mennä paranemiseni kanssa pieleen. Täytyisi vain toivoa että pystyisin olemaan juoksematta vielä muutaman viikon…

// Usko pois, varmasti huomaisi! Umbraa ei kovin moni käy häiriköimässä juurikin siitä syystä ettei uutta äitiä turhia stressattaisi, ja hieman sen varaan on laskettu että Max tahtoisi käydä visiiteillä — olisihan se Umbralle paljon mukavampi kuin päästää puolituttu työntekijä karsinaansa. 😊 Onneksi se aikalailla luottavaisesti antaa "omien ihmisten" tulla Galahadin luo, sinänsä järkevä ja mukava tamma. Max vain varmasti olisi eniten mieleen!

Toivottavasti elämä olisi nyt hetken kurmuuttamatta Maxia, niin että jalka saisi parantua rauhassa. Pääsisi hänkin takaisin arjen pariin.

+ 3 p. - YP