Post by Max on May 12, 2020 19:38:09 GMT
16.05.20 - When it rains it pours
Menossa mukana Iivari , Clave & Fricis
Herätessäni tunnelmani oli parempi kuin koko viikolla ja sain viimeinkin myös syötyä kunnolla. Tai ainakin paremmin verrattuna menneen viikon ruokailuihin. Selatessani julkisen liikenteen aikatauluja, löysin linja-auton, joka menisi noin kymmenen kilometrin päästä Zenistä, joten tuollainen lyhyempi juoksu voisi toimia hyvänä testinä kunnolleni viikon jälkeen.
Juoksureittini meni osaksi metsässä ja se liittyi Dzelzainin linnan ratsastusreitteihin viimeisen parin kilometrin ajaksi. Vähän ennen kuin astuin metsästä reitille, huomasin silmäkulmastani cremellon hevosen, joka juoksi reitillä ilman ratsastajaa. Hidastin oman askellukseni kävelyksi ja pääsinkin reitille juuri sopivasti ennen tuota hevosta, joka pysähtyi onnekseni kuin seinään ja sain sen helposti kiinni. Cremello puuhkutti kuin viimeistä päivää ja vedinkin ohjat sen kaulan ylitse ja lähdin taluttamaan hevosta suuntaan, josta se oli tullut. Jonkin matkaa käveltyämme, en tiennyt oliko sittenkään kovin järkevää taluttaa tuota tanssahtelevaa pitkätukkaa, joten pikaisen päätöksen jälkeen pysäytin talutettavani ja vetäen syvään henkeä asetin jalkani jalustimeen ja kevyesti ponkaisin itseni satulaan. Jalustinhihnojen lyhyydestä päätellen ainakaan Iivari ei olisi voinut olla se, joka oli jatkanut eri reitille hevosen kanssa, sillä silloin hihnat olisivat hieman pidemmät, olihan mies samassa pituusluokassa kanssani. Istuessani satulassa tunne oli yllättävän kotoinen, vaikka siltikin epäilin suuresti olisiko se minun paikkani enään ikinä. Toisaalta myös pohdin mitä hevosen ratsastajalle oli käynyt ja olisiko tuo kunnossa, vai makaisiko hän loukkaantuneena jossain?
Käveltyämme jonkin matkaa näin myrskyn merkiltä näyttävän Friciksen harppovan meitä vastaan, joten sopivasti ennen nuoren tapaamista pysäytin ratsuni ja laskeuduin sen selästä, ennen kuin sanaakaan sanomatta tyrkkäsin ohjat toisen käteen ja jatkoin matkaani kohti linnaa, palaten juoksuun heti, kunhan vain olin tarpeeksi kaukana ratsukosta. Ehkä minun olisi pitänyt varmistaa, että Fric oli okei, mutta päätellen siitä, että toinen oli tolpillaan, oletin että hänen ylpeytensä oli ainut, joka oli saanut kolauksen.
Talliin päästessäni olin juuri suuntaamassa kohti pukukaappiani, kun kuulin Iivarin äänen takaani.
”Clave kertoi, että Umbran suitset ovat melkein poikki. Tiedätkö jotain siitä?”
”En, pesin ne kerran, kun Clave käski ja näin sen viillon silloin. En tiedä mistä se on tullut tai kuka sen on tehnyt, mutta minulla ei ole osaa tai arpaa asiaan koska en ollut ennen tuota päivää edes koskenut koko suitsiin.” vastasin yrittäen kuulostaa asialliselta, vaikka olisinkin halunnut sanoa miehelle hieman painokelvottomammin.
”No, joku siihen on syypää ja tuo olisi saatava kiinni.” kylmäkiskoinen ääni jatkoi ja sai samalla myös oman vereni kiehumaan.
”Kuten sanoin, en tiedä asiasta mitään ja jos tilanne ei muuten ratkea, voin kyllä mieluusti kustantaa uudet suitset tai vanhojen korjauttamisen. Anteeksi, mutta minulla on tänään hieman kiireinen aikataulu, joten lähtisin mieluusti hoitamaan Umbran.” pahoittelin ja käännyin kannoillani kävellen Umbran karsinalle ja poimien tamman riimun ja -narun käsiini jatkaen liikettäni ulos ja aina tammalaitumelle.
Sentään Umbra oli onnellinen nähdessään minut ja päästessäni shampanjaruunikon luokse, painoin otsani sen otsaa vasten ja vain rauhoitun tamman läsnäolosta. Lopulta pujotin riimun tamman päähän ja maiskutin sen liikkeelle kohti porttia. Kääntyessämme portista suuntaan joka vei pois tallista, Umbra katsoi minua hieman kummastuneena, mutta jatkoi vierelläni kävelemistä pää rennosti roikkuen. Käveltyämme jonkin aikaa aloin taas puhumaan Umbralle ja kerroin tammalle välikohtauksestani ensin Friciksen kanssa metsässä ja sitten Iivari von Hoffrénin kanssa tallissa. Pohdin ääneen oliko tämä universumin tapa yrittää kertoa minulle, että Dzelzain ei ollutkaan lopulta paikka minulle, vai oliko se universumin tapa sanoa, että Maximillian Kühlingin olisi oikeasti aika saada asiansa kuntoon ja ryhdistäytyä.
Umbra tyytyi vain satunaisesti ravistelemaan päätään tai pärskimään, mutta en olettanutkaan, että tammalla olisi mitään mielipidettä, joten jatkoimme talsimistamme hiljaisuuden vallitessa välillämme aina siihen asti, kunnes palautin tamman takaisin laitumelleen. Olisin halunnut viedä sen talliin harjattavaksi, mutta tiedostaessani von Hoffrénin läsnäolon ja mielentilan, en vain ollut motivoitunut tarpeeksi viikon masennuskauden jälkeen edes yrittämään olemaan kohtelias pitkiä aikoja ja toivoinkin että lady Dzelzain ei saisi kuulla käytöksestäni tai sitten varmasti minulla ei olisi asiaa talliin. Kävellessäni kohti tallia roikottaen Umbran riimua ja narua toisessa kädessä Fric ja Clave taluttivat juuri hevosia ulos tallista.
Tallipojan katseen rekisteröidessä minut, toinen näytti siltä, että häneltä tulisi pahempi palaute, kuin mitä von Hoffrén oli minulle tarjoillut, mutta ilmeisesti stetsonin lierin alle jäi varoittava katse, jonka vain Vanags rekisteröi, teinin sulkiessa suunsa, mutta jatkavansa tappamistani katseellaan aina niin pitkään, kun toinen vain minut sai näkökentässään pidettyä. Yllättäen onnistuinkin palauttamaan riimun paikalleen ilman toisen elollisen näkemistä ja käveltyäni ulos tallialueen porteista, lähdin juoksemaan niin lujaa kuin jaloistani vain ikinä pääsin ja juoksinkin niin kauan, kunnes keuhkojeni polte tuntui kuristavan minut ja olin varma, että kaatuisin kuolleena maahan, jos juoksisin vielä metrinkin.
Loppumatka asunnolleni menikin epätoivoisesti henkeäni tasatessa ja astmaatikkoa muistuttaen, sillä minusta ei todellakaan olisi ollut tällaiseen sprinttiin näin nopeasti. Kirosinkin mielessäni alimpaan helvettiin Fricis Vanagsin ja Iivari von Hoffrénin ja toivoin että kumpikaan noista miehistä ei aiheuttaisi enään isompia ongelmia ainakaan muutamaan päivään, sillä siinä kohtaa myös Kühlingin poika voisi olla täydellisessä kusessa ja en kaivannut muita ongelmia hajoamassa olevan pääni lisäksi. Asunnolle päästessäni avasin tärisevin käsin ulko-oven ja kävelin suoraan suihkuun, jossa vietin varmaan puolisen tuntia ja kyyneleeni sekoittuivat rytmikkäästi rummuttavaan veteen.
Sain itseni taas kiinni ajattelemasta Ilonaa ja pohdinkin, että täytyisi ehkä löytää rohkeutta pyytää naista kanssani kävelylle johonkin vähän kauemmas tallista ja kertoa hänelle rehellisesti asioista ja ehkä opetella samalla myös jakamaa tätä omaa henkistä taakkaa, mitä olin viimeiset kuusi vuotta kantanut ja jota en ollut ikinä oppinut kenenkään kanssa jakamaan, sillä ennen tätä hetkeä en ollut tuntenut ketään, joka olisi vaikuttanut yhtä turvalliselta ja avoimelta kuin Ilona. Olihan naisella varmasti omatkin murheensa oman tilanteensa vuoksi, joten olisi toisaalta ihan ymmärrettävää, jos toinen ei haluaisi kuulla omista murheistani.
Astellessani ulos suihkusta pohdin, että turvallisinta taitaisi olla pysytellä poissa tallilta ainakin seuraavat pari päivää ja toivoa että vähintään Iivari olisi rauhoittunut lauantaihin mennessä, sillä olisi todella raskasta olla miehen tunnilla, jos hän olisi vihainen kuin ampiainen. Toisaalta ehkä osallistumisen voisi vielä perua ja voisimme tunnin sijaan mennä Umbran kanssa, vaikka uudelle pitkälle kävelylle ja vain eksyttää itsemme metsään ja toivoa että kukaan ei löytäisi meitä ikinä. Tai sitten minun tulisi vain oikeasti miehistyä ja oppia käsittelemään asioita kuin normaalit ihmiset, vaikka se ei helppoa tulisi olemaankaan, mutta toivoin että se keskimmäinen versio minusta alkaisi hiljalleen olemaan niin vahva, että se alkaisi ottamaan paikkaansa tämän viimeiset kuusi vuotta vallinneen version tilalla ja voisin alkaa hiljalleen rakentamaan jotain normaalia elämää, johon kuuluisi Umbran ja töiden lisäksi myös jotain muutakin, mitä normaalit ja terveet ihmiset tekevätkään vapaa-ajallaan tai muuten vain.
Ajatus ei tuntunut tällä hetkellä houkuttelevalta ja päätinkin että ensimmäinen rasti olisi lepyttää Vanags ja von Hoffrén. Loput seuraisivat perässä jos olisin enään hengissä todistamassa niitä.
// Oh snap, nyt ei kyllä Maxilla mene yhtään sen paremmin! Tietämättään hän nimittäin onnistui nolaamaan (tai siis, Fricin maailmassa, ehkä kukaan muu ei asiaa nähnyt niin) karkurin ratsastajan Amelien edessä, sillä noiden kahden maastoretki päättyi juurikin miten Max sitä todisti. Yhden miehen sota teemalla "ole parempi kuin Max" on syttynyt.
Iivarille taasen tuli väitettyä vastaan huonoon väliin — mies kun juuri oli tullut siihen tulokseen, että Max on ihan ok. Ei ole enää. Hän kyllä arvostaa suoruutta ja turhan kiertelyn poisjättämistä, mutta vain silloin kun sen kohteena on joku muu kuin itse. Max saa varautua enemmän tai vähemmän pompotteluun sanojensa vuoksi. Miusta tuntuu, että hän taitaa hevosten suhteen olla samaa mieltä kuin Iivari: ihmiset saisi lakaista hittoon, hevoset ovat sentäs empaattisia ja reiluja... Siinä mielessä on onni, että Maxin hevosystävä on nimenomaan ihana, hellä ja herkkä Umbra.
+9p. pitkästä tekstistä, ja + 3p. tehtävän suorittamisesta. - YP
Menossa mukana Iivari , Clave & Fricis
Herätessäni tunnelmani oli parempi kuin koko viikolla ja sain viimeinkin myös syötyä kunnolla. Tai ainakin paremmin verrattuna menneen viikon ruokailuihin. Selatessani julkisen liikenteen aikatauluja, löysin linja-auton, joka menisi noin kymmenen kilometrin päästä Zenistä, joten tuollainen lyhyempi juoksu voisi toimia hyvänä testinä kunnolleni viikon jälkeen.
Juoksureittini meni osaksi metsässä ja se liittyi Dzelzainin linnan ratsastusreitteihin viimeisen parin kilometrin ajaksi. Vähän ennen kuin astuin metsästä reitille, huomasin silmäkulmastani cremellon hevosen, joka juoksi reitillä ilman ratsastajaa. Hidastin oman askellukseni kävelyksi ja pääsinkin reitille juuri sopivasti ennen tuota hevosta, joka pysähtyi onnekseni kuin seinään ja sain sen helposti kiinni. Cremello puuhkutti kuin viimeistä päivää ja vedinkin ohjat sen kaulan ylitse ja lähdin taluttamaan hevosta suuntaan, josta se oli tullut. Jonkin matkaa käveltyämme, en tiennyt oliko sittenkään kovin järkevää taluttaa tuota tanssahtelevaa pitkätukkaa, joten pikaisen päätöksen jälkeen pysäytin talutettavani ja vetäen syvään henkeä asetin jalkani jalustimeen ja kevyesti ponkaisin itseni satulaan. Jalustinhihnojen lyhyydestä päätellen ainakaan Iivari ei olisi voinut olla se, joka oli jatkanut eri reitille hevosen kanssa, sillä silloin hihnat olisivat hieman pidemmät, olihan mies samassa pituusluokassa kanssani. Istuessani satulassa tunne oli yllättävän kotoinen, vaikka siltikin epäilin suuresti olisiko se minun paikkani enään ikinä. Toisaalta myös pohdin mitä hevosen ratsastajalle oli käynyt ja olisiko tuo kunnossa, vai makaisiko hän loukkaantuneena jossain?
Käveltyämme jonkin matkaa näin myrskyn merkiltä näyttävän Friciksen harppovan meitä vastaan, joten sopivasti ennen nuoren tapaamista pysäytin ratsuni ja laskeuduin sen selästä, ennen kuin sanaakaan sanomatta tyrkkäsin ohjat toisen käteen ja jatkoin matkaani kohti linnaa, palaten juoksuun heti, kunhan vain olin tarpeeksi kaukana ratsukosta. Ehkä minun olisi pitänyt varmistaa, että Fric oli okei, mutta päätellen siitä, että toinen oli tolpillaan, oletin että hänen ylpeytensä oli ainut, joka oli saanut kolauksen.
Talliin päästessäni olin juuri suuntaamassa kohti pukukaappiani, kun kuulin Iivarin äänen takaani.
”Clave kertoi, että Umbran suitset ovat melkein poikki. Tiedätkö jotain siitä?”
”En, pesin ne kerran, kun Clave käski ja näin sen viillon silloin. En tiedä mistä se on tullut tai kuka sen on tehnyt, mutta minulla ei ole osaa tai arpaa asiaan koska en ollut ennen tuota päivää edes koskenut koko suitsiin.” vastasin yrittäen kuulostaa asialliselta, vaikka olisinkin halunnut sanoa miehelle hieman painokelvottomammin.
”No, joku siihen on syypää ja tuo olisi saatava kiinni.” kylmäkiskoinen ääni jatkoi ja sai samalla myös oman vereni kiehumaan.
”Kuten sanoin, en tiedä asiasta mitään ja jos tilanne ei muuten ratkea, voin kyllä mieluusti kustantaa uudet suitset tai vanhojen korjauttamisen. Anteeksi, mutta minulla on tänään hieman kiireinen aikataulu, joten lähtisin mieluusti hoitamaan Umbran.” pahoittelin ja käännyin kannoillani kävellen Umbran karsinalle ja poimien tamman riimun ja -narun käsiini jatkaen liikettäni ulos ja aina tammalaitumelle.
Sentään Umbra oli onnellinen nähdessään minut ja päästessäni shampanjaruunikon luokse, painoin otsani sen otsaa vasten ja vain rauhoitun tamman läsnäolosta. Lopulta pujotin riimun tamman päähän ja maiskutin sen liikkeelle kohti porttia. Kääntyessämme portista suuntaan joka vei pois tallista, Umbra katsoi minua hieman kummastuneena, mutta jatkoi vierelläni kävelemistä pää rennosti roikkuen. Käveltyämme jonkin aikaa aloin taas puhumaan Umbralle ja kerroin tammalle välikohtauksestani ensin Friciksen kanssa metsässä ja sitten Iivari von Hoffrénin kanssa tallissa. Pohdin ääneen oliko tämä universumin tapa yrittää kertoa minulle, että Dzelzain ei ollutkaan lopulta paikka minulle, vai oliko se universumin tapa sanoa, että Maximillian Kühlingin olisi oikeasti aika saada asiansa kuntoon ja ryhdistäytyä.
Umbra tyytyi vain satunaisesti ravistelemaan päätään tai pärskimään, mutta en olettanutkaan, että tammalla olisi mitään mielipidettä, joten jatkoimme talsimistamme hiljaisuuden vallitessa välillämme aina siihen asti, kunnes palautin tamman takaisin laitumelleen. Olisin halunnut viedä sen talliin harjattavaksi, mutta tiedostaessani von Hoffrénin läsnäolon ja mielentilan, en vain ollut motivoitunut tarpeeksi viikon masennuskauden jälkeen edes yrittämään olemaan kohtelias pitkiä aikoja ja toivoinkin että lady Dzelzain ei saisi kuulla käytöksestäni tai sitten varmasti minulla ei olisi asiaa talliin. Kävellessäni kohti tallia roikottaen Umbran riimua ja narua toisessa kädessä Fric ja Clave taluttivat juuri hevosia ulos tallista.
Tallipojan katseen rekisteröidessä minut, toinen näytti siltä, että häneltä tulisi pahempi palaute, kuin mitä von Hoffrén oli minulle tarjoillut, mutta ilmeisesti stetsonin lierin alle jäi varoittava katse, jonka vain Vanags rekisteröi, teinin sulkiessa suunsa, mutta jatkavansa tappamistani katseellaan aina niin pitkään, kun toinen vain minut sai näkökentässään pidettyä. Yllättäen onnistuinkin palauttamaan riimun paikalleen ilman toisen elollisen näkemistä ja käveltyäni ulos tallialueen porteista, lähdin juoksemaan niin lujaa kuin jaloistani vain ikinä pääsin ja juoksinkin niin kauan, kunnes keuhkojeni polte tuntui kuristavan minut ja olin varma, että kaatuisin kuolleena maahan, jos juoksisin vielä metrinkin.
Loppumatka asunnolleni menikin epätoivoisesti henkeäni tasatessa ja astmaatikkoa muistuttaen, sillä minusta ei todellakaan olisi ollut tällaiseen sprinttiin näin nopeasti. Kirosinkin mielessäni alimpaan helvettiin Fricis Vanagsin ja Iivari von Hoffrénin ja toivoin että kumpikaan noista miehistä ei aiheuttaisi enään isompia ongelmia ainakaan muutamaan päivään, sillä siinä kohtaa myös Kühlingin poika voisi olla täydellisessä kusessa ja en kaivannut muita ongelmia hajoamassa olevan pääni lisäksi. Asunnolle päästessäni avasin tärisevin käsin ulko-oven ja kävelin suoraan suihkuun, jossa vietin varmaan puolisen tuntia ja kyyneleeni sekoittuivat rytmikkäästi rummuttavaan veteen.
Sain itseni taas kiinni ajattelemasta Ilonaa ja pohdinkin, että täytyisi ehkä löytää rohkeutta pyytää naista kanssani kävelylle johonkin vähän kauemmas tallista ja kertoa hänelle rehellisesti asioista ja ehkä opetella samalla myös jakamaa tätä omaa henkistä taakkaa, mitä olin viimeiset kuusi vuotta kantanut ja jota en ollut ikinä oppinut kenenkään kanssa jakamaan, sillä ennen tätä hetkeä en ollut tuntenut ketään, joka olisi vaikuttanut yhtä turvalliselta ja avoimelta kuin Ilona. Olihan naisella varmasti omatkin murheensa oman tilanteensa vuoksi, joten olisi toisaalta ihan ymmärrettävää, jos toinen ei haluaisi kuulla omista murheistani.
Astellessani ulos suihkusta pohdin, että turvallisinta taitaisi olla pysytellä poissa tallilta ainakin seuraavat pari päivää ja toivoa että vähintään Iivari olisi rauhoittunut lauantaihin mennessä, sillä olisi todella raskasta olla miehen tunnilla, jos hän olisi vihainen kuin ampiainen. Toisaalta ehkä osallistumisen voisi vielä perua ja voisimme tunnin sijaan mennä Umbran kanssa, vaikka uudelle pitkälle kävelylle ja vain eksyttää itsemme metsään ja toivoa että kukaan ei löytäisi meitä ikinä. Tai sitten minun tulisi vain oikeasti miehistyä ja oppia käsittelemään asioita kuin normaalit ihmiset, vaikka se ei helppoa tulisi olemaankaan, mutta toivoin että se keskimmäinen versio minusta alkaisi hiljalleen olemaan niin vahva, että se alkaisi ottamaan paikkaansa tämän viimeiset kuusi vuotta vallinneen version tilalla ja voisin alkaa hiljalleen rakentamaan jotain normaalia elämää, johon kuuluisi Umbran ja töiden lisäksi myös jotain muutakin, mitä normaalit ja terveet ihmiset tekevätkään vapaa-ajallaan tai muuten vain.
Ajatus ei tuntunut tällä hetkellä houkuttelevalta ja päätinkin että ensimmäinen rasti olisi lepyttää Vanags ja von Hoffrén. Loput seuraisivat perässä jos olisin enään hengissä todistamassa niitä.
// Oh snap, nyt ei kyllä Maxilla mene yhtään sen paremmin! Tietämättään hän nimittäin onnistui nolaamaan (tai siis, Fricin maailmassa, ehkä kukaan muu ei asiaa nähnyt niin) karkurin ratsastajan Amelien edessä, sillä noiden kahden maastoretki päättyi juurikin miten Max sitä todisti. Yhden miehen sota teemalla "ole parempi kuin Max" on syttynyt.
Iivarille taasen tuli väitettyä vastaan huonoon väliin — mies kun juuri oli tullut siihen tulokseen, että Max on ihan ok. Ei ole enää. Hän kyllä arvostaa suoruutta ja turhan kiertelyn poisjättämistä, mutta vain silloin kun sen kohteena on joku muu kuin itse. Max saa varautua enemmän tai vähemmän pompotteluun sanojensa vuoksi. Miusta tuntuu, että hän taitaa hevosten suhteen olla samaa mieltä kuin Iivari: ihmiset saisi lakaista hittoon, hevoset ovat sentäs empaattisia ja reiluja... Siinä mielessä on onni, että Maxin hevosystävä on nimenomaan ihana, hellä ja herkkä Umbra.
+9p. pitkästä tekstistä, ja + 3p. tehtävän suorittamisesta. - YP
+3p. -YP
Minä kun vähän jo elättelin toiveita, että avautuminen helpottaisi hänen oloaan. Ehkä hyvä tulee hiljalleen... Ainakin jos jotain hopeareunusta yrittää tästä pilvestä etsiä, niin hän varmasti lähtentyi Ilonan kanssa reilusti. Tekstin sävy ja tempo kuvastavat hyvin Maxin surkeaa olotilaa. Kuinkakohan hän aikoo jatkaa tästä? Katoaminen tuskin tulee vaihtoehtoon, tai jos tuleekin, niin nytpä Ilona tietää sekä hänen numeronsa että osoitteensa. Ehkä asiat kaipaavat vain vielä lisää läpipuhumista?
Toivottavasti Max saa pidettyä jotenkin itsensä kasassa toipumisajan. Ainakin Umbran luottamuksen takaisinvoittaminen toimisi varmasti hyvänä sijaistoimintana, siinähän ei tarvitsisikaan muuta kuin nököttää paikallaan ja olla läsnä, ehkä samalla jutella syntejä syviä esimerkiksi Ilonan kanssa...
vähän risukkoa valon edessä...