Post by Viveca on Apr 6, 2023 18:19:35 GMT
Pakomatka
Kiire, kilpailu ja jatkuva paine olla joka päivä parempi kaikessa.
Keinovalo, meteli ja alati kasvava vastuun vuori.
Suurempi kokoelma kysymyksiä kuin vastauksia.
Ne kaikki jätin taakseni paetessani yhteiskuntaa sellaisena kuin sen olin aina tuntenut. Päätepysäkki: Latvia.
En ollut koskaan ollut ulkomailla vaihto-oppilaana tai kiinnostunut muutenkaan sen kummemmin matkustelusta. Vuosittaiset sukulointimatkat Irlantiin olivat riittäneet. Olin suorittanut lukio- ja yliopisto-opintoni Suomessa sivuuttaen tyytyväisenä laput silmillä kaikki mahdollisuudet nähdä maailmaa. Sitten – aivan yllättäen – olin saanut tarpeekseni siitä entisestä elämästä, jossa oli vuosikausia pitänyt malttaa istua paikallaan ja olla samanlainen kuin muut. Kun maisterin paperit kolahtivat postiluukusta eikä työpaikkaa ollut vieläkään löytynyt, valvotti huoli elämän suunnasta yhä enemmän. Olin ollut eksyneenä risteyskohdassa.
Silloin olin päättänyt ryhdistäytyä ja ajatella laatikon ulkopuolelta. Mitä minä halusin ja osasin tehdä? Mitä tekisin, jos muiden mielipiteillä ei olisi väliä – jos vanhemmillani tai sukulaisillani ei olisi odotuksia? Jos ei tarvitsisi mahtua samaan muottiin muun valmistuvan vuosikurssin kanssa…?
Lähtisin pois. Pakenisin. Mutta minne? Maan alle?
Ulkomaille. Ei liian kauas – ei mihinkään kuumaan ja kuivaan. Jonnekin, missä puhelin ei soisi jatkuvasti.
Samoihin aikoihin löysin klassisen ratsastuksen. Upposin siihen toviksi etsien yhtäkkiä työpaikkojen sijaan netistä kaiken löytämäni tiedon aiheesta. Silti halusin tietää lisää – vieläkin enemmän. Halusin kokeilla omilla käsilläni. Tiedonjano ja ajatus toisenlaisesta toimintatavasta imaisivat minut takaisin hevosten maailmaan, jonka olin jättänyt taakseni silloin aiemmin, kun en ollut halunnut enää edustaa samaa lajia niiden ihmisten kanssa, jotka ratsastivat hevosensa kovin ottein tiukalle rullalle ja puhuivat niille rumasti.
Vilkaistessani eteisen hämärässä nurkassa nököttävää ratsastuskypärää tein päätökseni. Löysin ohjin, vähäeleisesti. Hevosten ehdoilla. Kiireettä ja ilman kilpailua. Niin sen olisi oltava. Olisi vain löydettävä oikeat keinot. Viime kädessä voisin paeta johonkin hämärään ja suojaisaan maailmankolkkaan vain harjaamaan ja ruokkimaan hevosia, sillä minun ei ollut mikään pakko ratsastaa, eikä yhdenkään hevosen tarvitsisi todistella minulle arvoaan tulemalla ratsastetuksi.
Niin juuri! Lähtisin pois. Ansaitsisin leipäni hoitamalla hevosia – sen ainakin osasin. Hevosten seura oli mutkattomampaa kuin ihmisten. Sivusta seuraisin jotakuta, joka osasi asiansa ja tekisi sen kauniisti. Ties vaikka oppisin itsekin samalla jotakin.
Päätöksen tuleminen valmiiksi levitti rauhan kehooni. Pääsisin pois kierteestä.
Löydettyäni avoimen työpaikan Dzelzainin linnan tallista ja saatuani myöntävän vastauksen hakemukseeni pakkasin ne vähäiset tavarani ja vaatteeni, joita koin tarvitsevani, ja lähdin ilman harkinta-aikaa. Matka kesti yli yön, ja minun oli määrä olla perillä aamulla.
Itse linna oli hieman aavemaisen näköinen. Irrotin otsani bussin kylmästä ikkunasta sitä katsellessani ja pohdin, tulisinko koskaan tottumaan moiseen näkyyn. Linna näkyi onneksi sinne, minne linja-auto minut jätti, joten saatoin taittaa loppumatkan kävellen ilman pelkoa eksymisestä.
Hevostallin löysin tuoksun perusteella – ainakin hevosenlannan tuttu haju näytti olevan varsin universaali, kaikkialla samanlainen. Aikaisesta aamusta huolimatta ihmisiä viuhtoi edestakaisin jo täydessä työntouhussa, kun saavuin tallipihalle. Vatsassani muljahti pahemman kerran. Tutusta tuoksusta huolimatta kaikki näytti, kuulosti ja tuntui vieraalta. Kukaan kiireisistä tallityöntekijöistä ei näyttänyt aluksi huomaavan minua.
Minä kun olin tähän asti kuvitellut pukeutuvani jokseenkin massasta poikkeavasti ja vanhahtavasti vintage-mieltymyksineni, mutta täällä työntekijöillä oli kerrassaan… erikoinen univormu. Miljööseen se sopi, eikä näyttänyt täällä lainkaan niin hullunkuriselta kuin olisi voinut missä tahansa muualla näyttää.
”Hei, kuinka voin auttaa?” kysyi lähettyville ilmestynyt silmälasipäinen nainen, jolla oli muistikirja kädessä.
Nainen silmäili minua kuin yrittäen selvittää, millä asialla liikuin näillä erikoisen hulppeilla tiluksilla. Taisin näyttää vieraalta, muukalaiselta. Tunsin itseni sangen alastomaksi hyväryhtisen naisen tarkkaavaisten silmien edessä, vaikka takinselkämyksen ja repun alla ruttaantunut villapaitani olikin saanut selkäni hikoamaan.
”Hei, nimeni on Viveca ja…”
”Aivan, tervetuloa. Olen tallimestari Valda Gulbis. Voit jättää kantamuksesi toistaiseksi taukotilaan. Siellä odottavat työvaatteesi”, nainen sanoi luoden samalla silmäyksen pieneen muistikirjaansa.
Kuulosti siltä, että minua oli ainakin tiedetty odottaa. Nainen oli ystävällinen, mutta äänestä kuului peitelty kiireentuntu. Minä en osannut peitellä yhtä hyvin irlantilaiskorostustani, joka kertoi taustastani piittaamatta siitä, mitä halusin paljastaa heti kättelyssä ventovieraalle ihmiselle.
Kättelimme nopeasti, koska niin kuului tehdä. Nyökkäsin nöyrän kohteliaasti. Tunsin olevani kala kuivalla maalla. Naisen käsi oli yllättävän lämmin ja pehmeä. Se toi lohtua vieraassa ympäristössä ja oli vahvassa kontrastissa jalkojeni alla tuntuvalle kolkolle kivetykselle.
Seurasin naista uusien työvaatteideni luo. Ne olivat kaiketi jääneet joltakin entiseltä työntekijältä tarpeettomina, ja odottivat nyt minua karheiksi tärkättyinä. En nimittäin omistanut toivotunlaista vaatekertaa, mutta eipä minulla ollut oikein kunnollista kotiakaan, saati paikkaa tavaroilleni. Vaihdoin työvaatteet ylleni niin nopeasti kuin pystyin, sillä tunsin olevani myöhässä, vaikka mitään kellonaikaa ei oltu sovittu ensimmäisen päivän alkamiselle – minun oli määrä aloittaa heti kun sattuisin pääsemään paikalle, sillä pitkän matkan kestoa oli vaikea ennustaa etukäteen tarkasti.
Vaikka yritin sukeltaa jäykkiin vaatteisiin mahdollisimman nopeasti, viileä ja kostea ilma ehti tavoittaa ohuen hien peittämän ihoni tuntuen hyytävältä sitä vasten. Polvihousut olivat hieman liian suuret, mutta kai ne pysyisivät jalassa, kun sulloisin tarpeeksi paidanhelmaa housunkaulukseen. Valkoinen oli erikoinen valinta paidan väriksi tallitöihin, mutta en ehtinyt uhrata asialle kovin montaa ajatusta. Oma tuttu ja turvallinen, omaa ruumiinlämpöäni vielä huokuva villapaitani päätyi huolellisesti viikattuna tuolille. Katsoin sitä kaihoisasti lähtiessäni Valdan vanavedessä tutustumaan uuteen työpaikkaani.
Vaikka olin tehnyt matkaa valveilla koko yön, en tuntenut itseäni tippaakaan väsyneeksi: adrenaliini kehotti juoksemaan pakoon ja sydän takoi pumpaten viestiä jalkoihin asti niin kuin villieläimellä. Taistelin pitääkseni itseni kiinni vieraassa maassa.
Mitä olinkaan mennyt tekemään?