Manonin kirja

Mukana Andra & Ilona

Münchenin jälkeen mä en ollut juossut oikeastaan metriäkään. Tai no en ainakaan suunnitelmallisesti. Jokainen juoksuaskel, joka paluun jälkeen oli tullut otettua, olivat sellaisia, jotka auttoivat mua olemaan myöhästymättä, jos olin myöhästymässä esimerkiksi tapaamisesta. Vasta menneenä viikonloppuna mä olin pitkästä aikaa kaivanut juoksuvarusteet esiin ja lähtenyt juoksemaan. Alkuun askellukseni ei tuntunut rullaavan millään, mutta hiljalleen rytmitys osui kohdalleen paremmin ja juoksuni alkoi rullaamaan sujuvammin. Lyhyen lenkkini aikana kerkesin ajattelemaan kaikenlaista ja yllätin itseni sillä, että en ahdistunut ajatuksistani.

Mä en tiennyt, että oliko se hyvä vai huono merkki, mutta en myöskään halunnut ajatella sitä liiaksi koska mä en uskonut, että se olisi kovinkaan hyvä asia. Juoksemani vitosen lenkki oli osin selkeyttänyt ajatuksiani ja palatessani takaisin kotiin saatoin astella hieman kevyemmällä mielellä suihkuun ja alkaa valmistautumaan hieman myöhemmin alkavaan kisamatkaamme. Olimme sopineet Ilonan kanssa, jotta jakaisimme kyydin Kärpässuon kisoihin, sillä meillä molemmilla oli ratsuja mukana noissa kilpailuissa. Pakattuani reppuni valmiiksi reissua varten sekä tehdessäni viimeiset valmistelut oli aika sanoa hyvästit Ambrylle ja lähteä hakemaan hevosautoa. Vuokra-auton ollessa haettuna ajoin Saulkrastin ratsastuskoululle hakemaan Viiviä ja tamman ollessa pakattuna oli aika siirtyä kohti Zeniä.

Andra oli jo pakannut kaikki Manonin tarvikkeet, joten kaikki oli helppo nostaa autoon, ennen kuin autoin Ilonaa pakkaamaan Viton ja Rubenin tavarat. Hevosten sekä Ilonan tavaroiden ollessa pakattuna autoin Andraa ensin lastaamaan Manonin, jotta molemmat tammat olivat vierekkäin ennen kuin jätin autoon tyhjän välin ja sen jälkeen oli aika lastata orit. Kello oli vähän yli iltaseitsemän, kun nostin hevosauton rampin ylös ja aloin sulkemaan salpoja.
”Oliko kaikki nyt mukana?” kysyin Ilonalta ja Andralta.
’Joo’ ja ’eiköhän’ vastaukset riittivät siihen, jotta nyökkäsin ennen kuin käännyin kannoillani ja kiersin kuskinpuolelle, jotta sain avattua oven ja istuttua kuskin paikalle. Andra oli kysynyt voisiko tuo matkustaa Zenin rekassa, sillä muilla olisi enemmän hevosia matkassa. Lupasin jotta pärjäisimme kahdestaan neljän hevosen kanssa, joten nyökkäyksen siivittämänä tuo suuntasi kohti toista rekkaa sen pakkausta. Ilonan hakiessa paikkaansa hytissä käynnistin auton ja lopulta annoin sen lähteä hitaasti rullaamaan liikkeelle ennen kuin ajoin ulos Dzezlainin linnan pihamaalta ja käänsin auton tutuksi tulleelle rannikkoreitille, joka veisi meidät Latviasta rajan yli Viroon. Virosta suomeen matkamme tapahtuisi lautalla ja loppumatka menisi taas ajaen.

”Ben half bei der Suche…”
”Englanniksi kiitos” Ilonan ääni kuului viereltäni ennen kuin ymmärsin jotta olin ajatuksissani puhunut saksaa. Vaikka olinkin onnistunut vähentämään äidinkielen käyttöäni oli silti välillä vielä sellaisia hetkiä, jolloin vahingossa ilmaisin itseäni saksaksi.
”Sorry. Ben auttoi minua löytämään meille majapaikan suomenpuolelta. Se oli joku ratsutalli. Sinne ajoi noin puolituntia satamasta. Siellä on karsinapaikat kaikille hevosille ja tallin omistaja lupasi majoittaa meidät” kerroin pitäen katseeni tiessä sillä jostain syystä tunsin miten pieni ahdistus yritti nostaa päätään ja haitata ajamistani.
”Sehän on kiva. Me taidettiin olla aika myöhään perillä?”
”Puoli yksi”.
”Okei, sitä mä vähän ajattelinkin.”

Ajaessani auton lauttaan Viron satamassa matkan aikana kasaantunut ahdistus tuntui helpottavan hienoisesti. Nähdessäni jotta kaikki hevoset olivat selvinneet ainakin matkan tästä osuudesta hienosti, stressini helpotti vielä lisää ja saatoimme suunnata Ilonan kanssa matkustuskannelle. Löydettyämme sopivan paikan, jäin odottamaan toisen paluuta sillä nainen mainitsi lähtevänsä etsimään meille jotain syömistä. Se, miten kauan Ilonaa odotin tai löysikö tuo lopulta mitään syötävää, jäi täydeksi mysteeriksi sillä uni vei minusta voiton. Jossain kohtaa tunsin kuinka minua ravisteltiin ja raottaessani silmiäni näin Ilonan odottavan katseen.
”Juuri kuulutettiin, että pian olisi aika siirtyä autoihin. Sä olit nukahtanut, sillä välillä kun mä olin hakemassa ruokaa. Saitko nukuttua hyvin?”
”Okei” sain sanottua ennen kuin haukotus katkaisi ajatukseni. Kohentaessani asentoani tuolilla, johon olin nukahtanut, saatoin tuntea kuinka pieniä jumeja oli ilmestymässä kroppaani huonon nukkuma-asunnon takia. ”Joo, sain”.

Siirtyessämme kannelta kohti autokantta Ilona tarjosi suuntaani omenaa sekä banaania. Otin hedelmät vastaan ja kerkesinkin haukkoa omenan kokonaan ennen kuin saavutimme hevosauton. Ja istuessani takaisin kuskinpaikalle aloin kuorimaan banaania. Pienen illalliseni nautittuani oli aika ajaa ulos laivasta ja lopulta pois satama-alueelta ja kohti majapaikkaamme. Hevosten ollessa hoidettuna sekä yöpuulla, oli aika myös itse suunnata yöpuulle. Vaikka unta ei kerennyt kertymään montaa tuntia, nukuin silti yllättävän sikeästi ja herätessäni minulla ei ollut niin takkuinen olo kuin vähien unien jälkeen olisi voinut olla. Syötyämme meille valmistetun aamupalan oli aika suunnata talliin lastaamaan hevoset uudelleen kyytiin ennen kuin matkamme jatkui kohti Kärpässuota.

Kisapaikalle päästessämme tapasimme Zenin rekan kanssa ja ensimmäisen luokan ratsuja alettiin laittamaan kuntoon. Ratsastaisin itse tammojen kanssa vasta viimeisessä luokassa, joten siinä mielessä minulla ei ollut kiire omien ratsujeni kanssa. Yritin parhaani mukaan auttaa ensimmäisen luokan ratsujen kanssa, siirryin kisa-areenan laidalle seuraamaan Ilonan ja Viton suorituksen asetaitojen noviisiluokassa. Seuratessani naisen ratsastusta aloin miettimään voisiko minusta ja Moirasta tai Rosasta olla tuohon lajiin. En tiennyt, että miten lähtisin tuota lajia treenaamaan sillä viimeisistä miekankäsittelytreeneistämme Fricin kanssa oli jo vaikka kuinka pitkä. Ajoittain unohdin käsissäni pitelemän puhelimeni, jolla kuvasin naisen rataa. Ensimmäisen luokan palkintojen jaon jälkeen Ilona melkeinpä pakotti minut mukaansa ja suuntasimme kisapaikan kanttiiniin.

”Oletko ikinä maistanut glögiä?”
Käänsin katseeni kohti tummapiirteistä naista vierelläni ennen kuin pudistin päätäni. En ollut tainnut ikinä edes kuulla koko juomasta ja ilman mitään sen suurempia kyselyitä Ilona otti ohjat käsiinsä ja ilmeisesti tilasi puolestani sillä ihmeellisen kuuloisella kielellä, jota tässä maassa puhuttiin.
”Kannattaa maistaa varovasti, se on kuumaa.”
”Kiitos” vastasin samalla kun otin vastaan melkeinpä kuuman pahvimukin sekä pahvilautasen, jolla oli piirakanpala. Kävelimme takaisin rekoille ja istuessamme alas rampin reunalle uskalsin vihdoin ja viimein nostin pahvimukin huulilleni. Mausteinen juoma ei ainakaan ensimmäisellä kerralla vakuuttanut minua. Laskin mukin mahdollisimman varovasti rampille, ennen kuin poimin muovisen haarukan käteeni ja mursin sen avulla pienen palan irti piirakastani. Vaikka ympärillämme pyöri muita ihmisiä niin Zenistä kuin myös muilta talleilta yritin vain vakuuttaa itselleni, että istuisimme Ilonan kanssa kaksin jossain rauhallisessa paikassa. Vaikka olin yrittänyt työstää erinäisiä osia elämästäni, oli ruokailu muiden lähellä edelleen sellainen asia, joka ei ollut minulle helppoa. Hitaasti sain kuitenkin koko piirakanpalani syötyä ja join juomani loppuun.

Ilona kisasi luokissa kolme ja neljä, joten autoin tuota laittamaan Rubenin kuntoon sekä hieman kävelyttämään Vitoa luokkiensa välissä, ennen kuin lähdin seuraamaan naisen suoritukset. Ojentaessani Ilonalle Viton ohjat, jotta tuo voisi vaihtaa helposti ratsua neljättä luokkaansa ajatellen, onnittelin Ilonaa kahdesta voitosta, jotka tuo oli Rubenin kanssa ratsastanut. Hoidettuani Rubenin pois, oli aika alkaa laittamaan ensimmäistä omaa ratsuani kuntoon.

Alkaessani verryttelemään Viiviä, ruunikko ei tuntunut kovinkaan hyvältä, mutta toisaalta en tainnut myöskään ratsastaa tammaa sellaisella tavalla kuin minun olisi pitänyt ratsastaa, jos olisin halunnut saada siitä hieman enemmän irti. Toisaalta en tiennyt, jotta halusinko edes nousta tamman satulaan edes kisatakseni sitä lajia jolle, sydämeni oli hiljalleen alkanut sykkimään. Ehkä myös se, miten äitini oli asioita minulle esittänyt liittyen tammaan, oli saanut minut muuttamaan suuntautumistani tammaa kohtaan negatiivisemmaksi. Tiesin että minun täytyisi vielä tämä kuukausi pystyä työskentelemään tamman kanssa ja sen jälkeen Viivi ei olisi enää minun ongelmani. Vaikka äitini tekisi ja sanoisi mitä, en haluaisi ruunikkoa tammaa takaisin sillä Viivi ei ollut sellainen hevonen, jonka halusin.

Andra oli laittanut minulle Manonin kuntoon, joten saatoin vain ojentaa ruunikon tamman ohjat tuolle muutaman ohjeen kera, ennen kuin asetin jalkani Manonin satulan jalustimeen ja ponnistin satulaan. Laskeuduttuani ruunivoikonkimon tamman satulaan, tunsin samanlaista kotoisuuden tunnetta kuin mikä minulla oli jo pitkään ollut Umbran satulassa. Verrytellessäni Manonia minusta tuntui kuin voisin ratsastaa tammaa ilman sen suurempaa suunnittelua ja keskittymistä. Olihan meillä Manonin kanssa ollut omat haasteemme, mutta aika ja rauhallinen tekeminen oli toivottavasti auttanut edistyksessämme, ja minusta tuntui, jotta nykyään sain ratsastettua Manonia vain entistä paremmin ja helpommin.

Ratsastaessani lainaratsuni kisa-areenalle minulla oli paljon parempi tunne kuin mitä minulla oli ollut Viivin kanssa. Eihän tämäkään suoritus ollut täydellinen, mutta se oli paljon ehjempi kuin mitä Viivin kanssa. Virheet, joita suorituksemme sisälsi, olivat sellaisissa kohdissa, jotka tiesin, että eivät olleet meille niitä helpompia tehtäviä. Olinkin yrittänyt parhaani mukaan ratsastaa nuo tehtävät sellaisella tavalla, jotta Manon voisi antaa niissä parhaansa. Kuullessani tuloksemme – 18 pistettä mahdollisesta 20 sai aidon, lämpimän hymyn nousemaan kasvoilleni. Se, että pisteemme riittivät neljänteen sijaan riitti minulle, vaikka ehkä se ei ollut sitä, mitä Iivari meiltä odotti. Tulosten tulemisen jälkeen annoin Manonille reilut rapsutukset samalla kun loppu verryttelin tamman. Ratsastaessani Manonin pois verryttelyareenalta ja takaisin rekoille annoin ruunivoikonkimon paremmilla mielillä Andran hoidettavaksi.

Hevosten ollessa valmiina päätimme lähteä vielä porukalla syömään, ennen kuin oli aika lähteä ajamaan takaisin kohti Helsingin satamaa ja kotimatkaa.