Manonin kirja

25.04.2021

Ben oli tullut tänne mun synttäreiksi. Mulla ei ollut mitään ajatusta siitä että se oli täälä ja mä en ollut tajunnut edes stressata enää edessä siintävää starttiakaan tuijottaessani edessäni seisovaa miestä, joka oli pukeutunut Dzezlainin tallityöntekijöiden vaatteisiin ja piteli oikeassa kädessään Manonin ohjia, tamman ihmetellessä mitä oli tapahtumassa.


”Benjamin? Was tun Sie hier?”
”Überraschung! Alles Gute zum Geburtstag!” Ben halasi minua puoliksi pidellen edelleen Manonin ohjia käsissään. Mä tuijotin edessäni seisovaa miestä ja mä en tiennyt mitä sanoa, tehdä tai ajatella. Mulla ei ollut mitään tietoa siitä että Ben olisi täälä sillä mä luulin että se oli jossain kisamatkalla hoitamassa hevosia.
”Max sulla tulee pian kiire. Mä autan sut selkään” jostain paikalle ilmestynyt Fric passitti minua toimimaan ja silti vaadittiin vielä päättäväinen ohjaus siihen että mä sain itseni toimimaan. Lopulta Ben joutui melkein taluttamaan Manonin maneesiin jotta mä sain alettua verryttelemään tammaa.


Musta tuntui että mä olin unohtanut kaikki opit verrytellessäni Manonia. Mä tiesin että kaikki muut seurasi mun räpiköintiä tamman selässä. Ei se tuntunut missään vaiheessa hyvältä ja mä olin ihan varma että mä tulisin vain olemaan pettymys Benille eikä se olisi enää sitä mieltä että sen olisi ollut kannattavaa lentää tänne. Lopulta meidän aika oli siirtyä maneesista kentälle ja aloittaa meidän suoritus näihin turnajaisiin. Aika, joka kului portin sulkeutumisesta lähtömerkkiin tuntui matelevan, vaikka oikeasti se ei ollut varmaan edes kymmentä sekuntia. Lopulta mulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin aloittaa radan ratsastaminen ja toivoa parasta.


Manon tuntui onneksi paljon paremmalta radalla, kuin mitä se oli verryttelyssä tuntunut ja musta tuntui että meidän rata sujui paremmin kuin edellisellä kerralla. En mä oikeasti tiennyt että osaisinko mä siltikään ratsastaa ja että olisiko meidän rata edes mitenkään sen näköinen miltä sen pitäisi näyttää. Mä yritin pitää ahdistukseni taka-alalla koko radan ajan ja keskittyä vain siihen mitä me oltiin tekemässä ja että mä saisin pidettyä pakan kasassa koko suorituksen ajan. Mä olin ehkä päässyt vähän paremmin kiinni siihen että miten mun olisi pitänyt koko suoritus ratsastaa, mutta Beniin törmääminen oli sekoittanut mun ajatukset lopunkin sekaisin ja musta tuntui että mä pääsin vasta paremmin kiinni tähän hetkeen kun meidän rata oli jo takana. En mä tainnut oikeastaan edes tajuta mitään vielä silloinkaan kun meidät ilmoitettiin meidän luokan toiselle sijalle.

Mä olin liian hämmentynyt kaikesta että mä en oikein tajunnut mistään mitään. Lopulta me päädyttiin Benin kanssa mun asunnolle ja me molemmat suunnattiin vuorotellen suihkuun. Mä en jotenkin osannut olettaa että tälle illalle olisi jotain suunnitelmia, mutta mä olin väärässä ja me suunnattiin Saulkrastin keskustaan jossa meidän ilta alkoi ruokailulla.

// Mie arvasin että yllätys saisi Maxin aivan kipsiin, hyvällä tavalla siis, toivottavasti. Mutta eipä olisi hän varmasti arvannut!
+ 3 p. -YP

28.04-02.05.2021

Mä olin joutunut vapauttamaan torstain ja perjantain töistä jotta mä pääsin muiden kanssa lähtemään Walesiin kisamatkalle. En mä tiennyt että olisinko mä valmis ratsastamaan missään muualla kuin Zenissä, sillä en mä ollut niin taitava kuin kaikki muut, jotka lähtivät matkalle mukaan ja en mä tiennyt että olisiko mun mitään järkeä kilpailla Zenin ulkopuolella. En mä edes tiennyt miksi mun annettiin kilpailla kun mä en edes osannut ja mun nimi löytyi aina tuloslistan hännältä. Olinhan mä jostain syystä pärjännyt kahdesti, mutta en mä uskonut että se riittäisi ylläpitämään mun kisalupaa Zenissä koska en mä ollut kuin pettymys kaikille.

Ainut vapaa paikka mulle oli hevosautossa apukuskin paikalla, Claven ajaessa tottuneen näköisesti kohti määränpäätä. Viileä ikkunalasi tuntui hyvältä mun otsaa vasten, ja mä mietin että miten ihmeessä mä olin ajatellut että mun kannattaisi ottaa mukaan myös Skills at Arms harjoittelu kun mä en pärjännyt edes siinä lajissa mihin mulla piti olla jotain pohjaa. Tai enhän mä omannut kovinkaan hyvää pohjaa edes altalle, mutta se vain tuntui jotenkin helpommalta mulle ymmärtää kun tähän asti liikkeet olivat olleet aikalailla samanlaisia kuin mitä mä olin nuoruudessani opetellut, vaikka niiden ratsastaminen oli erilaista. Mitä useampi kilometri jäi meidän karavaanin taakse ja mitä vähemmän niitä oli edessä, sitä enemmän mua alkoi ahdistamaan tuleva kilpailu.

Jossain kohtaa mä olin ilmeisesti nukahtanut jossain kohtaa levottomaan uneen, sillä mä havahduin siihen että Clave herätteli mua.
”Ei mitään hätää, kaikki on ok” Claven käsi laskeutui mun olalle ja mä näin miten mies piti katseensa mussa samalla kun mä yritin tasata pilviin noussutta pulssiani. Lopulta me molemmat noustiin autosta ja meidän oli aika purkaa hevoset jotta me saatiin yövyttyä ennen kuin meidän matka jatkui kohti seuraavaa pysähdystä ja lopulta me saavuttiin Walesiin ja Cresthill Baroquesiin.

Mä olin kuullut tallista Amelielta ja Friciltä, jotka olivat olleet kisaamassa tai mukana muuten vain aikaisemmin, joten tää oli ensimmäinen kerta kun mä näin koko tallin omin silmin. Kun mä laskeuduin hevosautosta tallin pihalla ja näin koko tallirakennuksen kunnolla, musta tuntui kuin joku olisi alkanut kiristämään nippusiteitä mun sisälmyksien ympärille. Vaikka mä tiesin että kyseessä ei ollut meidän talli, kivinen, puukattoinen tallirakennus toi silti mieleen kaiken mitä oli tapahtunut, sillä tallissa oli omalla tavallaan jotain samaa kuin palaneessa tallissa. Näyn pintaan nostattamat muistot saivat mut toimimaan robottimaisesti ja vasta kun olimme siirtyneet majapaikkaan mä pystyin jotenkin rentoutumaan ja unohtamaan kaiken mikä yritti tulla häiritsemään mun ajatusprosessia.

Ahdistus, joka mun sisällä kyti ja alkoi kasvattamaan liekkejään, yritti saada mua juoksemaan vain sen vuoksi että mä voisin hetken olla vapaa. Juokseminen ei kuitenkaan tullut kyseeseen tällä hetkellä ihan senkään vuoksi, että mulla ei ollut mitään siihen soveltuvia varusteita mukana. Vaikka juokseminen oli mulle tärkeä terapiakeino, mä tiesin että mä en voisi juosta ainakaan sellaisia kilometrejä mihin mä olin tottunut jos mä haluaisin onnistua mun tavoitteessa. Koska mä en tiennyt että miten mä saisin purettua mun ahdistustani, se purkautui lopulta epämääräisenä liikehdintänä ja vaikka mä tiesin että se ei jäisi keneltäkään huomiotta mä toivoin silti että kukaan ei huomaisi sitä.

”Max”
Musta tuntui kuin mä olisin näyttänyt peuralta ajovaloissa jäätyessäni täysin. Mä pidätin hetken hengitystänikin, ennen kuin mä tyhjäsin keuhkoni hitaasti ja täytin ne uudelleen, ennen kuin mä käänsin katseeni kohti Clavea. Pehtorin katseessa oli nähtävissä hienoinen häivähdys väsymyksestä pitkän matkan jäljiltä, mutta silti siinä oli omanlaisensa kovuus, joka sai mun ahdistuksen vain pahenemaan.
”Kaikki hyvin?”
”Joo… on. Talli… Talli toi… Muistoja. Pa… palosta. Lou… loukkaantumisesta. Arvesta” mä en tiennyt mitä sanoa tai tehdä. ”Huomenna… parempi. Ehkä. Mä yritän. Pärjätä siis.”
Tavallaan mä tiesin mitä Clave olisi sanomassa, mutta mun yllätyksekseni mies ei sanonutkaan mitään, vaan ainoastaan mies taputti minua rohkaisevasti olalle ja lopulta pyysi kanssaan hoitamaan hevosia.

Palatessamme Claven kanssa tallista hoitamasta hevosia, oli aika mennä nukkumaan ja mä en tiedä miten pitkään toinen oli vahtinut mun nukahtamistani mutta havahtuessani aamulla huoneessa soivaan herätykseen mulla oli sellainen olo että mut oli jossain kohtaa peitelty tiiviimmin. Aamupalalla mä en saanut oikein paljoa syötyä, mutta mä yritin parhaani. Mä en tiennyt että olinko mä tyytyväinen vai en siihen että mun ja Manonin luokka oli toisena. Luokka oli todella iso sillä siinä oli yli kaksikymmentä ratsukkoa ja kaikki muut olivat paljon pidempään kisanneita.

Mitä lähemmäs mun ja Manonin startti tuli, sitä enemmän mua alkoi ahdistamaan. Mä yritin kuitenkin keskittyä vain siihen että mä kävin tulevaa suoritusta lävitse ja mä suoritin jokaisen liikkeen mentaalisesti. Manon ei tuntunut yhtään hyvältä ja jokainen ratsukko, joka suoritti radan ennen meitä tuntui suoriutuvan omasta suorituksestaan ennätysajassa. Lopulta tuli mun aika siirtyä kisa-areenalle. Manon liikkui vähän reippaammin kun me asteltiin kisa-areenalle ja mä toivoin parasta tulevasta radasta.

Suorittaminen ei ollut todellakaan ollut meidän vahvinta tekemistä ja mä en tiennyt että miten ihmeessä mun pitäisi saada meidän suoritusta parannettua. Mikään osa meidän suorituksesta ei tuntunut kovinkaan hyvältä ja mä en ollut varma siitä, että miten järkevää mun oli sittenkään ollut lähteä näin kauas kisaamaan ensimmäistä kertaa Zenin ulkopuolella. Tai olinhan mä kisannut Zenin ulkopuolella, mutta silloin mulla ei ollut mitään paineita siitä, että mun pitäisi edustaa koko Dzezlainin linnaa ja kaikkea mitä se edusti. Silloin mun ainut tarkoitus oli vain saada tarjottua Moiralle hyviä kokemuksia ja opettaa varsaa matkustamiseen ja uusiin paikkoihin, eikä tuloksilla ollut mitään väliä.

Lopulta me ei pärjätty Manonin kanssa kovinkaan hyvin. Me jäätiin luokassamme kahdeksanneksi viimeisiksi ja mä tiesin että se oli ihan surkea tulos tällaisessa luokassa. Pienesti mä toivoin että tällainen tulos ei haittaisi, sillä Iivari oli meitä edeltävällä sijalla joten ehkä meidän sijoitus ei ollut ihan täysin katastrofi, vaikka mä olin ihan varma että Iivari löytäisi silti syitä miksi meidän epäonnistuminen ei olisi hyväksyttävää ja siihen vaiheeseen mennessä kun viimeisetkin hevoset pakattiin takaisin autoon ja matka kohti Zeniä alkoi, mä olin ihan varma siitä että siihen mennessä kun me oltaisiin takaisin Dzezlainissa, mä olisin menettänyt paikkani tallin riveissä. Ehkä ihan vähän mä annoin toivon siemenen itää sen puolesta, että Iivari antaisi tämän lipsahduksen mennä ja että mies olisi vain tyytyväinen sen suhteen että tallin hevoset pääsevät näytille ja että mies uskoisi siihen että mä voisin kehittyä ja että sitä kautta myös meidän tulokset voisivat parantua Dzezlainin ulkopuolella, vaikka me ei pärjättykään edes koti kisoissa…

// Pakko entusiastisena akateemipipertäjänä tarttua, ettei alta escuelan liikkeet muistuta millään tavalla kilpakouluratsastuksen vastaavia. Tämän sulkutaivutuksen radalla esittäessä saisi luultavasti vain sirkat sirittämään ja arvostelupöydästä "are you kiddin' me?"-katseen. :V Mutta tämän vuoden puolella vielä jossakin koulutuksessa avataan ylä- ja alalinjan tarkastelun lisäksi myös jalkojen asettelua ja liikkeen suoruutta sekä puhtautta, johon Max altan harjoittajana on enemmän kuin tervetullut! Roomaa ei rakennettu päivässä. 💪

"Me jäätiin luokassamme kahdeksanneksi viimeisiksi ja mä tiesin että se oli ihan surkea tulos tällaisessa luokassa" <- höpölöpö! Surkea tulos on sellainen jossa hylätään huonon käytöksen vuoksi, tai sellainen tulos joka on jäänyt tekemättä koska ei uskalla — ja Maxin kohdalla ei ole huolta kummastakaan! Ennemminkin Iivarilta voisi saada noottia siitä ajatuksesta, että täytyisi sijoittua ja saada palkintoja. Mikäli alta escuelaan lähtee arvioitavaksi meriitit silmissä kiiluen, on väärän lajin parissa. Parasta olisi jos siinä ei laitettaisi ratsastajia mitenkään järjestykseen, mutta koska virtuaalimaailma pyörii aika pitkälti tulosten varassa, ei siinä olisi paljoa pointtia.

+ 9p. -YP

13-14.06.2021

”Max Välske on irti!”

Mä en tajunnut Fricin huutoa ennen kuin suomenhevonen oli ihan Manonin edessä. Mä olin liian keskittynyt meidän valmistautumiseen. Kun mä olin saanut Manonin valmiiksi ja mä olin juuri lähtemässä taluttamaan tammaa kohti maneesia, Iivari oli pysäyttänyt meidät.

“Herra Kühling osallistuu tänään myös Alta Escuela II tasolle. Ratsu pysyy samana” oli ainut mitä Iivari sanoi ennen kuin tuo katosi matkoihinsa ja seuraavan kerran mä näin miehen vasta maneesissa, kun tuo oli seuraamassa ratsukoiden verryttelyä. Mä en ollut harjoitellut, saati kisannut kakkosta. Kai jotenkin teoriassa mä tiesin miten tehtävät tehtiin ja ratsastettiin, mutta en mä ollut ikinä ratsastanut kokonaista rataa lävitse.

Vasta kun blondi oli kutsunut mua toisenkin kerran ja ratsastanut niin lähelle meitä Hesaton kanssa kuin tuo uskalsi, mä tajusin meidän edessä seisovan Välskeen. Liinaharjainen ori melskasi edessämme hetken, ennen kuin Amelie saapui luoksemme ja otti kiinni Välskeen ohjista, kääntäen orin kohti maneesin keskustaa. Vaikka Manon ei ollut reagoinut tapahtumaan suuremmin, ehkä ainut ero tammassa oli se, että sen askellus oli reippaampaa ja sillä oli parempi schwung.

Ei meidän rata mikään huippusuoritus ollut, mutta mä yritin parhaani. Musta tuntui että Manon liikkui paljon paremmin mitä aikaisemmin ja tamma tuntui myös asettuvan ja taipuvan paljon paremmin. En mä jotenkin ajatellut että me voitaisiin sijoittua tällä ratsastuksella. Kuitenkin mun yllätykseksi me oltiin neljänsiä kahdentoista osallistujan luokassa. Kuitenkaan mä en osannut täysin nauttia siitä että me oltiin taas pärjätty. Tai no olihan meidän edellisestä onnistumisesta yli kuukausi joten kai Iivari oli odottaisi jotain parempaa. Kuitenkin suurempi haaste oli edessä, sillä mun pitäisi selvitä vielä kakkostason luokasta.

Mun onnekseni kakkos tasolla oli samoja tehtäviä kuin myös ykkösessä joten suurin osa luokan tehtävistä ei ahdistanut mua niin pahasti. Kuitenkin tässä luokassa mukana oli koulupysähdys ja levade. Kun me oltiin palattu takaisin maneesiin kentältä, Iivari oli kuin haukkana paikalla ja mies kävi kanssani lävitse miten tehtävät ratsastettiin. Se, että mulla ei ollut tarkkaa tietoa siitä mitä mä olin tekemässä ja että mun pitäisi kokeilla tehtävät vain muutama minuutti niiden opettelun jälkeen turnajaisradalla ahdisti mua ihan liikaa. En mä ollut valmis heittäytymään syvään päähän koska en mä osannut edes helpompia tehtäviä. En mä myöskään tiennyt että olisiko tämä vain Iivarin tapa saada ajettua mut ulos Zenistä, vai olisinko mä ehkä onnistunut näyttämään toiselle että musta olisi johonkin.

Lopulta mun oli aika ratsastaa uudelleen Antiocon silmien eteen ja kuullessani portin salvan sulkeutuvan, mun ahdistus hyppäsi pilviin ja mulla ei ole mitään muistikuvaa koko luokasta. Mä taisin vain yrittää parhaani niissä tehtävissä mitä mä mietin osaavani. Ykkösessä niissä oli ollut pientä hiomisen varaa joten mä yritin tehdä ne hionnat nyt tällä radalla. Muutamaa minuuttia myöhemmin me ratsastettiin ulos radalta ja lopulta koko luokka oli ohitse ja me odotetiin enää tuloksia.

Lopulta tuloksia alettiin kertomaan käänteisessä järjestyksessä ja mä en tiennyt miksi ihmeessä mun nimeä ei oltu vielä sanottu. Lopulta jäljellä oli enää yksi nimi.
“Klases uzvaras Maximillian Kühling - Hemsbury Manon”

Mä en uskonut kuulemaani. Me… me… me voitettiin? Vaikeampi luokka? Meidän ensimmäinen? Vasta kun mä olin saanut palautettua Manonin takaisin laitumelle, mun ajatukset alkoivat löytämään taas jotain järkevää rataa. Palattuani talliin ja poimittuani Manonin varusteet mä suuntasin kohti varustehuonetta ja vasta kun mä olin kävellyt metrin hopeanblodin nuoren miehen ohitse, mä käännyin ympäri.
”Fric, tiiätsä missä Amelie on?”
”Kai se on hoitaan varusteita”

Mä jatkoin matkaani satulahuoneeseen ja mä löysinkin Amelien putsaamasta Cintin suitsia.

”Saanko… saanko mä liittyä seuraan?”
”Mä haluan Max olla yksin” mä kuulin värinän Amelien äänessä, mutta jostain syystä mä istuin silti alas.
”Sattuiko suhun? Putoaminen?”
Amelie pudisti päätään.
”Pe… pelottaako sua? Joku?” Mä näin miten Amelie puri huultaan.
”Se… se on ihan okei. Mua… mua pelottaa kans. Hevoset. Ratsastaminen. Kilpaileminen. En mä osaa. Mä… mä pelkään jopa itseäni. Se… tai no mä… mä oon itseni isoin pelko. Aina… aina sen jälkeen kun mut… mut herätettiin koomasta. Palon jälkeen” mä nieleskelin sanojani.

Amelie oli lopettanut työnsä ja se katsoi mua. En mä tiennyt että miksi mä kerroin Amelielle kaiken.
”Eihän mun olis pitänyt selvitä palosta. Se jätti arpia. Pelkoja. Joten mä… mä ymmärrän. Jos sä haluat joskus puhua. Jostain. Mulle… mulle voi aina. En mä… en mä sano mitään. Kenellekkään. Jos… jos sä et halua?” Mä toivoin että mun sanoista voisi olla vähän lohtua Amelielle. En mä osannut lohduttaa tai olla läsnä, mutta ehkä mä jossain sisimmässäni toivoin että musta voisi olla jotain apua. Amelie oli kuitenkin ollut apuna kun mä olin yrittänyt päästä itse jaloilleni. En mä toisaalta voinut vaatia että mä olisin saanut samanlaista kohtelua kuin mitä mä olin antanut Amelielle, mutta ehkä mä jotenkin toivoin että se voisi uskaltaa puhua mulle vaikka mä olinkin ikuisesti rikottu.

Me istuttiin hiljaisuuden vallitessa välillämme ja mä meinasin sanoa vielä jotain, kun Amelie yllättäen nousi ja palautti Cintin suitset paikoilleen ja poistui paikalta. Mä hoidin ja palautin Manonin varusteet paikoilleen kun mä tunsin että mun puhelin värähti mun taskussa.

“Todella paljon onnea voitosta! Te olette varmasti ansainnut sen”

En mä tiedä miksi, mutta viestin sanat tuntuivat aidoilta ja mun sisällä kävi lämmin läikähdys. Se, että uskaltaisinko mä ikinä antaa sen enää kasvaa isommaksi, ei varmaan tulisi tapahtumaan. Ehkä mä en kuitenkaan sanoisi enää ei millekkään, vaikka mä tiesin että meidän välissä oli tuhansia kilometrejä. Ehkä se olisi parempi kummallekkin niin mä en voisi pilata taas kerran kaikkea.

// Ehkä Manon sai tarvittavan piristysruiskeen Välskeen pööpöilystä. Pitäisiköhän aina päästää ori karkuteille, niin saisi matamiin heti hyvät energiat... Sehän on oikeasti ihan tosi pätevä ja supervahva — kuten Max huomasi varmasti, onnea voitosta! — mutta voi kun käynnistyisi pikkuisen nopeammin.

Veikkaan että Amelie ehkä Maxille saattaa tulla avautumaankin, I've vibes. Saattaapi itse asiassa kertoa Saksan matkastakin ennen illanistujaisia, Max on ehkä sellainen jonka Amelie uskoo ymmärtävän tarpeen katsoa joskus oman boksin ulkopuolelle.

+ 3 p.

18.07.2021

Kun mä pääsin Zeniin mua, alkoi ahdistamaan ajatus siitä että mä olisin kisaamassa tänään kakkosessakin. En mä tiennyt tarkasti että mistä mun ahdistuminen johtui sillä mitään sellaista ei kuitenkaan ollut tapahtunut että mun olisi ollut aiheellista ahdistua ja oikeastaan koko edellinen iltakin oli ollut hyvä. Me oltiin vietetty Fricin, Jeremyn, Ilonan ja Gretchenin kanssa iltaa vain jutellen ja noutoruuan parissa. Iltatalliin suunnannut Velna oli meidän seurana myös hetken ja jopa Zoja oli päätynyt istumaan meidän seurassa. Puheenaiheet pyöri päivän aikana olleiden turnajaisten suorituksissa sekä syyskuulla koittavissa Italiassa ratsastettavissa isoissa turnajaisissa.

Mun lisäksi myös muut olivat lähdössä kilpailemaan sinne ja Velnakin oli maininnut lähtevänsä apukäsiksi, sillä Iivari varmasti ottaisi Riarion mukaansa yhdeksi ratsuksi. Mä olin melkein lipsauttanut että mä ottaisin myös Viivin mukaan Italiaan, vaikka mä en ollut vielä edes mitenkään selvittänyt että mistä mä saisin tammalle kyydin sinne asti, sillä mä en itse voisi ajaa tammaa ainakaan ilman että mä ajaisin tammaa itse sinne tai että mä puhuisin sille kyydin Zenin hevosrekassa.

Mä kävin hakemassa Manonin hyvissä ajoin ja mä käytin ainakin ihan liikaa aikaa siihen, että mä selvitin sen hännän jouhet, jotta mä saatoin paketoida sen hännän, ennen kuin mä aloin hoitamaan tammaa muuten sellaiseen kuntoon että mä pystyin lähteä verryttelemään sen kanssa. Mun onnekseni tamma tuntui todella hyvältä ykkösen verkassa, joten mä aloin vähän enemmän uskomaan siihen että me saatettaisiin pärjätä sen kanssa siinä luokassa. Kuitenkin meidän pitäisi ensin selvitä ykkösestä ja mieluusti vielä hyvällä tuloksella jotta Iivari ei eväisi meidän osallistumista kakkoseen. Toisaalta en mä tiennyt että olisiko se vain parempi että Iivari ei antaisi mun startata kakkosta koska mä en osannut sitä vieläkään kunnolla vaikka osin sen liikkeet oli samoja kuin mitä mä olin jo treenannut ykköstä ajatellen ja Iivari oli pitänyt mulle muutamia opetushetkiä levaden sekä koulukäynnin suhteen. En mä tiennyt että osaisinko mä ratsastaa liikkeitä siltikään täydellisesti, mutta mä päätin yrittää parhaani.

Kakkosen radasta mulla ei ollut lopulta mitään muistikuvia, sillä mä yritin parhaani jokaisessa tehtävässä. Manonin hyvä liikkuminen jatkui vielä tässäkin luokassa ja mulla oli jotenkin hyvä fiilis siitä että me saatettaisiin pärjätä, vaikka mulla ei ollut mitään ajatusta siitä että millainen meidän sijoitus saattaisi olla. Mä olin yrittänyt pitää mun fokuksen helpoissa tehtävissä ja ratsastaa niistä mahdollisimman hyvät suoritukset jotta mulla olisi varaa siihen että vaativampia tehtäviä rokotettaisiin isommin. En mä kuitenkaan toivonut sitä, mutta mä tiesin että se voisi olla mahdollista. Kuitenkin se fakta, että me voitettiin meidän kolmas Alta Escuelan kakkonen pääsi yllättämään mut ja mä en ollut varma että alkaisiko Iivari pitämään pian turhana sitä että me kisattaisiin enää ykköstä. En mä ollut valmis kuitenkaan luopumaan ykkösestä ja mä toivoin että mä saisin jatkaa tätä nykyistä satunaista pistäytymistä kakkoseen.

Iivarin tietäen kaikki voisi kuitenkin olla mahdollista ja kai mun pitäisi vain uskaltaa selvittää että mitä sillä oli mielessä, oli se sitten hyvässä tai pahassa.

// Usko pois, mitä pätevämpiä ratsastajia Zenistä löytyy, sitä enemmän mielissään Iivarikin on! Täysillä II-ratoja päin vain ⭐
+ 3p.

05-07.09.2021

Amelie lupasi huolehtia mun puolesta Cintistä joten mä sain kiinnittää huomioni Manoniin. En mä tiennyt että oliko mulla voimia ratsastaa tammaa, mutta en mä voinut enää kieltäytyäkkään joten mä yritin parhaani mukaan vain saada vaalean hevosen varustettua ja lopulta mä ponnistin sen satulaan. Mä en ollut varma että oliko se sittenkin vain hyvä asia, että melkein koko loppuedustus Zenistä ratsasti myös tässä koitoksessa. Se tarkoittaisi sitä, että kenelläkään ei olisi toivottavasti aikaa seurata mun ja Manonin rämpimistä verryttelyssä saati radalla.

Mä en tiedä että oliko se uusi ympäristö vai mikä, mutta Manon tuntui ehkä vähän paremmalta ratsastaa kuin kotona, vaikka mun taidot oli hukkunut johonkin. Mä en uskaltanut Iivarin silmien alla kokeilla radan vaativimpia tehtäviä, joten me tehtiin Manonin kanssa kaikkea helppoa ja kivaa samalla kun mä yritin vain kaivaa viimeisetkin luottamukseni rippeet esiin ja toivoa vain parasta. Lopulta tuli se aika, kun meidän oli aika astella estradille. Olinko mä valmis? En. Oliko mun pakko yrittää? Kyllä.

Mä ratsastin Manonia liikkeestä toiseen, taivutuksesta seuraavaan ja siitä kokoamiseen, piruetista toiseen. En mä tiennyt mitä mä tein, mä vain tein ja toivoin että mikään meidän esittämistä liikkeistä näytti siltä kuin sen olisi pitänyt. Heti, kun me oltiin vain valmiita ja päästy pois kisa-areenalta sekä ihmisten silmistä, mä laskeuduin Manonin selästä ja vain nojasin tammaa vasten. Paniikki ja ahdistus yrittivät taas kuristaa mua sisältä käsin, ja mä en tiennyt yhtään että millainen kaaos meidän rata olisi ollut. Mä en edes halunnut tietää. En mä tiedä kauanko oli mennyt, kun Amelie tuli melkein juosten talleille ja sanoi että mun ja Manonin täytyisi mennä palkintojenjakoon. Mä yritin kyllä kertoa että mä en halunnut, sillä en mä halunnut astella uudelleen esiin täyden epäonnistumisen jälkeen.

”Voi pönttö. Te SIJOITUITTE! Ala tulla nyt!”

Vastahakoisesti mä nousin Manonin satulaan uudelleen ja vasta keltaisen nauhan lepattaessa tamman suitsissa, mä aloin ehkä hieman paremmin ymmärtää että me oltiin oikeasti onnistuttu. Mä olin onnistunut. Kai. Palattuamme takaisin tallille, turnajaisratsut hoidettiin matkakuntoon ja kunhan viimeinenkin hevonen oli Zenin kuljetuksen kyydissä, lähti karavaani takaisin kohti Latviaa. Kisojen loppuminen Italiassa oli suuri helpotus ja mä odotin sitä, että mä pääsisin vain kotiin ja saisin vetää henkeä kaiken matkaamisen ja kilpailemisen jälkeen. Vaikka mä olisinkin halunnut palata suoraan kotiin, sillä mennyt viikko oli ollut sen verran raskas ja pitkä, melkein suora ajo Italiasta sitäkin pidempi, sen sijaan että mä pysäytin autoni Zenin pihaan, mä autoin silti purkamaan rekan sekä hoitamaan hevoset ja purkamaan tavarat oikeille paikoilleen ennen kuin mä olin viimein valmis lähtemään.

Lopulta mä pääsin kotiin ja ei tainnut mennä kauaakaan siihen että mä nukahdin ja mä taisin nukkua todella sikeästi, vaikka mä olinkin herättyäni kylmissäni hiottuani nukkuessani. Mä en muistanut nähneeni painajaisia, joten mulla meni hetki ymmärtää mistä muusta syystä mä olisin voinut hiota tuollaisella tavalla. Kuitenkin kun mä nousin ylös ja pelkkä seisominen tuntui olevan ihan liian raskasta sekä vilunväreiden palatessa juoksemaan mun selkää pitkin, mun askeleet suuntautuivat keittiöön, josta mä poimin kuumemittarin matkaani.

Palauttaessani kuumemittarin suojakoteloa takaisin kaappiin, mä tiputin mun lääkepurkit hyllyltä. Mä en löytänyt millään energiaa yrittää nostaa purkkeja, joten mä lähdin laahustamaan kohti makuuhuonettani jotta mä sain mitattua kuumeeni ja mittarin piipatessa sekä näyttäessä lukemia, jotka mun kohdallani olivat jo selkeästi kuumeen puolella, mä päädyin ilmoittamaan Nicolle että mä olisin ainakin loppuviikon kotona parantelemassa itseäni. Mä laskin puhelimeni sekä kuumemittarin yöpöydälleni ennen kuin mä pujahdin takaisin peiton alle ja yritin saada vielä muutaman tunnin unta, vaikka ilmeisesti uudelleen nouseva kuume aiheutti vilunväreitä sekä painajaisia.

Herättyäni muutamaa tuntia myöhemmin, mun olo ei ollut yhtään parempi kuin nukahtaessani ja jos se oli mitenkään mahdollista, mulla oli ehkä jopa huonompi olo. Toki se saattoi johtua myös siitä, että mä en ollut syönytkään mitään taas lähemmäs vuorokauteen, mutta sinnikkäästi pintaansa pitävä kuume ei myöskään herättänyt mun ruokahalua saati että mulla olisi ollut energiaa valmistaa mitään syömistä. En mä edes ollut varma jotta mulla oli mitään mistä mä olisin saanut jotain tehtyä koska mä olin ollut niin paljon tien päällä että mä olin käynyt kotona oikeastaan vain nukkumassa ja vaihtamassa vaatteita matkalaukussani.

En mä oikeastaan tiennyt kenelle mä olisin voinut laittaa viestiä ja pyytää apua. Isä ja Ben oli liian kaukana. Ameliella ja Fricillä oli varmasti kädet täynnä töitä kun paluu normaaliin arkeen oli tapahtunut. Muut varmaan vihasivat mua kaiken sen jälkeen mitä mä olin tehnyt. Kuitenkaan mun pohdinta ei kestänyt kovinkaan pitkään, ennen kuin mä nukahdin uudelleen levottomaan kuumeen tuottamien painajaisten värittämään uneen.

// Maxin osalta Pratolino oli menestyksekäs, hänhän ratsasti suurella tyylillä ja taidolla 🤩
Toivottavasti sairaus ei käänny pahemmanlaiseksi, eikä se söisi Maxin rapistuvaa mieltä yhtään enempää.

+ 9 p.

02-07.09.2021

Mun ajatukset olivat olleet omalla tavallaan sekaisin siitä asti kun me oltiin nähty Ambryn kanssa pitkästä aikaa. En mä jotenkin ymmärtänyt että se oli tullut tänne mahdollisesti pysyvästi. Kuitenkaan meillä ei ollut kovin paljoa aikaa olla yhdessä, sillä me lähdettiin melkein heti Suomeen kilpailemaan muiden Zeniläisten kanssa. Nämä tulisivat olemaan viimeiset kilpailut mun ja Manonin osalta ennen kuin tamma varsoisi ja mä en oikeastaan tiennyt että miten mun harjoittelun kävisi jatkossa sillä en mä osaisi viedä Viiviä eteenpäin enkä mä tiennyt että pystyisinkö mä jatkamaan treenejä Umbran kanssa.

Varustaessani ruunivoikonkimoa tammaa mä mietin että miten meidän kisareissu tulisi menemään. Unesta ei ollut tietoakaan edeltävänä yönä ja mä mietin kaikkia niitä startteja mitä mä olin ratsastanut ja vaikka mä en ollut aina onnistunut, kai mä olin onnistunut tarpeeksi hyvin jotta mä olin saanut ratsastaa tammalla näinkin pitkään ja että mä olin saanut ottaa Cintillä osaa isoihin turnajaisiin Italiassa. Toki tällä kertaa Manon olisi viimeisillään tiineenä joten mä en jotenkin edes ajatellut että me voitaisiin pärjätä tamman kanssa.

Meidän ensimäinen suoritus oli taas täydellistä hakemista ja me oltiinkin vasta kymmenensiä koko luokassa. Vaikka musta tuntui että mä olin yrittänyt parhaani, en mä silti tiennyt että oliko mun ollut täysi virhe tuoda Manon tässä kohtaa näin kauas kisoihin. Ehkä… ehkä mun olisi sittenkin pitänyt jäädä kotiin ja yrittää keskittyä vaikka siihen että mä saisin koulutettua Moirasta ison ja taitavan hevosen. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mulle että meidän ei olisi kannattanut lähteä tälle reissulle ja että meidän olisi pitänyt jäädä kotiin. Mulla olisi vielä pari päivää aikaa tuoda mun ja Manonin kisaura jotenkin kunniakkaaseen päätökseen, vaikka mulla ei ollut mitään varmuutta siitä että miten seuraavat luokat tulisivat menemään.

Vaikka kukaan muista Zeniläisitä ei kisannut enään toisen luokan jälkeen, mä seurasin silti kisat loppuun ennen kuin mä palasin meidän majapaikalle. Vaikka mä en ollut kovinkaan innostunut ajatuksesta, me jaettiin Amelien ja Fricin kanssa yhteinen huone, mutta mun onnekseni nuoria ei näkynyt paikalla kun mä palasin majoitukselle joten mä sain olla ainakin hetken yksin ja vain vetää henkeä sekä palautua matkasta ja menneestä päivästä. Mä taisin olla juuri vaipunut jonkinlaiseen kevyeen uneen kun Amelie ja Fric palasivat ja mä heräsin säpsähtäen parivaljakon iloiseen puheeseen. Kai mä olin ollut ehkä ihan unenkin puolella sillä mulla oli sellainen olo että mä olin alkamassa näkemään jotain unta kun mä säpsähdin hereille. Amelien katseesta näki että toinen oli pahoillaan siitä että he olivat herättäneet mut koska kai molemmat tiesivät että uni olisi juuri yksi niistä asioita mitä mä tarvitsin, sillä ajoittain mun nukkuminen oli enemmän kuin heikkoa ja toisaalta taas tiettyinä hetkinä uni – edes se vähäinenkin – oli sellainen voima, joka piti mut jotenkin liikkeessä.

Mä laskeuduin takaisin makuuasentoon ja annoin pulssini tasaantua, ennen kuin mä olin valmis nousemaan ihan itsestään. Kai siinä vaiheessa kun mä näytin siltä että mä en kuolisi sydänkohtaukseen, Amelie pahoitteli että ne olivat herättäneet mut ennen kuin toinen tiedusteli että oliko kaikki ok. Mä yritin parhaani mukaan vakuutella että kaikki olisi okei ja että mä olin oikeastaan vahingossa nukahtanut, sillä mulla ei oikeasti ollut tarkoitusta nukahtaa, mutta mä olin vissiin vain niin henkisesti väsyksissä että uni oli tullut kuin varkain. Hetken juttelun jälkeen toinen sai houkuteltua mut syömään ja vaikka mä en ollut varma että saisinko mä mitään syötyä, taisin mä olla uskomaani paremmassa kunnossa sillä muutaman ensimäisen haarukallisen jälkeen mulla ei ollut oikeastaan mitään isompia ongelmia syödä salaattiani.

Me käytiin vielä kolmistaan hoitamassa hevoset yöpuulle, ennen kuin meidänkin oli aika mennä nukkumaan ja jostain syystä mun yön täyttivät unet niistä hetkistä, kun me oltiin pärjätty Zeen kanssa. Aamulla kun mä heräsin, mä en edes muistanut milloin mä olisin nähnyt jotain muita unia kuin painajaisia, tai oikeastaan vain erilaisia versioita siitä samasta painajaisesta mikä oli toistunut menneiden seitsemän vuoden aikana vaihtelevilla versioilla, päätyen kuitenkin aina siihen hetkeen kun mä makasin palavan palkin alla.

Toinen kolmesta radasta ei tuntunut edellisen yön unien jälkeen enää niin ahdistavalta ja kai myös edeltävän päivän rata yhdistettynä siihen että Manon olisi kuitenkin tiineenä sai mut ajattelemaan tulevaa rataa ehkä jotenkin optimistemmin ja mun noustessani satulaan mä toivoin vain että Iivarille riittäisi se, että me edes yritettiin Manonin kanssa. Lopulta meidän yrittäminen riitti neljänteen sijaan ja mä lähdin edes vähän huojentuneempana valmistautumaan viimeiseen kisapäivään. Me oltiin viestitelty Ambryn kanssa aktiivisesti koko sen ajan mitä me oltiin oltu suomessa ja sen lähettämät tsemppiviestit tuntuivat helpottavan mun olotilaani entisestään. En mä tiedä että yrittikö se vain olla ystävällinen kun se tuli Latviaan irtisanouduttuaan Noran hevosenhoitajuudesta vai oliko sillä jokin muukin syy siihen.

Isän lisäksi Ambry oli toinen niistä ihmisistä, joiden kanssa mun oli helppo olla. Tai ainakin mun ahdistus oli sellaista erilaista mikä ei tuntunut musertavan mua alleen ja vaikka mun olikin ajoittain hankala olla ja hengittää, mun oli silti jotenkin turvallista olla sen lähellä koska mä tiesin että se ei satuttaisi mua ainakaan tahallaan. Musta tuntui että se myös uskalsi olla oma itsensä kaikissa tilanteissa ja se ei yrittänyt olla jotain mitä se oli ja mä arvostin sitä suuresti ja vaikka se ei ehkä ollut se äänekkäin tai näkyvin persoona, mä pidin Ambrystä juuri sellaisena kuin se oli. En mä varmaan uskaltaisi ikinä sanoa ääneen tai tehdä mitään sellaista, mikä voisi viitata siihen että mä pidin siitä koska mä vain ajaisin sen pois. Mä olin ajanut jo Ilonankin pois joten olisi helpompi jos mä pysyisin Ambryn kanssa vain kaverina ja pitäisin todelliset tunteeni piilossa, vaikka helppoa se ei ehkä olisi, koska mun olisi jo silloin kun me nähtiin lentokentällä ja kun me tehtiin matkaa kohti Saulkrastia ottaa sitä kädestä tai jotenkin muuten ilmaista että mä pidin siitä enemmän kuin mä uskalsin myöntää.

Mä en tiedä mikä muhun oli mennyt, kun mä olin ilmoittanut Ambrylle että se voisi mennä mun luokseni jos se haluaisi, sillä sen hotellihuoneen varaus oli päättynyt juuri kun me oltiin päästy Suomeen. En mä tiedä että oliko se ihan liikaa näin aikaisin, mutta kai mä vain halusin toisen tietävän että sellainen mahdollisuus olisi olemassa. Mä olin kertonut mistä toinen löytäisi mun toimistolta vara-avaimen mun luokse sekä puhtaat liinavaatteet mitkä voisi vaihtaa mun sängyssä olevaan peittoon ja tyynyihin jotta toisen ei tarvitsisi kuitenkaan nukkua mun likaisissa lakanoissa.

En mä tiedä että oliko syynä se, että mun mahanpohjassa tuntui taas olevan omanlaisensa parvi perhosia, vai joku muu, mulla oli omalla tavallaan ehkä vähän jopa uudesti syntynyt olo tiistaina kun meidän viimeinen kilpailupäivä alkoi. Mä en tiedä että mitä Fric ajatteli mun vetäneen koska se katsoi mua todella hämmentyneesti, mutta mä en voinut syyttää sitä sillä kukaan ei ollut tainnut ikinä nähdä mua näin rentona ja onnellisena. En mäkään meinannut omalla tavallaan tunnistaa itseäni, sillä siitä oli vuosia kun mä olin viimeksi tuntenut tällaisella tavalla ja mikään niistä vuosista ei ollut sellainen, kun mä olin asunut Latviassa, saatikaan niistä noin puolestatoista vuodesta, mitä mä olin ollut Zenissä. Kai mun hyvä fiilis johti siihen, että me päätettiin Manonin kanssa meidän kisareissu toiselle sijalle ja en mä tiedä että oliko Iivari tyytyväinen tai edes jotenkin positiivinen siitä että mä olin onnistunut myös Viivin kanssa ja ottanut kaksoisvoiton tammojen kanssa.

Ennen kuin me pakattiin hevoset takaisin autoon ja me lähdettiin suuntaamaan kohti Latviaa, mä laitoin Ambrylle kuvan Manonista jonka suitsia koristi sinivalkoinen sekä valkoinen ruusuke. Noustessani kuljetuksen kyytiin mua alkoi hyvällä tavalla jännittämään paluu takaisin Latviaan, sillä jos mä vain uskaltaisin, mä ehkä kokeilisin pyytää Ambryä mun kanssa ulos ihan kunnolla. Kuitenkin meitä erottaisi reilut 700 kilometriä ja puolen vuorokauden ajomatka joten ehkä mun rohkeus loppuisi jo ennen kuin me oltaisiin edes lähelläkään Zeniä…

// Ai että, ihana Mambry ♥ "...tuli Latviaan irtisanouduttuaan Noran hevosenhoitajuudesta vai oliko sillä jokin muukin syy siihen." <- Woaaaa, the plot thickens! Olen niin silmät ja korvat hörössä odottamassa lisää tästä parista.

Paistaa se päivä risukasaankin! :>

+ 9 p.