Maastatyöskentelyn alkeita 07.08.2020 (avoin) TT

1. tehtävä

Maastatyöskentelyn perustyökaluja ovat kapsoni, raippa (usein pelkkä puukeppi osoittamaan harjoittajan nöyryyttä oppeja kohtaan) ja kapsonnaru. Ilonan mainitsema 120 cm pituus on hyvä, tosin toki väline on mitoitettava työstettävän ratsun mukaan: ponille voi riittää tavallinen kouluraippa, kun taas suurelle ja/tai pitkälle hevoselle voi joutua ottamaan jopa vieläkin pidemmän tahdittajan!


2. tehtävä

Edellä kulkemisen suurimpia hyötyjä ovat nimenomaan liikkeen ja muodon selkeä näkeminen. Mikäli muoto on oikea (olkoot se sitten matala, rento muoto tai piaffeen koottu), sen huomaa pään rennosta liikkeestä, joka tulisi näkemisen sijaan tuntea kapsonkädessä. Jalkojen paikkaa rungon alla ja rotaatiota on helpompi vahtia kuin sivusta. Varsinkin koulutuksen alkuvaiheessa moni hevonen saa turvaa siitä, että kouluttaja on lähellä ohjaamassa oikeaan suuntaan mikäli tasapaino järkkyy.


Haittapuolina on tietenkin se, ettei peruuttaessa näe minne kulkee. Osa hevosista voi tosiaan myös ahdistua edessä, sokeassa pisteessä kulkevasta ihmisestä. Vaaditaan paljon luottoa ja toistoja jotta herkkähipiäisimmät ratsut uskaltavat toimia rentona asetelmassa.





3. tehtävä

Schwung tarkoittaa hevosen kokonaisvaltaista rentoutta. Runko heilahtelee puolelta toiselle, asettuessa enemmän ulos, pää nyökkää askelten tahtiin. Yliastunnan kanssa schwungilla ei ole mitään tekemistä: monesti itse asiassa sitä tavoitellessa tulee pilanneeksi hyvän schwungin. Yliastunta ei ole indikaattori oikeasta muodosta tai liikkeestä: hevonen voi liikkua täysin oikein vaikka se ei astuisikaan etujalan jäljen yli. Tärkeintä on että takajalat hakevat kohti painopistettä, joka löytyy ratsulta suurin piirtein satulavyön kohdilta. 

Tekstit

Alkusanat
Maneesissa oli tänään kolme täysin erilaista paria, joita Iivari silmäili miettiessään tunnille punaista lankaa joka yhdistäisi kaikki — tavallaan helppoa, tavallaan taas aivan mahdottoman vaikeaa. Zoja oli yhdeltä tunnilta tuttu, mutta sen ja tallissa nähdyn perusteella Iivari osasi varautua hankaluuksiin hermojen kanssa. Herkkäsieluinen tyttönen yhdistettynä suorasanaiseen ja tiukkaan opettajaan ei kuulostanut toimivalta kombinaatiolta. Pianhan sen näkisi. Ilona sen sijaan varmasti hallitsisi hermonsa (Nuori nainen ei tuntunut enää hätkähtävän Iivaria, eikä mies tiennyt, oliko se hyvä vaiko huono asia), mutta kapsonin päässä ympärilleen vilkuileva hevonen olisi toista maata. Vaativan tason kouluratsu tarvitsisi reilun uudelleenmuokkauksen tapaansa liikkua, ja luonteenpiirteet huomioiden se ei tulisi takuulla olemaan helppoa. Reina oli tunnin jokerikortti: joko se adaptoisi uuden mentaliteetin heti, tai sitten heittäytyisi hankalaksi. Aiemmat kokemukset kimon kanssa povasivat jälkimmäistä vaihtoehtoa.



Sitten oli vielä tunnin mysteerinainen Cecilia, josta Iivari ei kyennyt sanomaan etukäteen mitään muuta kuin että tunnisti tuon nimen, kasvot ja hevosen. Siinä kaikki. Hyvää povasi että nainen oli jo lähtökohtaisesti tullut tilaisuuteen — hän ei voinut olla täysin tura mikäli tahtoi syventyä ratsastustaidon syvään päätyyn. Opettajan pystyi sanomaan silmäilevän paria jopa pienellä mielenkiinnolla: mitä nämä kaksi osaisivat? Siitä oli aikaa kun Iivari oli viimeksi työskennellyt ahalteken kanssa, ja siis aivan oikeasti työstänyt. Efim Arturnovin puolivilleillä kiitureilla ratsastamistä tämä mies ei suostunut laskemaan edes oikean tekemisen piiriin.



Zoja - Luna

Usein tammojen ailahtelevaisuuden naurettiin menevän tähtien asennon ja tuulen suunnan piikkiin, mutta tänään Lunan kärttyisyyden syy oli kaikessa yksinkertaisuudessaan hyönteiset. Niin pää, häntä kuin jalatkin huiskivat vuorotahtiin hätistääkseen nuo ikävät ahdistelijat, eikä varsinkaan alkutunnista keskittymisestä ollut tietoakaan. Jopa Zojan käsi kapsonilla, raipan pieni kosketus tai nenässä kiinni killuva naru saivat tamman hermoilemaan itsensä siihen pisteeseen, että kerran se oli jo käväisevinään takajaloillaan. Jollei kaksikko olisi ollut juuri nurkassa, olisi Luna luultavasti ottanut siinä vaiheessa ritolat.



Iivari tuntui yhtä tuskaiselta kuin hevonenkin, mutta aivan muista syistä kuin hyönteisistä. Hän ei ollut hyvä käsittelemään ihmisiä (ei siis oikeasti edes tahtonut), ja Zojan hermostuneisuuden kohtaaminen oli vaikeampaa kuin Lunan. Lopulta tuntui helpoimmalta antaa tytön etsiä oma tempo tekemiseen: Iivari yksinkertaisesti antoi rauhoittavan tehtävän näennäisen itsenäisesti harjoitettavaksi, vilkuillen todellisuudessa sivusilmällä jatkuvasti mitä mustahiuksinen maneesin toisessa päädyssä teki. Hetkittäin Luna näytti pysyvän hyvin asettuneena, mutta nopeasti harmonia myös särkyi häiritsijöiden iskiessä jälleen parvena kiinni. Niistä lyhyistä onnistumisen hetkistä joita opettaja ehti todistamaan, pystyi kuitenkin toteamaan nuoren harjoitelleen jonkin verran myös itsenäisesti. Se oli hyvä. Todella hyvä.



Narun päässä ravatessa Lunan pää tuntui tuulettuvan niin kärttyisyydestä kuin ötököistäkin. Tamma taipui kauniisti, mutta reagoi äpäkästi vahinkoapuihin. Useammin kuin kerran kolkkahatun alta kuului käsky rauhoittaa raippakäsi ja hengittääkin välillä. Juoksuttaessa, kuten yleensä ottaen kyllä kaikessa muussakin, oma asema ja olemus oli avain onnistumiseen. Rauhaton ohjaaja teki rauhattoman hevosen, eikä nelijalkaiselta voinut vaatia tasapainoista suoritusta mikäli narun päässä ei ollut tietoa omasta kehonhallinnasta. Hartialinja oli pidettävä suorana, kolmio hevosen ja ihmisen välillä stabiilina, katseen pehmeänä.



Laukkaan ei tämä pari tänään päässyt tänään perehtymään kumpaisenkin mielentilan vuoksi, mutta avotaivutuksia he pääsivät esittämään sekä käynnissä että ravissa. Tehtävä ja merkit olivat Lunalle tuttuja, joten suurimman harjoituksen sai Zoja, jonka oli pidettävä oma asento ja asema tarkkana säilyttääkseen taivutuksen. Raippaa ei paljoa tarvittu, vaan silkka osoitus riitti kertomaan ruunivoikolle minne takaosa tulisi siirtää. Haaste oli pitää linja suorana samalla kun hartialinja ja sisäkäsi pyysivät taivutusta — se tuntuu helpolta ajatukselta näin kirjoitettuna, mutta on käytännössä varsinkin ravatessa pirunmoisen hankalaa.



Lähtökohtia katsoen Zoja suoriutui tänään melkeinpä odotuksia paremmin. Parhaansa mukaan Iivari koitti antaa tytölle omaa tilaa ja siimaa. Ei hän toki oppilaansa tuntemuksista niin jaksanut kiinnostua itsessään, mutta niiden vaikuttaessa hevoseen ja suoritukseen, oli tilanne toinen. Nytkin antaessaan loppubriiffiä (itsenäisiksi harjoitteiksi avotaivutuksia sekä schwungin tarkkailua ja löytämistä) Zojalle muistutettiin varsin Iivarimaisen tylyyn sävyyn, ettei hyvä ratsastaja ahdistunut koskaan, oli sille sitten patologinen syy tai ei. Myötätuntoa ei herunut kuin hevoselle, joka oli joutunut jälleen vauhdin hidastuttua hyönteisparven kohteeksi.



Lunalle täytynee hankkia maski tai vähintään mosquero auttamaan pahimpaan hyönteistuskaan. Se helpottaa varmasti myös työskentelyä tamman kanssa...



Ilona - Reina

Kimon tamman narun päähän ei alkeita ollut tarvis kerrata, mutta hevonen itsessään oli yhä aikamoinen raakile — se muistutti itse asiassa hieman Riariota: paljon melua tyhjästä. Reinan askellus oli jo alkuympyröiden perusteella tahdikasta ja tempo suorastaan mehukas, mutta tamma tuppasi keskittymään liikaa siihen kuinka kauas saa jalkansa huidottua sen sijaan että miettisi kuinka sen tekisi. Kun sitä hevosen itsensä mielestä suorastaan erehtyi korjaamaan käyttämällä raipankärkeä sisäpohkeen sijaisena, liimautuivat korvat happamina niskaan ja häntä pyörähteli uhkaavasti vastaväitteenä. "Kyllä minä osaan, ei tarvitse tulla neuvomaan!" Mikä näitä tammoja oikein vaivasi? Katsellessaan neiteilyä Iivari muisti miksi ratsasti mieluummin oreilla. Ei siksi että ne olisivat näyttävämpiä, vaan yksinkertaisesti paljon suoraviivaisempia. Ei turhaa äkämököä ja mielenpahoitusta.



Iivarin olisi tehnyt mieli laittaa Ilona polttopisteeseen esimerkkinä hienovaraisista avotaivutuksista joita tuo tiesi naisen osaavan teettää, mutta Reina muutti suunnitelmia katoamalla taajuuksilta aina kun jokin ei heti ottanut onnistuakseen. Ensimmäinen taivutus lähti kauniissa muodossa, mutta Ilonan korjatessa hätäisesti vinoutunutta linjaansa tamma kadotti mielenkiinnon ja karkasi taajuuksilta. Reina seurasi turhan tarkasti muiden tekemisiä oman suorituksen sijaan, keskittyen muutaman askeleen verran pyydettyyn, kadotakseen sitten takaisin kahden muun tamman tuijotteluun. Varsinkin siinä pisteessä kun hevosleidin avotaivutusta tuli houkutella enemmän ylös kuin eteen, pyörähteli häntä siihen malliin ettei tulkkausta olisi tarvinnut edes Saulkrastin sokein ja kuuromykin mummokaan.



"Anna hänen harmistua jos niikseen on, jatka pyytämistä, kiitä kun askelkin onnistuu. Äläkä seilaa itse pois!" oli ainoa järkevä neuvo tilanteeseen. Reinan olisi vain nieltävä se fakta että palautetta piti osata ottaa vastaan, ja Ilona pitäisi varmaankin laittaa hihnaan karkailun lopettamiseksi. "Pysäytä, riittää. Huomasitko mitä viimeisellä askeleella tapahtui lavassa? Se nousi ylös, ei eteen. Kiitä siitä."



Tässä tammassa tulisi olemaan mukava annos haastetta. Sitä Iivari ei osannut sanoa, kuinka tiukassa vanhat opit olivat, mutta korjaustoimenpiteet tuli tehdä joka tapauksessa silkkihansikkain. Toisaalta Reinan pitäisi myös oppia sietämään se ettei aina hänen tarjoamansa ollutkaan oikea vastaus. Oli hetkiä kun PRE näytti olevan täydessä yhteisymmärryksessä Ilonan kanssa, kuin myös hetkiä jotka romahtivat kuin pilvilinnat heti ensimmäisen pienen kuprun kohdalla. Jos Reina olisi ihminen, olisi tuo tyypiltään juuri se keneltä vanhemmat eivät lapsena ikinä kieltäneet mitään.



Mistä Reinan kanssa olisi siis aloitettava? Ainakin kiittämällä häntä vieläkin pienemmistä asioista, niin että kynnys ns. kokeilla uudestaan olisi matalampi. Rohkaista häntä avoimempaan muotoon edestä, nostaa kapsonista aina kun kaula rullaantuisi liikaa. Muistuttamalla ettei pelkkä jalkojen liikutus riitä, vaan schwung kulkisi koko kehon läpi — rento takaa, rento edestä. Vaikka opetuksen aikana Reinassa olikin havaittavissa muutos parempaan, pystyi liikettä silti vielä lopputunnistakin sanomaan takakireäksi. Se on monen kilpakouluratsun ammattitauti, joka tulisi hoitaa ensitöiksi alta pois. Hetkeäkään ei Iivari epäillyt, etteikö Ilona siihen pystyisi, mutta ei julkisesti lähtenyt sitä julistamaan. Kyllä hän tietäisi sen itsekin.



Cecilia - Maya

Kolmikon ainoa täysin uusi kasvo oli nainen ahalteken kanssa. Tai uusi ja uusi, oli Iivari hänen nimensä useammin kuin kerran rustannut VHRY:n listoille ja nähnyt kasvot sitten myöhemmin itse tapahtumissa, mutta muuta tietoa ei ollutkaan. Kuinka hän ratsasti? Oliko Humaý ainoa hevonen, vai omistiko nainen useammankin? Mitä hän teki hevostensa kanssa?



Oikeastaan millään sellaisella ei ollut väliä, jos ihan totta puhuttiin. Ainoa mikä Iivaria kiinnosti oli nähdä kuinka kaunis hevonen kulki ja miten Ceciliaksi esittäytynyt neito sitä ohjeisti. Tammoista ironisesti juuri täysiverinen oli tänään kaikista vastaanottavaisimmassa tilassa. Se katseli valppaana ympärilleen ja askel oli keveä, mutta espanjattarien keskellä siitä huokui ihana sielun pehmeys. Alkubriiffauksen aikana kaunotar hieman jännittyi vieraan miehen tarratessa kapsoniin ja esitellessä asetuksia, mutta rentous löytyi heti takaisin tutun ja turvallisen ihmisen tultua tilalle. Tyypillinen ahaltek.



Zojalle oli annettava hieman tilaa hengittää, Ilona taasen ei niin paljon ohjeistusta tarvinnut, joten Cecilian (epä)onnekkaaksi kohtaloksi lankeutui päätyä Iivarin silmätikuksi. Syrjäsilmällä hän tarkkaili goottityttöä Lunan kanssa, kadoten aina silloin tällöin myös Ilonan pariin, mutta luotettavasti kuin atomikello tuo myös palasi kulkemaan uuden oppilaan rinnalle.



"Hänen runkonsa on kovin pitkä. Teidän on toki ensin löydettävä tasainen taivutus sekä tietenkin asetus, mutta hetimmiten sen ryhtyessä säilymään ilman apua on teidän pyydettävä takajalkoja kurottamaan paremmin kohti painopistettä. Muuten schwung jää vajaaksi ja eteneminen tästä pidemmälle on turhaa."



Maya ryhtyi pian pärskimään, mikä oli hyvä. Jos tamma pystyi rentoutumaan taivutuksessa, indikoi se valmiutta siirtyä seuraavaan vaiheeseen: avotaivutukseen. Liike oli varmasti tuttuakin tutumpi, mutta raipan siirtyminen takaosalle paineisti herkkää hevosta niin että se taivuttamisen sijaan lähtikin poikittamaan. Lopulta ratkaisu löytyi, kun raipan sijasta hartialinja käännettiin taivutuksen suuntaan ja kapson houkutteli etuosan sisäuralle — Maya seurasi kehonkieltä niin tarkkaan, että olkapään kohdistaminen runkoon riitti pitämään loput kilometrisestä hevosesta urallaan.



"Älä harhaile, katso minne kuljet! Et voi johdattaa hevosta jos et itsekään tiedä minne menet."



Oli yllättävän vaikeaa pitää suora linja peruuttaessa, varsinkin kun itse joutui käytännössä katsoen suorittamaan samaisen taivutuksen hevosen kanssa. Oli myös harvinaisen haastavaa toimia liikenteenohjaajana Cecilian ja Ilonan harhaillessa yhdessä sinne tänne, estää yhteentörmäyksiä ja juosta korjaamassa vuorotellen kumpaisenkin kurssia. Loppujen lopuksi Iivari kulki Cecilian rinnalla, pitäen omaa kättään aitana, ohjaten matkan pysymään kohti lyhyttä sivua keskikentän sijaan. Kun apukäsiä ei olisi saatavilla, pystyi ne korvaamaan puomeilla tai tötteröillä — tyyli oli vapaa, kunhan suorat linjat pysyisivät oikeasti suorina ja ympyrät ympyröinä.



Mayan ehdottomia etuja oli sen herkkyys vastata ja kyky vastaanottaa pienimmätkin vihjaukset. Hankalaksi tehtävän teki tamman rakenne: pitkä runko tulisi olemaan vaikea saada pysymään balanssissa sekä x- että y-akseleilla. Ahaltekeillä oli hieman sama klangi kuin friisiläisillä: rotu oli näyttävä, mutta korean ulkomuotonsa ja liikkeidensä alla se oli rakenteeltaan kovin hankala muovata ratsuksi. Aivan friisinhevosten vaikeusasteille ei onneksi menty, sillä pitkää runkoa kompensoi ainakin tämän tamman kanssa myös suora selkä ja korkea säkä. Työmaata siinä silti tulisi olemaan varmasti aivan tarpeeksi.



"Koreus ei riitä tekemään hienoa ratsua," Iivari aloitti kävellessään vielä viimeisiä kierroksia uuden parin hollilla. "Teidän täytyy löytää rentous. Takaosa ei saa ylityöstää, mutta jalkojen on haettava paremmin painopisteeseen jotta schwung olisi puhdas ja valmis tuottamaan liikkeitä."



Selkokielellä se tarkoitti tuhottomasti harjoittelua ympyröillä ja suorilla urilla avotaivutuksessa, käynnissä, ehkä ravissakin, mutta ei enempää. Pohjatyö oli aina saman vanhan työstämistä tuhat ja sata tuntia näin ensialkuun, mutta kun sen tekisi hyvin, olisi eteneminen nopeatempoisempaa kuin lähteä nyt suoraan vaatimaan vaikeampia asioita joihin Maya ei olisi vielä kykeneväinen. Hiljaa hyvä tulee. Cecilia ei ollut valinnut itselleen mitään helpointa mahdollista rotua, mutta se osoitti vain sisukkuutta. Eivät kaikki tahtoneet mennä sieltä missä aita on matalin, kuten von Hoffrén tynnyrimäisine iberialaisineen teki.