Post by Iivari on Mar 31, 2020 17:47:00 GMT
// Improvisaatiota De Civiate Deorumin näyttelyiden ympärillä //
Palazzo di Verdi, pieni italialainen viiden tähden hotelli, sijaitsi keskellä Chioggian pikkukaupungin kanaalien halkomaa keskustaa. Se ei koreillut turhaan julkisivullaan, mutta sisätiloissa vallitsi tumma tiikki ja hillitty englanninpunainen sametti. Interiöörin perusteella ei ollut ihme, miksi Dzelzainin väelle oli varattu majoitus juuri kyseisestä hotellista jok'ikisellä matkalla kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle De Civitate Deorumin oriasemalle. Tämäkään näyttelymatka ei ollut poikkeus.
Iivari von Hoffrén istui yksin hotellin alasalissa viinilasi kädessään. Pehmeään nojatuoliin upotessaan hän katseli laiskasti ikkunan takaa aukeavaa näkymää pienen italialaiskaupungin iltaelämästä: hyväntuulisia ihmisiä kulki pieninä ryhminä kapeaa jalkakäytävää pitkin, luultavasti aloittamaan yhteistä illanviettoa. Taivas oli jo hämyinen, käytävän takaisen kanaalin vesi tummeni samaan tahtiin ensimmäisten kirkkaiden tähtien ilmestyessä taivaalle.
Tämä oli jo toinen yö hotellissa. He — Iivari, Clave, Amelie ja Fric — olivat saapuneet eilen lunastamaan huoneensa jätettyään ensin näyttelyissä esitettävät hevoset vierastalliin, noustakseen vain aamulla kukonlaulun aikaan valmistautumaan päivän ensimmäisiin kehiin. Nyt pitkä näyttelypäivä oli vihdoin kunniakkaasti ohi, ja nopean yhteisen aterian jälkeen kaikki olivat kömpineet huoneisiinsa. Kaikki muut paitsi Iivari, joka tiesi jo valmiiksi ettei väsymyksestään huolimatta nukkuisi kuitenkaan. Siksi hän viettikin nyt yksin iltaa hämyisessä salissa, ainoana seuranaan vahvasti tanniininen punaviini. Hyvä sellainen, Antinori Solaia.
Matala, sivistynyt puheensorina kieli ettei Iivari toki ollut yksin salissa. Hän kuunteli mielenkiinnokseen sanan sieltä, toisen täältä. Tuttuja ääniä tai kasvoja ei näkynyt, mutta sen sijaan italian lisäksi hänen korviinsa kantautui kieliä jokaiselle sormelle luoteltavaksi: englantia; saksaa; ranskaa; espanjaa; venäjää; sen lisäksi suuri määrä täysin tuntemattomia sanoja kielistä joita mies ei ymmärtänyt. Oli selvää että Palazzo di Verdi oli enemmän kansainvälisten matkailijoiden suosiossa — rahakkaiden ja vaikutusvaltaisten sellaisten. Iivari puntaroi mielessään, kannattaisiko hänen siirtyä lähemmäs muita, etsiytyä sopivaan seuraan. Hän ei ollut todellakaan puhelias eikä kovin sosiaalinenkaan, mutta ovela mies osasi löytää kaikki mahdollisuudet ujuttaa jalkaansa oikean oven väliin. Täällä hänellä olisi suuri mahdollisuus luoda verkostoja, jotka osoittaisivat hyödyllisyytensä kenties myöhemmin. Kun piti jatkuvasti korvat auki ja kielen lipevänä, pääsi elämässä pitkälle: siitä Iivarilla oli paljon omakohtaista kokemusta.
Äh, ei. Iivari käänsi katseen takaisin ikkunaan ja jatkoi viininsä maistelua. Hän oli joutunut olemaan ihmisten seurassa aivan tarpeeksi orinäyttelyiden aikana, liikaa. Ajatus kaikista menetetyistä mahdollisuuksista oli sillä hetkellä pienempi paha kuin vaivautua mukaan polveileviin, yleensä tylsiin keskusteluihin, joihin sisältyi enemmän teennäisyyttä ja maireutta kuin itse asiaa. Yksinolo oli sittenkin paljon houkuttelevampaa.
Mutta sitä ei kestänyt kauan.
"Iivari!"
Kuullessaan nimensä mies loi vain sivusilmäyksen luokseen kiiruhtaneeseen nuoreen naiseen. Amelien paita oli ryppyinen ja huonosti napitettu, kiireessä puettu. Eikö hänellä ollut mitään tilannetajua?
"Clavelle soitettiin tallista, siis täältä, ei kotoa. Tuure oli jäänyt jalastaan karsinaelementtiin jumiin, nyt se on irti mut aristelee."
Iivari tuijotti brunettea synkeällä katseellaan. Amelie lipaisi hermostuneena huuliaan, ennen kuin rikkoi hiljaisuuden kysymyksellään.
"Pitäiskö meidän mennä katsomaan sitä...?"
"Siitähän teille muistaakseni maksetaan," Iivari totesi ykskantaan. Katse kulki tarkoituksenmukaisesti pitkää nenänvartta pitkin, muistuttamaan tallityttöä paikastaan.
"...Niin, ajattelin vain että kun se on sun hev-"
"Sitä suuremmalla syyllä, eikö teidän pitäisi mennä jo? Katso että olet siistimpi kun menette ja puhut kunnolla, riittää jo että se suomiputte on nolannut minut."
Hetken Amelie näytti siltä että paini päänsisäisen itsensä kanssa hillitäkseen kielensä. Lopulta hän nyökkäsi, kääntyi ja marssi vauhdikkaasti takaisin aulan suuntaan. Iivari oikoi solmiotaan ja jatkoi ikkunan katselua kuin mitään keskeytystä ei olisi tapahtunutkaan.
Palazzo di Verdi, pieni italialainen viiden tähden hotelli, sijaitsi keskellä Chioggian pikkukaupungin kanaalien halkomaa keskustaa. Se ei koreillut turhaan julkisivullaan, mutta sisätiloissa vallitsi tumma tiikki ja hillitty englanninpunainen sametti. Interiöörin perusteella ei ollut ihme, miksi Dzelzainin väelle oli varattu majoitus juuri kyseisestä hotellista jok'ikisellä matkalla kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle De Civitate Deorumin oriasemalle. Tämäkään näyttelymatka ei ollut poikkeus.
Iivari von Hoffrén istui yksin hotellin alasalissa viinilasi kädessään. Pehmeään nojatuoliin upotessaan hän katseli laiskasti ikkunan takaa aukeavaa näkymää pienen italialaiskaupungin iltaelämästä: hyväntuulisia ihmisiä kulki pieninä ryhminä kapeaa jalkakäytävää pitkin, luultavasti aloittamaan yhteistä illanviettoa. Taivas oli jo hämyinen, käytävän takaisen kanaalin vesi tummeni samaan tahtiin ensimmäisten kirkkaiden tähtien ilmestyessä taivaalle.
Tämä oli jo toinen yö hotellissa. He — Iivari, Clave, Amelie ja Fric — olivat saapuneet eilen lunastamaan huoneensa jätettyään ensin näyttelyissä esitettävät hevoset vierastalliin, noustakseen vain aamulla kukonlaulun aikaan valmistautumaan päivän ensimmäisiin kehiin. Nyt pitkä näyttelypäivä oli vihdoin kunniakkaasti ohi, ja nopean yhteisen aterian jälkeen kaikki olivat kömpineet huoneisiinsa. Kaikki muut paitsi Iivari, joka tiesi jo valmiiksi ettei väsymyksestään huolimatta nukkuisi kuitenkaan. Siksi hän viettikin nyt yksin iltaa hämyisessä salissa, ainoana seuranaan vahvasti tanniininen punaviini. Hyvä sellainen, Antinori Solaia.
Matala, sivistynyt puheensorina kieli ettei Iivari toki ollut yksin salissa. Hän kuunteli mielenkiinnokseen sanan sieltä, toisen täältä. Tuttuja ääniä tai kasvoja ei näkynyt, mutta sen sijaan italian lisäksi hänen korviinsa kantautui kieliä jokaiselle sormelle luoteltavaksi: englantia; saksaa; ranskaa; espanjaa; venäjää; sen lisäksi suuri määrä täysin tuntemattomia sanoja kielistä joita mies ei ymmärtänyt. Oli selvää että Palazzo di Verdi oli enemmän kansainvälisten matkailijoiden suosiossa — rahakkaiden ja vaikutusvaltaisten sellaisten. Iivari puntaroi mielessään, kannattaisiko hänen siirtyä lähemmäs muita, etsiytyä sopivaan seuraan. Hän ei ollut todellakaan puhelias eikä kovin sosiaalinenkaan, mutta ovela mies osasi löytää kaikki mahdollisuudet ujuttaa jalkaansa oikean oven väliin. Täällä hänellä olisi suuri mahdollisuus luoda verkostoja, jotka osoittaisivat hyödyllisyytensä kenties myöhemmin. Kun piti jatkuvasti korvat auki ja kielen lipevänä, pääsi elämässä pitkälle: siitä Iivarilla oli paljon omakohtaista kokemusta.
Äh, ei. Iivari käänsi katseen takaisin ikkunaan ja jatkoi viininsä maistelua. Hän oli joutunut olemaan ihmisten seurassa aivan tarpeeksi orinäyttelyiden aikana, liikaa. Ajatus kaikista menetetyistä mahdollisuuksista oli sillä hetkellä pienempi paha kuin vaivautua mukaan polveileviin, yleensä tylsiin keskusteluihin, joihin sisältyi enemmän teennäisyyttä ja maireutta kuin itse asiaa. Yksinolo oli sittenkin paljon houkuttelevampaa.
Mutta sitä ei kestänyt kauan.
"Iivari!"
Kuullessaan nimensä mies loi vain sivusilmäyksen luokseen kiiruhtaneeseen nuoreen naiseen. Amelien paita oli ryppyinen ja huonosti napitettu, kiireessä puettu. Eikö hänellä ollut mitään tilannetajua?
"Clavelle soitettiin tallista, siis täältä, ei kotoa. Tuure oli jäänyt jalastaan karsinaelementtiin jumiin, nyt se on irti mut aristelee."
Iivari tuijotti brunettea synkeällä katseellaan. Amelie lipaisi hermostuneena huuliaan, ennen kuin rikkoi hiljaisuuden kysymyksellään.
"Pitäiskö meidän mennä katsomaan sitä...?"
"Siitähän teille muistaakseni maksetaan," Iivari totesi ykskantaan. Katse kulki tarkoituksenmukaisesti pitkää nenänvartta pitkin, muistuttamaan tallityttöä paikastaan.
"...Niin, ajattelin vain että kun se on sun hev-"
"Sitä suuremmalla syyllä, eikö teidän pitäisi mennä jo? Katso että olet siistimpi kun menette ja puhut kunnolla, riittää jo että se suomiputte on nolannut minut."
Hetken Amelie näytti siltä että paini päänsisäisen itsensä kanssa hillitäkseen kielensä. Lopulta hän nyökkäsi, kääntyi ja marssi vauhdikkaasti takaisin aulan suuntaan. Iivari oikoi solmiotaan ja jatkoi ikkunan katselua kuin mitään keskeytystä ei olisi tapahtunutkaan.