Post by Nora on Nov 26, 2020 10:27:38 GMT
Ambry's Diary ~ Osa 15
26.11.2020
Hän nukkui ruususen unta.
Oli vaikea päättää oliko se rauhoittavaa vai kammottavaa. Kuinka joku saattoi yhtenä hetkenä olla siinä ja nauttia ja elää täysillä – ja sitten toisena hetkenä olla yhtä tavoittamattomissa kuin jos olisi kuollut?
Hyi, ei neiti Nora ollut kuollut. Hän… hän hengitti...
Vielä.
Mutta ei sille mitään voinut, vielä-sanasta oli tullut uusi kirosana mielessäni.
Asiat olivat tapahtuneet kuin irrallisina kohtauksina: Nora tajuttomana maassa tyyneyden irvikuvana verta kasvoillaan; kirkkaan värisiä takkeja ja paarit, välkähteleviä valoja; Vitaliyan järkytyksestä uhkuvaa läsnäoloa, humisevia ääniä taustalla; herra Brandon Norrington yhtäkkiä siinä kuivat kädet valkoisina kuin marmori; Nora mintunvihreillä lakanoilla. Hän vihaisi tuota väriä, huomasin etäisesti ajattelevani. Hymyilin hiukan. Lopetin heti. Hymyileminen tuntui väärältä.
Kaikki muu oli siltä väliltä ollut yhtä mössöä. Ehkä joku oli jossain kohtaa kysynyt minultakin jotain: ”Mitä tapahtui?” ”Entä Zira?” ”Oletko sinä kunnossa?” ”Mitä nyt?”
Niin… mitä nyt?
Heti tapahtuman jälkeen, kun Nora oli viety, minut oli saateltu takaisin Zeniin. Joku hoitaja oli tarkistanut minutkin, heilautellut lamppua silmissäni, vaikka muistaakseni sanoin, että en minä pudonnut.
”Se oli varmasti järkytys”, minulle toisteltiin.
En koskaan puhunut varsinaisesti Vitaliyan kanssa. Herra Brandon saapui Zeniin suoraan sairaalalta tuhkanharmaana ja 20 vuotta vanhempana kuin vuosi sitten, kun hänet viimeksi olin nähnyt. Hänkään ei puhunut paljon. Totesi vain Noran olevan yhä tajuton ja pyysi, että huolehtisin Zirafesta, kunnes saisi paluulennon varattua meille kummallekin takaisin Yorkshireen. Sitten hänet kutsuttiin linnan puolesta Vitaliyan tai Iivarin luo osaottokahvitukselle ja sopimaan käytännön asioista – setvimään mitä todennäköisimmin mitä tapahtui, miksi tapahtui ja entäs vakuutukset? Zirafen jatko? Etukäteen maksetut majoitus- ja tallipaikkakulut joulukuun loppuun asti?
Joulukuun loppu. Gaalailta.
Nora ei olisi tyytyväinen, että ne jäisivät häneltä välistä.
Kukaan ei sanonut sitä minulle suoraan, mutta rivien väleistä ja mutkien kautta ymmärsin, että Ceran ottaminen oli ollut luvatonta. Fricisillä ei ollut ollut valtuuksia lainata uutta ja nuorta tammaa kenellekään – varsinkaan ilman Vitaliyan lupaa – ja se tieto kirvelsi mieltäni jostain syystä enemmän kuin mikään muu.
En saanut mielestäni viimeisimpiä kaunaisia ajatuksiani Nora-neitiä kohtaan. Olinko minä syypää? Tiesin, että sää oli huono sellaiselle vauhdikkaalle ratsastukselle. Olin jo aamulla huomannut Zirafen olevan poissa tolaltaan. Minulla oli ollut paha päivä – joka sitten muuttui katastrofaaliseksi. Jos olisin kertonut sen ja pitänyt pääni, ettei tänään kannata lähteä; jos olisin kieltäytynyt lähtemästä mukaan tai, jos Fricis ei olisi sanonut mitään Cerasta, enkä olisi saanut lainaratsua… Ehkä Nora olisi jättänyt maastoilun väliin tai ei olisi ottanut sitä toista kohtalokasta laukkapätkää, jos Zirafella ei olisi ollut kiriseuraa? Mutta jos Nora olisikin lähtenyt siitä huolimatta yksin ja kaikki tämä olisi kuitenkin tapahtunut, miten hänen olisi sitten käynyt, jos minä en olisikaan ollut soittamassa heti apua? Siihen ajatukseen jouduin aina palaamaan ja vakuuttamaan itseni. Jokin osa minusta uskoi kohtaloon ja siihen karmeaan ajatukseen (joka tosin antoi minulle lohtua), että näin olisi tapahtunut joka tapauksessa; parempi, että minä olin mukana.
Äitini sanoi aina, ettei jossittelu mitään auta ja vie vain varhaiseen hautaan.
Zirafesta ei päällepäin näkynyt mitään. Joku oli sen napannut tieltä ja taluttanut takaisin talleille. Tamma oli ollut hikinen kuin olisi taivaltanut aavikon halki, ihonpinta oikein vaahtosi. Muutoin se oli yön jälkeen rauhoittunut ja aamulla ollut oma pirteä, mutta soma ja järkevä itsensä. Tai ehkä sen korvien asennossa oli jotain, kun se tarkasti ottaen puoli yhdentoista aikaan kuikuili odottavaisesti tallin ovien suuntaan kuin odottaen jotakuta. Siihen aikaan Nora oli aina tullut ottamaan sen ulos lenkille.
”Ei tänään”, minä olin sanonut ja silittänyt Zirafen pehmeää turpaa. Ei tänään, ei huomenna… ei ehkä enää koskaan.
Kykenikö se tietämään mitä oli aiheuttanut – vaikka vain vahingossa? Vai olivatko hevoset siunattuja tietämättömyydellä ja syyllisyyden tuntemattomuudella? Kunpa minäkin olisin hevonen…
Tallikäytävillä supistiin. Kuulin yksittäisiä sanoja aina silloin tällöin, kun he eivät tienneet minun olevan lähellä (tai minun kehittäneen kuuloaistiani, jotta saatoin aina aavistella Noran lähes äänettömätkin toiveet ja käskyt – hänen sanoihinsa, kun tuli aina reagoida heti eikä sekunnin päästä). Ei kukaan tietenkään minun läsnäollessa mitään puhunut. Katsoivat vain ehkä vähän sivuun, ehkä myötätuntoisesti, ehkä uteliaasti kuin nähdäkseen kiljuisinko riemusta. ”Karma”, he sanoivat toisilleen. Mutta minä tiesin, ettei Nora Norrington ollut paha ihminen. Hänessä oli paljon hyvääkin.
Hän oli uskollinen ystävilleen. Olin nähnyt sen. Hän oli lojaali ja auttavainen – omalla ehkä vähän tungettelevalla tavallaan, mutta yhtä kaikki, hän ajatteli ystäviensä parasta. Hän oli uskollinen kumppani enkä tiennyt hänestä yhtäkään sen sortin häväistysjuttua, sivuloikkaa tai piiloromanssia. Hänen ja Noahin suhde oli avoin ja Norasta näki kauas asti kuinka hän jumaloi miestään. Hän oli hyvä ratsastaja ja kiltti Zirafelle, kiltti Wingalle. Hän ymmärsi vaikeitakin hevosia, kuten entistä hevostaan Garya, jonka hoitaja olin ollut ennen Ziraa. Hän oli tiukka, mutta osasi olla myös lempeä. Ja hän oli hyvä tytär. Hän kunnioitti ja rakasti isäänsä ja puhui tästä aina ylistävästi. Nora louskutti mielellään leukojaan, mutta pahantahtoinen hän ei ollut. Hänellä oli vahva moraalikäsitys, hän oli rohkea ja vahva persoona, joka ei pelännyt puolustaa itseään tai seistä omien periaatteidensa takana. Ja vaikka hän oli työnantajana vaativa ja kärkäs, hän oli myös avokätinen: hän maksoi aina palkkani ajoissa, ylimääräistäkin esimerkiksi silloin, kun olin huolehtinut hänen mielestään hänen hevosestaan jotenkin erityisen hyvin tai huomioinut sanomattakin hänen omia pikku toiveitaan tai silloin, kun jäin vapaaehtoisesti yöksi Wingan karsinaan, kun tammalla epäiltiin koliikkia. Ja joka vuosi joulun aikaan – kiitollisuudenosoituksena vuosia kestäneestä pitkästä uskollisuudestani hänelle, luulisin – sain palkankorotuksen.
Tästä vuodesta en tiedä. En taida pyytää mitään.
En uskaltanut liikahtaakaan vierastuolilta potilaan vuoteen äärestä. Typerää, sillä Noran heräämistähän me kaikki odotimme, mutta silti tuntui sopimattomalta tehdä jotain sellaista, mikä saattaisi rikkoa tuon lauhkeuden kuvastuksen hänen kasvoiltaan. En ollut tottunut katselemaan häntä tuon näköisenä. Olin ilmeisesti niin sekaisin, etten aina edes uskonut, että tuo todella oli Nora Norrington. Niin viattoman, niin lempeän näköisenä…
Seitsemän päivää oli kulunut. Hänet oli julistettu koomaan.
Huoneen ovi avautui ja hiljaisen puheen (aivan kuin hekään eivät olisi hennonneet ”häiritä”, vaikka viikon aikana Noraa ei oltu saatu hereille yksissäkään yrityksissä) saattelemana astuivat sisään herra Brandon ja nuorimies, jonka vaalean leijonaharjaisen tukan ja parran alta erottuivat tummat silmänaluset ja huolesta kiristynyt suu. Mies ei suonut minulle katsettakaan tuijottaessaan uinuvaa, mutta herra Norrington nyökkäsi lyhyesti. Tunnistin nuoren miehen Dewniksi. Olin tavannut hänet joskus vuosia sitten siihen aikaan, kun aloitin Norringtonien työntekijänä, mutta lähinnä tunnistin hänet Noran kuvien ja videoiden perusteella. Nora oli puhunut hänestä usein kuin Dewn olisi ollut yhteinen tuttumme ja minusta jotenkin jo tuntuikin, kuin olisin tuntenut hänet. Niin piikittelevään sävyyn Nora hänet tapasi mainita, että heidän täytyi olla hyvin läheisiä. Ehkä entinen poikaystävä…? Miehen resuista vaatetusta ja villiä kuontaloa katsoessa hän ei kylläkään vaikuttanut aivan Noran tyypiltä.
Dewn astui aivan vuoteen viereen ja kohotti kättään sivelläkseen nukkuvan otsaa. Puolet kasvoista oli hengitysmaskin takana.
”Krhm”, herra Norrington yskäisi hiljaa ja huomasin hänen katsovan minuun. Nousin tuolilta ja kävelin hänen kanssaan ulos huoneesta. ”Hänet siirretään tänään iltapäivällä”, herra Brandon mutisi sulkien oven ja löyhäsi samalla kaulustaan kuin kurkkuaan olisi poltellut jokin. Hänen katseensa kiersi levottomana sairaalan käytävää. ”Englantiin. Kotiin. Saint Marcuksen yksityissairaalaan… tuota...” Hän tapaili hihojaan. ”Toivoisin… että pysyt yhä tyttäreni palveluksessa… Zirafen hoitajana ja liikuttajana, tiedäthän… en haluaisi, että hevoselle tapahtuu mitään, se oli tyttärelleni niin kovin… tärkeä.”
Osa kivikuormasta sydämessäni vierähti pois. Olin pelännyt, että Zirafea rangaistaisiin tästä; että se lopetettaisiin tai Brandon myisi sen tai tai – olisin ollut valmis tekemään kaikkeni, jotta olisin voinut pelastaa tamman. Olin kiintynyt siihen kuin omaani.
”Tarkoitatteko ikään kuin vuokraukseen?”
”Niin – kuinka vain. Maksan tietysti kaikki hevosesta aiheutuvat kulut ja tavalliseen tapaan palkkasi vaivannäöstäsi–”
Vaivannäöstä. Kuinka Zirafesta huolehtiminen ja sillä (vapaa!) ratsastelu olisi vaivannäköä? Koetin muistuttaa itselleni minkä asian äärellä olimme. Tämä ei ollut juhlan paikka. Älä hymyile. Älä näytä edes vähäsen ilahtuneelta.
”H-hyvä on...”
Herra Norrington taputti minua hajamielisesti olalle ja kääntyi sitten katsomaan sisään potilashuoneen ikkunasta. Dewn oli kumartunut hiukan eteenpäin ja painanut päänsä kuin olisi rukoillut tai ehkä puhunut jotain potilaalle.
”Ystävä”, herra Brandon vastasi kysymykseen, jota kukaan ei ollut kysynyt. ”Lensi Kanadasta saakka. Minä tietysti… olen kovin onnellinen, että Noralla oli noin hyviä ystäviä...” Herra Norringtonin ääni rakoili ja tunsin yltyvää levottomuutta. Aivan kuin isä olisi jo hyvästelemässä tytärtään – hän puhui Nora-neidistä menneessä aikamuodossa. Se tuntui minusta inhalta.
Itsekkäästi ajateltuna, niin kauan kuin Nora olisi hengissä, saisin varmasti jatkaa Zirafen uutena vuokraajana. Mutta jos Nora kuolisi… silloin Zirafe varmasti myytäisiin, eikä minulla olisi varoja ostaa sitä itselleni, niin paljon kuin haluaisinkin.
Epäitsekkäästi ajateltuna, tietenkään en halunnut Noralle tapahtuvan mitään. Totta kai halusin hänen selviytyvän ja kuntoutuvan – kaikesta huolimatta, halusin ajatella häntä melkein minunkin ystäväkseni.
”Herra Norrington, missä Noah on?” En ollut nähnyt Noran miestä yhtenäkään niistä kerroista (kolmesta), kun olin tämän viikon aikana käynyt sairaalalla. Herra Brandon tuntui olevan ajatuksissaan.
”Hän odottaa kotona.”
Se tuntui oudolta. Kaukainen ystävä Kanadasta lentää katsomaan Noraa, mutta hänen oma miehensä ei? Toisaalta, tiesin Noran isän vastenmielisyyden Noahia kohtaan ja saatoin arvata, että Brandon ei varmaankaan vain ollut ottanut Noahia mukaansa – saati suostunut maksamaan tämän lentokuluja. Norringtonit olivat ehkä varakkaita, mutta Noah – omalta nimeltään Ludwig – ei ollut. Ilman Noran rahoja Noahilla ei juuri ollut mitään itsellään ja tiesin Noran huolehtivan heidän kummankin kuluistaan.
”Joka tapauksessa… minun on mentävä… huolehtimaan järjestelyistä ja muusta ja ehkä katsomaan, l-löydänkö mistään vaativampiin puutöihin erikoistunutta seppää... N-Nora oli aina hyvin tarkka tahtonsa n-noudattamisesta: ei mustaa...” Herra Norrington tuntui tajunneen itsekin puhuneensa ohi suunsa ja vaikeni. Tyhjyyden ja kuvotuksen tunne pyyhkäisi uudelleen ylitseni. ”Pääsetkö itsenäisesti takaisin Zeniin? Jos annan sinulle taksirahaa...”, hän alkoi kaivella kuvettaan ja painoi käteeni nipun seteleitä – huomattavasti yli tarpeen. ”Soitan sinulle sinun ja Zirafen lentojärjestelyistä, kun olen saanut ne sovittua... e-ellet sitten tahdo jäädä siihen gaalailtaan asti.”
En kyennyt edes nyökkäämään tai sanomaan, ettei minua oltu kutsuttu, mutta herra Brandon meni jo; jäin siihen seisomaan avuttomuuden ja riittämättömyyden kierteeseen.
En kehdannut mennä huoneeseen sisään niin kauan, kuin siellä olisi joku toinen. Niinpä istuuduin sairaalakäytävän penkille ja aloin tuijottaa vastapäisellä seinällä olevaa kelloa. Olisin voinut vain lähteä, mutten pystynyt oikein siihenkään. Otin automaatista vettä, mutta kostutin siinä vain huuliani. Sitten tuijotin taas kelloa.
Kahdenkymmenenkolmen minuutin päästä potilashuoneen ovi aukeni ja Dewn tuli ulos. Hänkin näytti palaavan kuin muista maailmoista eikä heti huomannut minua. Nousin seisomaan.
”Hei.”
Hän hätkähti ja katsoi minuun sen näköisenä, että koin tarpeen selittää. ”Olen Ambry. N-Nora-neidin hevosenhoitaja...”
”Aah… jeah.” Emme kätelleet. Dewn vilkaisi olkansa yli huoneen ovelle. ”Hän ei näytä päällepäin mitenkään ihmeelliseltä.”
”Ei niin”, vastasin. Sitten olimme hiljaa. Vaistosin Dewnin poissaolevuudesta, ettei hän ollut rupattelutuulella. Hän kääntyi takaisin minuun päin.
Hän nyökkäsi ja käveli pois.
Ehkä minunkin olisi aika lähteä.
// Kun sopivasti taustalle osui tarpeeksi kelmeää ja lohdutonta musiikkia, tuntui kuin olisin lukenut tämän pätkän samanlaisessa unenomaisessa tilassa kuin Ambry. Ehkä niin kävi oikeastikin. Teksti vei niin syvälle osanottajien ihon alle, kaikkeen siihen suruun, epätoivoon, tietämättömyyteen, että minun piti hetken aikaa silitellä lemmikkiä ja katsella sen nappisilmiä palatakseni takaisin omiin nahkoihini. Wow mikä emotionaalitrippi.
Toivon niin kovin hartaasti Noran virkoavan, ja pelkään samalla pahinta. Kirjoitat niin hyvin että tekstisi vievät aina minut mukanaan, ihan täysillä ja ilman jarruja.
Tämä on ollut kertakaikkisen kurja syksy. Amelie on maissa Noran onnettomuuden vuoksi, Jusu on onneksi tulossa gaalaviikolla piristämään. Vitaliya tulee vastaan niin paljon kuin pystyy, ja Ambry saa viihtyä Dzelzainin tiloissa Ziran kanssa niin pitkään kuin tarvetta on.
Olipa muuten hauska nähdä Dewn mukana kirjoituksessa. Hänen visiittinsä oli kuin draamasarjojen crossover - ROW meets Zen. : --- D
+ 9 p. -YP
26.11.2020
Hän nukkui ruususen unta.
Oli vaikea päättää oliko se rauhoittavaa vai kammottavaa. Kuinka joku saattoi yhtenä hetkenä olla siinä ja nauttia ja elää täysillä – ja sitten toisena hetkenä olla yhtä tavoittamattomissa kuin jos olisi kuollut?
Hyi, ei neiti Nora ollut kuollut. Hän… hän hengitti...
Vielä.
Mutta ei sille mitään voinut, vielä-sanasta oli tullut uusi kirosana mielessäni.
Asiat olivat tapahtuneet kuin irrallisina kohtauksina: Nora tajuttomana maassa tyyneyden irvikuvana verta kasvoillaan; kirkkaan värisiä takkeja ja paarit, välkähteleviä valoja; Vitaliyan järkytyksestä uhkuvaa läsnäoloa, humisevia ääniä taustalla; herra Brandon Norrington yhtäkkiä siinä kuivat kädet valkoisina kuin marmori; Nora mintunvihreillä lakanoilla. Hän vihaisi tuota väriä, huomasin etäisesti ajattelevani. Hymyilin hiukan. Lopetin heti. Hymyileminen tuntui väärältä.
Kaikki muu oli siltä väliltä ollut yhtä mössöä. Ehkä joku oli jossain kohtaa kysynyt minultakin jotain: ”Mitä tapahtui?” ”Entä Zira?” ”Oletko sinä kunnossa?” ”Mitä nyt?”
Niin… mitä nyt?
Heti tapahtuman jälkeen, kun Nora oli viety, minut oli saateltu takaisin Zeniin. Joku hoitaja oli tarkistanut minutkin, heilautellut lamppua silmissäni, vaikka muistaakseni sanoin, että en minä pudonnut.
”Se oli varmasti järkytys”, minulle toisteltiin.
En koskaan puhunut varsinaisesti Vitaliyan kanssa. Herra Brandon saapui Zeniin suoraan sairaalalta tuhkanharmaana ja 20 vuotta vanhempana kuin vuosi sitten, kun hänet viimeksi olin nähnyt. Hänkään ei puhunut paljon. Totesi vain Noran olevan yhä tajuton ja pyysi, että huolehtisin Zirafesta, kunnes saisi paluulennon varattua meille kummallekin takaisin Yorkshireen. Sitten hänet kutsuttiin linnan puolesta Vitaliyan tai Iivarin luo osaottokahvitukselle ja sopimaan käytännön asioista – setvimään mitä todennäköisimmin mitä tapahtui, miksi tapahtui ja entäs vakuutukset? Zirafen jatko? Etukäteen maksetut majoitus- ja tallipaikkakulut joulukuun loppuun asti?
Joulukuun loppu. Gaalailta.
Nora ei olisi tyytyväinen, että ne jäisivät häneltä välistä.
Kukaan ei sanonut sitä minulle suoraan, mutta rivien väleistä ja mutkien kautta ymmärsin, että Ceran ottaminen oli ollut luvatonta. Fricisillä ei ollut ollut valtuuksia lainata uutta ja nuorta tammaa kenellekään – varsinkaan ilman Vitaliyan lupaa – ja se tieto kirvelsi mieltäni jostain syystä enemmän kuin mikään muu.
En saanut mielestäni viimeisimpiä kaunaisia ajatuksiani Nora-neitiä kohtaan. Olinko minä syypää? Tiesin, että sää oli huono sellaiselle vauhdikkaalle ratsastukselle. Olin jo aamulla huomannut Zirafen olevan poissa tolaltaan. Minulla oli ollut paha päivä – joka sitten muuttui katastrofaaliseksi. Jos olisin kertonut sen ja pitänyt pääni, ettei tänään kannata lähteä; jos olisin kieltäytynyt lähtemästä mukaan tai, jos Fricis ei olisi sanonut mitään Cerasta, enkä olisi saanut lainaratsua… Ehkä Nora olisi jättänyt maastoilun väliin tai ei olisi ottanut sitä toista kohtalokasta laukkapätkää, jos Zirafella ei olisi ollut kiriseuraa? Mutta jos Nora olisikin lähtenyt siitä huolimatta yksin ja kaikki tämä olisi kuitenkin tapahtunut, miten hänen olisi sitten käynyt, jos minä en olisikaan ollut soittamassa heti apua? Siihen ajatukseen jouduin aina palaamaan ja vakuuttamaan itseni. Jokin osa minusta uskoi kohtaloon ja siihen karmeaan ajatukseen (joka tosin antoi minulle lohtua), että näin olisi tapahtunut joka tapauksessa; parempi, että minä olin mukana.
Äitini sanoi aina, ettei jossittelu mitään auta ja vie vain varhaiseen hautaan.
Zirafesta ei päällepäin näkynyt mitään. Joku oli sen napannut tieltä ja taluttanut takaisin talleille. Tamma oli ollut hikinen kuin olisi taivaltanut aavikon halki, ihonpinta oikein vaahtosi. Muutoin se oli yön jälkeen rauhoittunut ja aamulla ollut oma pirteä, mutta soma ja järkevä itsensä. Tai ehkä sen korvien asennossa oli jotain, kun se tarkasti ottaen puoli yhdentoista aikaan kuikuili odottavaisesti tallin ovien suuntaan kuin odottaen jotakuta. Siihen aikaan Nora oli aina tullut ottamaan sen ulos lenkille.
”Ei tänään”, minä olin sanonut ja silittänyt Zirafen pehmeää turpaa. Ei tänään, ei huomenna… ei ehkä enää koskaan.
Kykenikö se tietämään mitä oli aiheuttanut – vaikka vain vahingossa? Vai olivatko hevoset siunattuja tietämättömyydellä ja syyllisyyden tuntemattomuudella? Kunpa minäkin olisin hevonen…
Tallikäytävillä supistiin. Kuulin yksittäisiä sanoja aina silloin tällöin, kun he eivät tienneet minun olevan lähellä (tai minun kehittäneen kuuloaistiani, jotta saatoin aina aavistella Noran lähes äänettömätkin toiveet ja käskyt – hänen sanoihinsa, kun tuli aina reagoida heti eikä sekunnin päästä). Ei kukaan tietenkään minun läsnäollessa mitään puhunut. Katsoivat vain ehkä vähän sivuun, ehkä myötätuntoisesti, ehkä uteliaasti kuin nähdäkseen kiljuisinko riemusta. ”Karma”, he sanoivat toisilleen. Mutta minä tiesin, ettei Nora Norrington ollut paha ihminen. Hänessä oli paljon hyvääkin.
Hän oli uskollinen ystävilleen. Olin nähnyt sen. Hän oli lojaali ja auttavainen – omalla ehkä vähän tungettelevalla tavallaan, mutta yhtä kaikki, hän ajatteli ystäviensä parasta. Hän oli uskollinen kumppani enkä tiennyt hänestä yhtäkään sen sortin häväistysjuttua, sivuloikkaa tai piiloromanssia. Hänen ja Noahin suhde oli avoin ja Norasta näki kauas asti kuinka hän jumaloi miestään. Hän oli hyvä ratsastaja ja kiltti Zirafelle, kiltti Wingalle. Hän ymmärsi vaikeitakin hevosia, kuten entistä hevostaan Garya, jonka hoitaja olin ollut ennen Ziraa. Hän oli tiukka, mutta osasi olla myös lempeä. Ja hän oli hyvä tytär. Hän kunnioitti ja rakasti isäänsä ja puhui tästä aina ylistävästi. Nora louskutti mielellään leukojaan, mutta pahantahtoinen hän ei ollut. Hänellä oli vahva moraalikäsitys, hän oli rohkea ja vahva persoona, joka ei pelännyt puolustaa itseään tai seistä omien periaatteidensa takana. Ja vaikka hän oli työnantajana vaativa ja kärkäs, hän oli myös avokätinen: hän maksoi aina palkkani ajoissa, ylimääräistäkin esimerkiksi silloin, kun olin huolehtinut hänen mielestään hänen hevosestaan jotenkin erityisen hyvin tai huomioinut sanomattakin hänen omia pikku toiveitaan tai silloin, kun jäin vapaaehtoisesti yöksi Wingan karsinaan, kun tammalla epäiltiin koliikkia. Ja joka vuosi joulun aikaan – kiitollisuudenosoituksena vuosia kestäneestä pitkästä uskollisuudestani hänelle, luulisin – sain palkankorotuksen.
Tästä vuodesta en tiedä. En taida pyytää mitään.
*
En uskaltanut liikahtaakaan vierastuolilta potilaan vuoteen äärestä. Typerää, sillä Noran heräämistähän me kaikki odotimme, mutta silti tuntui sopimattomalta tehdä jotain sellaista, mikä saattaisi rikkoa tuon lauhkeuden kuvastuksen hänen kasvoiltaan. En ollut tottunut katselemaan häntä tuon näköisenä. Olin ilmeisesti niin sekaisin, etten aina edes uskonut, että tuo todella oli Nora Norrington. Niin viattoman, niin lempeän näköisenä…
Seitsemän päivää oli kulunut. Hänet oli julistettu koomaan.
Huoneen ovi avautui ja hiljaisen puheen (aivan kuin hekään eivät olisi hennonneet ”häiritä”, vaikka viikon aikana Noraa ei oltu saatu hereille yksissäkään yrityksissä) saattelemana astuivat sisään herra Brandon ja nuorimies, jonka vaalean leijonaharjaisen tukan ja parran alta erottuivat tummat silmänaluset ja huolesta kiristynyt suu. Mies ei suonut minulle katsettakaan tuijottaessaan uinuvaa, mutta herra Norrington nyökkäsi lyhyesti. Tunnistin nuoren miehen Dewniksi. Olin tavannut hänet joskus vuosia sitten siihen aikaan, kun aloitin Norringtonien työntekijänä, mutta lähinnä tunnistin hänet Noran kuvien ja videoiden perusteella. Nora oli puhunut hänestä usein kuin Dewn olisi ollut yhteinen tuttumme ja minusta jotenkin jo tuntuikin, kuin olisin tuntenut hänet. Niin piikittelevään sävyyn Nora hänet tapasi mainita, että heidän täytyi olla hyvin läheisiä. Ehkä entinen poikaystävä…? Miehen resuista vaatetusta ja villiä kuontaloa katsoessa hän ei kylläkään vaikuttanut aivan Noran tyypiltä.
Dewn astui aivan vuoteen viereen ja kohotti kättään sivelläkseen nukkuvan otsaa. Puolet kasvoista oli hengitysmaskin takana.
”Krhm”, herra Norrington yskäisi hiljaa ja huomasin hänen katsovan minuun. Nousin tuolilta ja kävelin hänen kanssaan ulos huoneesta. ”Hänet siirretään tänään iltapäivällä”, herra Brandon mutisi sulkien oven ja löyhäsi samalla kaulustaan kuin kurkkuaan olisi poltellut jokin. Hänen katseensa kiersi levottomana sairaalan käytävää. ”Englantiin. Kotiin. Saint Marcuksen yksityissairaalaan… tuota...” Hän tapaili hihojaan. ”Toivoisin… että pysyt yhä tyttäreni palveluksessa… Zirafen hoitajana ja liikuttajana, tiedäthän… en haluaisi, että hevoselle tapahtuu mitään, se oli tyttärelleni niin kovin… tärkeä.”
Osa kivikuormasta sydämessäni vierähti pois. Olin pelännyt, että Zirafea rangaistaisiin tästä; että se lopetettaisiin tai Brandon myisi sen tai tai – olisin ollut valmis tekemään kaikkeni, jotta olisin voinut pelastaa tamman. Olin kiintynyt siihen kuin omaani.
”Tarkoitatteko ikään kuin vuokraukseen?”
”Niin – kuinka vain. Maksan tietysti kaikki hevosesta aiheutuvat kulut ja tavalliseen tapaan palkkasi vaivannäöstäsi–”
Vaivannäöstä. Kuinka Zirafesta huolehtiminen ja sillä (vapaa!) ratsastelu olisi vaivannäköä? Koetin muistuttaa itselleni minkä asian äärellä olimme. Tämä ei ollut juhlan paikka. Älä hymyile. Älä näytä edes vähäsen ilahtuneelta.
”H-hyvä on...”
Herra Norrington taputti minua hajamielisesti olalle ja kääntyi sitten katsomaan sisään potilashuoneen ikkunasta. Dewn oli kumartunut hiukan eteenpäin ja painanut päänsä kuin olisi rukoillut tai ehkä puhunut jotain potilaalle.
”Ystävä”, herra Brandon vastasi kysymykseen, jota kukaan ei ollut kysynyt. ”Lensi Kanadasta saakka. Minä tietysti… olen kovin onnellinen, että Noralla oli noin hyviä ystäviä...” Herra Norringtonin ääni rakoili ja tunsin yltyvää levottomuutta. Aivan kuin isä olisi jo hyvästelemässä tytärtään – hän puhui Nora-neidistä menneessä aikamuodossa. Se tuntui minusta inhalta.
Itsekkäästi ajateltuna, niin kauan kuin Nora olisi hengissä, saisin varmasti jatkaa Zirafen uutena vuokraajana. Mutta jos Nora kuolisi… silloin Zirafe varmasti myytäisiin, eikä minulla olisi varoja ostaa sitä itselleni, niin paljon kuin haluaisinkin.
Epäitsekkäästi ajateltuna, tietenkään en halunnut Noralle tapahtuvan mitään. Totta kai halusin hänen selviytyvän ja kuntoutuvan – kaikesta huolimatta, halusin ajatella häntä melkein minunkin ystäväkseni.
”Herra Norrington, missä Noah on?” En ollut nähnyt Noran miestä yhtenäkään niistä kerroista (kolmesta), kun olin tämän viikon aikana käynyt sairaalalla. Herra Brandon tuntui olevan ajatuksissaan.
”Hän odottaa kotona.”
Se tuntui oudolta. Kaukainen ystävä Kanadasta lentää katsomaan Noraa, mutta hänen oma miehensä ei? Toisaalta, tiesin Noran isän vastenmielisyyden Noahia kohtaan ja saatoin arvata, että Brandon ei varmaankaan vain ollut ottanut Noahia mukaansa – saati suostunut maksamaan tämän lentokuluja. Norringtonit olivat ehkä varakkaita, mutta Noah – omalta nimeltään Ludwig – ei ollut. Ilman Noran rahoja Noahilla ei juuri ollut mitään itsellään ja tiesin Noran huolehtivan heidän kummankin kuluistaan.
”Joka tapauksessa… minun on mentävä… huolehtimaan järjestelyistä ja muusta ja ehkä katsomaan, l-löydänkö mistään vaativampiin puutöihin erikoistunutta seppää... N-Nora oli aina hyvin tarkka tahtonsa n-noudattamisesta: ei mustaa...” Herra Norrington tuntui tajunneen itsekin puhuneensa ohi suunsa ja vaikeni. Tyhjyyden ja kuvotuksen tunne pyyhkäisi uudelleen ylitseni. ”Pääsetkö itsenäisesti takaisin Zeniin? Jos annan sinulle taksirahaa...”, hän alkoi kaivella kuvettaan ja painoi käteeni nipun seteleitä – huomattavasti yli tarpeen. ”Soitan sinulle sinun ja Zirafen lentojärjestelyistä, kun olen saanut ne sovittua... e-ellet sitten tahdo jäädä siihen gaalailtaan asti.”
En kyennyt edes nyökkäämään tai sanomaan, ettei minua oltu kutsuttu, mutta herra Brandon meni jo; jäin siihen seisomaan avuttomuuden ja riittämättömyyden kierteeseen.
En kehdannut mennä huoneeseen sisään niin kauan, kuin siellä olisi joku toinen. Niinpä istuuduin sairaalakäytävän penkille ja aloin tuijottaa vastapäisellä seinällä olevaa kelloa. Olisin voinut vain lähteä, mutten pystynyt oikein siihenkään. Otin automaatista vettä, mutta kostutin siinä vain huuliani. Sitten tuijotin taas kelloa.
Kahdenkymmenenkolmen minuutin päästä potilashuoneen ovi aukeni ja Dewn tuli ulos. Hänkin näytti palaavan kuin muista maailmoista eikä heti huomannut minua. Nousin seisomaan.
”Hei.”
Hän hätkähti ja katsoi minuun sen näköisenä, että koin tarpeen selittää. ”Olen Ambry. N-Nora-neidin hevosenhoitaja...”
”Aah… jeah.” Emme kätelleet. Dewn vilkaisi olkansa yli huoneen ovelle. ”Hän ei näytä päällepäin mitenkään ihmeelliseltä.”
”Ei niin”, vastasin. Sitten olimme hiljaa. Vaistosin Dewnin poissaolevuudesta, ettei hän ollut rupattelutuulella. Hän kääntyi takaisin minuun päin.
Hän nyökkäsi ja käveli pois.
Ehkä minunkin olisi aika lähteä.
// Kun sopivasti taustalle osui tarpeeksi kelmeää ja lohdutonta musiikkia, tuntui kuin olisin lukenut tämän pätkän samanlaisessa unenomaisessa tilassa kuin Ambry. Ehkä niin kävi oikeastikin. Teksti vei niin syvälle osanottajien ihon alle, kaikkeen siihen suruun, epätoivoon, tietämättömyyteen, että minun piti hetken aikaa silitellä lemmikkiä ja katsella sen nappisilmiä palatakseni takaisin omiin nahkoihini. Wow mikä emotionaalitrippi.
Toivon niin kovin hartaasti Noran virkoavan, ja pelkään samalla pahinta. Kirjoitat niin hyvin että tekstisi vievät aina minut mukanaan, ihan täysillä ja ilman jarruja.
Tämä on ollut kertakaikkisen kurja syksy. Amelie on maissa Noran onnettomuuden vuoksi, Jusu on onneksi tulossa gaalaviikolla piristämään. Vitaliya tulee vastaan niin paljon kuin pystyy, ja Ambry saa viihtyä Dzelzainin tiloissa Ziran kanssa niin pitkään kuin tarvetta on.
Olipa muuten hauska nähdä Dewn mukana kirjoituksessa. Hänen visiittinsä oli kuin draamasarjojen crossover - ROW meets Zen. : --- D
+ 9 p. -YP