Post by Max on Apr 25, 2023 20:43:00 GMT
25.04.2023
Tänään olisi se päivä. Mä olin miettinyt keinoja perua lupaukseni ja olin jopa katsellut lentoja Müncheniin. Kuitenkin tällä kertaa mä päätin kohtaavani ongelmani enkä juoksevan niitä pakoon. Ehkä tänään mun elämäni kauheimmasta päivästä tulisi mun elämäni paras päivä. Mä olin ottanut tämän päivän vapaaksi töistä, sillä tiesin että en voisi millään keskittyä töihini koska ajatukseni pyörisivät kuitenkin jossain kohtaa päivää siinä, mitä vuosia sitten tapahtui. Katsomatta sen tarkemmin kelloon, tiesin jotta se oli aamuyön tunneilla. Painajaisten vähentyessä mä en ollut siltikään päässyt eroon näistä yö heräämisistä ja vaikka se ei enää ollutkaan painajaismaisesta unesta säpsähtäen heräämistä, jätti sydämeni silti usein muutaman lyönnin välistä.
Herätessäni aamulla oloni ei ollut yhtään rentoutunut mutta mä en stressaantunut siitä sillä sen jälkeen, kun olin nähnyt unelmieni ja haaveideni näkevän katoavan savuna ilmaan silmieni edessä. Viimeisten parin vuoden aikana olin alkanut ainakin jonkinlaisella tasolla näkemään huhtikuun kahdennenkymmenennen viidennen päivän samanlaisena päivänä kuin mikä tahansa muu päivä vuodessa. Makasin hetken selälläni tuijottaen kattoon ja pohtien nousisinko heti, vai antaisinko itselleni luvan maata sängyssä koko päivän. Lopulta kuitenkin päädyin nousemaan ylös ja venyteltyäni lähdin askeltamaan ulos makuuhuoneesta.
Kuullessani ääniä, jotka kantautuivat keittiöstä en oikeastaan enää ihmetellyt niitä. Ambry oli välillä herännyt ennen minua ja oli alkanut valmistamaan aamupalaa. Odotin että nainen olisi tälläkin kertaa samoissa puuhissa.
“Guten mor…” lauseeni jäi kesken, sillä katseeni poimi normaalia juhlavammaksi katetun pöydän. Nainen taisi huomata hämmentyneen katseeni, sillä tuo asteli luokseni ennen kuin siirtyi eteeni ja tunsin pehmeät kädet omillani.
“Alles Gute zum Geburtstag” nainen lausui hieman ontuvalla Saksalla.
“D…Danke” en tiennyt mitä muutakaan olisin sanonut sillä olin häkeltynyt siitä, että toinen oli tehnyt jotain tällaista eteeni.
“Mä… mä en viitsinyt hankkia mitään kovin erikoista sillä en halunnut aiheuttaa mitään liian erikoista, etten mä aiheuttanu mitään ongelmia ruuan kanssa.”
“Ei…se olisi haitannut. Tai kun tänään on muutenkin vähän hankala päivä. En mä tiedä olisiko mun ollut paras vain lähteä isän työ. Ehkä siellä mä olisin voinut unohtaa kaiken sen mitä tapahtui silloin aikanaan. Mutta kyllä me saadaan tästä päivästä vielä hyvä aikaan” hymyilin naiselle, ennen kuin painoin pehmeän, vielä vähän ujohkon suudelman naisen päälaelle, ennen kuin suoristin ryhtini. Loin katseeni takaisin ruokapöytäni ääreen, ennen kuin yritin kääntää Ambryä kulkemaan siihen suuntaan, jossa pöytä sijaitsi, jotta saatoin tutkia millaisen aamupalan tuo oli tänään meille valmistanut.
Syötyämme aamupalamme oli aika vaihtaa vaatteet ja suunnata Zeniin. Koko ajomatkan kävin päässäni lävitse erilaisia skenaarioita sen suhteen mitä voisi tapahtua. Talliin päästyämme kävin hakemassa kaikki tarvittavat varusteet tammatallin hoitopaikalle ennen kuin oli aika hakea kermakarkkia muistuttava nuori tamma pihatosta. Hoidettuani Moiran pitkän kaavan mukaan, oli aika varustamiselle. Olin varmistanut varmaan kymmeneen kertaan, jotta maneesi olisi varmasti vapaana ja vielä taluttaessani nuorta tammaa sinne toivoin, että tilanne ei olisi muuttunut sen kolmen minuutin aikana joka meillä kesti siirtyä tallista halliin. Avattuani raskaan puuoven vislauksen jälkeen saatoin vain huokaista helpotuksesta huomatessani, että halli oli edelleen tyhjä. Talutettuani nuoren ratsuni maneesin hiekalle työstin Moiraa maasta käsin, sillä tavalla kuin olimme tehneet sen ollessa vain muutaman viikon ikäinen.
Tässä vaiheessa tamma osasi tehtävät jo vaikka unissaan mutta sen sijaan että työstin niitä Moiran vuoksi, tein ne itseni vuoksi. Lopulta en voinut odotella enää yhtään pidempään, vaan käänsin cremelloni hallin keskelle. Pysäytettyäni sen sopivaan paikkaan, siirryin tamman vierelle ja rapsutin sitä hetken ennen kuin asetin vasemman jalkani jo kotoisammalta tuntuvaan barokki jalustimeen ja ponnistin oikealla jalallani kevyesti ilmaan. Annoin jalkani heilahtaa rauhallisesti tamman selän ylitse ja löytää paikkansa jalustimessa ennen kuin laskeuduin istumaan jo tutuksi käyneeseen satulaan.
Seuraavat parista viiteen minuuttia vietin vain istuen ja hengittäen syvään. Lopulta pyysin Moiran liikkeelle ja tamma vastasi apuuni siirtymällä pehmeään, mutta hieman jännittyneeseen käyntiin. Tuntiessani liikkeen töksähtämisen se sai minut jännittymään, mikä sai vain tammaa jännittymään pahemmin. Jouduin vetämään muutamaan otteeseen syvään henkeä vain rauhoittaakseni itseäni, ennen kuin pääsin itse istumaan rennommin tamman satulassa. Omalla rentoutumisellani oli onnekseni toivottu lopputulos kermakarkin värisen tamman rentoutuessa ja liikkeen kulkemisella paremmin sen selän lävitse. Annoin tamman askeltaa ympäri hallia vapaalla käynnillä uskaltamatta edes pyytää siltä pysähtymistä tai mitään muutakaan simppeliä tehtävää, vaikka tiesin että Moira kyllä suorittaisi pyyntöni. Ihan liian laajan kaaren kautta pyysin tammaa vaihtamaan suuntaa ja annoin sen kävellä vielä toiseenkin suuntaan. Ratsastuksemme ei tainnut ottaa kuin vain viidentoista minuutin verran, mutta viimeisten kierrosten aikana en voinut enää mitään niille kyynelille, jotka karkasivat kastelemaan poskeni. Kyynelille, jotka olivat sekoitus onnea ja surua. Kyynelille, jotka minulla oli nyt mahdollisuus vuodattaa. Kyynelille, jotka olivat merkkinä siitä onnesta, mikä aiheutui siitä, että ratsastin ensimmäistä kertaa itsenäisesti omalla, itse kouluttamallani hevosella.
Kyynelille, jotka olivat täynnä surua siitä, että tämä piste ottikin viisi vuotta pidempään kuin suunnittelin. Surua siitä, että ratsunani ei ollutkaan ruunikon tähtipäisen tamman varsaa. Varsaa, jonka elämässä olin saanut olla mukana jo ennen kuin se oli edes kylmä pakkauksessa olevassa ruiskussa. Varsan, joka oli sen jälkeen ollut vain pieni piste ultrassa. Kyynelille siitä, että tuo varsa ei saanut edes mahdollisuutta elämälle.
Kyynelille siitä, että tämä oli paras syntymäpäivälahja mitä olisin voinut ikinä toivoa. Onnen kyynelille siitä, että olin jaksanut vaikeidenkin aikojen lävitse ja se oli tuonut minut tähän pisteeseen.
Ratsastamaan täysin itse kouluttamallani hevosella ensimmäisen kerran. Itsenäisesti.
Käännettyäni tammani maneesin keskelle, annoin käteni valahtaa kermanväriselle säälle ja silitin Moiraa puolihuolimattomasti. Kuullessani ääniä maneesin ulkopuolelta, hyppäsin alas tammani satulasta ehkä liiankin nopeasti. Fricin saapuessa maneesiin suuntasimme samalla ovenavauksella Moiran ja Ambryn kanssa ulos hallista ja takaisin tammatalliin. Koko matkalla mä en voinut uskoa, jotta me oltaisiin päästy Moiran kanssa siihen pisteeseen, että mä saatoin ratsastaa sillä itsenäisesti. Ehkä meidän ratsastus oli ollut liian aikainen mutta samalla mä toivoin, että saisin sen anteeksi koska en kuitenkaan ollut tehnyt paljoa.
Kiinnittäessäni Moiraa hoitopaikan naruihin, tärisin jostain syystä ihan huolella. Mä en tiedä oliko kyseessä jokin yllättävä adrenaliinin purkautuminen vai jokin muu, mutta Ambry joutui pyytämään mut istumaan. Varmistuttuaan siitä, että istuin varmasti turvallisessa paikassa saatoin vain katsella kuinka toinen tottuneesti riisui Moiran varusteet ja hoiti nuoren tamman. Vasta kun Moira oli valmis palautettavaksi pihattoon mun toimintakyky oli palautunut edes jonkin verran ja saatoin lähteä palauttamaan nuorta tammaani ulos. Varmistettuamme vielä, jotta hoitopaikka olisi varmasti siisti ja Moiran varusteet olisivat paikoillaan, oli aika suunnata takaisin kotiin.
Vaikka aamupäivä ei ollutkaan fyysisesti raskas, oli se vienyt henkisesti voimia sitäkin enemmän. Päästessämme takaisin kotiin, vaihdoin tallivaatteet takaisin kotivaatteisiini ennen kuin jouduin sanomaan Ambrylle että minun oli pakko nukkua hetken. Pitkään en ollut henkisesti näin väsyksissä, jotta olin joutunut vetäytymään lepäämään kesken päivän. Yhteinen aikamme Ambryn kanssa oli kuitenkin opettanut toiselle, jotta tällainen oli välillä ihan normaalia ja sellaista mitä tarvitsin. Lupasin naiselle, jotta tunti varmasti riittäisi siihen, jotta olisin taas saanut itseäni vähän paremmin ladatuksi ja olisin valmis siihen, mitä loppupäivä toisi tullessaan.
Nukuttuani lopulta reilun tunninverran minusta tuntui, jotta olin saanut ladattua mentaalisia akkujani sen verran että saatoin jatkaa loppupäivää. Palattuani takaisin Ambryn luokse vietimme vain hetken yhdessä ennen kuin Ambry kysyi, haluaisinko jotain lounasta. Myönnyttyäni naisen ehdotukseen, valmistimme yhdessä kevyen lounaan ennen kuin söimme sen ja jatkoimme ajan viettämistä kahdestaan ennen kuin Ambry kehotti minua pukeutumaan uudelleen.
”Was?” katsoin avopuolisoani ihmetellen.
”Minulla on yksi yllätys. Meidän pitäisi lähteä pian, jotta emme myöhästy.”
Kysyttyäni naiselta tarkennusta siihen, millaisella vaatetuksella minun pitäisi varautua en saanut oikein kunnon vastausta, mikä sai epävarmuuden taas kutittelemaan jossain sisuksissani. Lopulta päädyin pukemaan mukavat vaatteet, jotka olisivat tarvittaessa myös siistit, jos lopulta sellaiselle vaatetukselle olikin tarvetta. Ambry oli vastuussa ajamisesta tällä reissulla ja istuessani apukuskin paikalla mietin mihin nainen oli minua viemässä.
Lopulta auto pysähtyi keskikokoiselle parkkipaikalle eikä minulla ollut edelleenkään mitään ajatusta siitä, mitä Ambry oli pääni menoksi kehitellyt. Nousin kehotettuna ylös autosta ja lähdin seuraamaan naista kohti parkkipaikan reunaa. Käveltyämme pienen pätkän hiekkatietä, eteemme avautui peltoaukea, jolle oli ripoteltuna kuumailmapalloja. Käänsin hämmentyneen katseeni kohti naista, joka vain hymyili minulle ujosti samalla kun jatkoimme matkaamme eteenpäin. Ambry selkeästi tiesi mihin tuo oli menossa ja mitä tuo oli tekemässä, sillä pian saavuimme erään miehen luokse, joka piteli käsissään kansiota. Kuullessaan askeleemme tuo nosti katseensa kohti meitä, selkeästi tarkastellen saapumistamme.
”Olin varannut kuumailmapallo lennon kahdelle nimellä Sorber.”
”Katsotaas…Kyllä täältä löytyy merkintä siitä. Haluatteko valita itse pallon, vai otetaanko vain joku?”
Ambry ja nimettömäksi jäänyt mies käänsivät jossain kohtaa katseensa minuun.
”Mulle käy kaikki” sain sanottua yllättävänkin rauhallisella äänellä.
”Okei, no otetaan tosta sitten vaikka tuo vihervalkoinen pallo. Se on kolmas pallo oikealla” mies viittoi kohti palloa ja lähdimme kolmistaan kävelemään sitä kohden. Päästessämme kuumailmapallon luokse sitä oltiin jo valmistelemassa meille.
Kunhan meidät oli autettu koriin, kuumailmapallon operaattori nousi kanssamme koriin ja hiljalleen pallo alkoi ottamaan korkeutta. Haettuani hieman tasapainoani korissa, käänsin katseeni kohti maisemia, jotka alkoivat paljastumaan koko ajan vain paremmin. En ollut ikinä nähnyt uutta kotimaatani tällä tavoin yläilmoista, vaikka olinkin lentänyt usein Riian ja Münchenin väliä. Viitoimme Ambryn kanssa toisillemme erinäisiä paikkoja ja rakennuksia ja vain nautimme lennosta. Tämä oli minulle ensimmäinen kerta kuumailmapallo lento ja olin totaalisen yllättynyt siitä, että Ambry oli järjestänyt minulle tällaisen yllätyksen.
Lennon loputtua ja saatuamme kyydin takaisin lähtöpisteeseen, sanoin Ambrylle jotta haluaisin tarjota toiselle illallisen vaikka olikin syntymäpäiväni ja että tuo saisi päättää ravintolan. Naisen ajaessa kohti valitsemaansa ravintolaa totesin itselleni, että tämä taisi olla paras syntymäpäivä pitkään aikaan.
// 🎉🙌 JEE! Voiko parempaa lahjaa Max saadakaan? Moira on ollut varmasti ilo kouluttaa, ja siitä tulee varmasti mitä mahtavin ratsu. Tästä se lähtee!
Ambry on kultainen. Kuumailmapalloretki on ihana yksityiskohta, suloinen huipennus päivälle. Taitaa päivä paistaa lopulta Maxinkin risukasaan?
+ 9 p.
Tänään olisi se päivä. Mä olin miettinyt keinoja perua lupaukseni ja olin jopa katsellut lentoja Müncheniin. Kuitenkin tällä kertaa mä päätin kohtaavani ongelmani enkä juoksevan niitä pakoon. Ehkä tänään mun elämäni kauheimmasta päivästä tulisi mun elämäni paras päivä. Mä olin ottanut tämän päivän vapaaksi töistä, sillä tiesin että en voisi millään keskittyä töihini koska ajatukseni pyörisivät kuitenkin jossain kohtaa päivää siinä, mitä vuosia sitten tapahtui. Katsomatta sen tarkemmin kelloon, tiesin jotta se oli aamuyön tunneilla. Painajaisten vähentyessä mä en ollut siltikään päässyt eroon näistä yö heräämisistä ja vaikka se ei enää ollutkaan painajaismaisesta unesta säpsähtäen heräämistä, jätti sydämeni silti usein muutaman lyönnin välistä.
Herätessäni aamulla oloni ei ollut yhtään rentoutunut mutta mä en stressaantunut siitä sillä sen jälkeen, kun olin nähnyt unelmieni ja haaveideni näkevän katoavan savuna ilmaan silmieni edessä. Viimeisten parin vuoden aikana olin alkanut ainakin jonkinlaisella tasolla näkemään huhtikuun kahdennenkymmenennen viidennen päivän samanlaisena päivänä kuin mikä tahansa muu päivä vuodessa. Makasin hetken selälläni tuijottaen kattoon ja pohtien nousisinko heti, vai antaisinko itselleni luvan maata sängyssä koko päivän. Lopulta kuitenkin päädyin nousemaan ylös ja venyteltyäni lähdin askeltamaan ulos makuuhuoneesta.
Kuullessani ääniä, jotka kantautuivat keittiöstä en oikeastaan enää ihmetellyt niitä. Ambry oli välillä herännyt ennen minua ja oli alkanut valmistamaan aamupalaa. Odotin että nainen olisi tälläkin kertaa samoissa puuhissa.
“Guten mor…” lauseeni jäi kesken, sillä katseeni poimi normaalia juhlavammaksi katetun pöydän. Nainen taisi huomata hämmentyneen katseeni, sillä tuo asteli luokseni ennen kuin siirtyi eteeni ja tunsin pehmeät kädet omillani.
“Alles Gute zum Geburtstag” nainen lausui hieman ontuvalla Saksalla.
“D…Danke” en tiennyt mitä muutakaan olisin sanonut sillä olin häkeltynyt siitä, että toinen oli tehnyt jotain tällaista eteeni.
“Mä… mä en viitsinyt hankkia mitään kovin erikoista sillä en halunnut aiheuttaa mitään liian erikoista, etten mä aiheuttanu mitään ongelmia ruuan kanssa.”
“Ei…se olisi haitannut. Tai kun tänään on muutenkin vähän hankala päivä. En mä tiedä olisiko mun ollut paras vain lähteä isän työ. Ehkä siellä mä olisin voinut unohtaa kaiken sen mitä tapahtui silloin aikanaan. Mutta kyllä me saadaan tästä päivästä vielä hyvä aikaan” hymyilin naiselle, ennen kuin painoin pehmeän, vielä vähän ujohkon suudelman naisen päälaelle, ennen kuin suoristin ryhtini. Loin katseeni takaisin ruokapöytäni ääreen, ennen kuin yritin kääntää Ambryä kulkemaan siihen suuntaan, jossa pöytä sijaitsi, jotta saatoin tutkia millaisen aamupalan tuo oli tänään meille valmistanut.
Syötyämme aamupalamme oli aika vaihtaa vaatteet ja suunnata Zeniin. Koko ajomatkan kävin päässäni lävitse erilaisia skenaarioita sen suhteen mitä voisi tapahtua. Talliin päästyämme kävin hakemassa kaikki tarvittavat varusteet tammatallin hoitopaikalle ennen kuin oli aika hakea kermakarkkia muistuttava nuori tamma pihatosta. Hoidettuani Moiran pitkän kaavan mukaan, oli aika varustamiselle. Olin varmistanut varmaan kymmeneen kertaan, jotta maneesi olisi varmasti vapaana ja vielä taluttaessani nuorta tammaa sinne toivoin, että tilanne ei olisi muuttunut sen kolmen minuutin aikana joka meillä kesti siirtyä tallista halliin. Avattuani raskaan puuoven vislauksen jälkeen saatoin vain huokaista helpotuksesta huomatessani, että halli oli edelleen tyhjä. Talutettuani nuoren ratsuni maneesin hiekalle työstin Moiraa maasta käsin, sillä tavalla kuin olimme tehneet sen ollessa vain muutaman viikon ikäinen.
Tässä vaiheessa tamma osasi tehtävät jo vaikka unissaan mutta sen sijaan että työstin niitä Moiran vuoksi, tein ne itseni vuoksi. Lopulta en voinut odotella enää yhtään pidempään, vaan käänsin cremelloni hallin keskelle. Pysäytettyäni sen sopivaan paikkaan, siirryin tamman vierelle ja rapsutin sitä hetken ennen kuin asetin vasemman jalkani jo kotoisammalta tuntuvaan barokki jalustimeen ja ponnistin oikealla jalallani kevyesti ilmaan. Annoin jalkani heilahtaa rauhallisesti tamman selän ylitse ja löytää paikkansa jalustimessa ennen kuin laskeuduin istumaan jo tutuksi käyneeseen satulaan.
Seuraavat parista viiteen minuuttia vietin vain istuen ja hengittäen syvään. Lopulta pyysin Moiran liikkeelle ja tamma vastasi apuuni siirtymällä pehmeään, mutta hieman jännittyneeseen käyntiin. Tuntiessani liikkeen töksähtämisen se sai minut jännittymään, mikä sai vain tammaa jännittymään pahemmin. Jouduin vetämään muutamaan otteeseen syvään henkeä vain rauhoittaakseni itseäni, ennen kuin pääsin itse istumaan rennommin tamman satulassa. Omalla rentoutumisellani oli onnekseni toivottu lopputulos kermakarkin värisen tamman rentoutuessa ja liikkeen kulkemisella paremmin sen selän lävitse. Annoin tamman askeltaa ympäri hallia vapaalla käynnillä uskaltamatta edes pyytää siltä pysähtymistä tai mitään muutakaan simppeliä tehtävää, vaikka tiesin että Moira kyllä suorittaisi pyyntöni. Ihan liian laajan kaaren kautta pyysin tammaa vaihtamaan suuntaa ja annoin sen kävellä vielä toiseenkin suuntaan. Ratsastuksemme ei tainnut ottaa kuin vain viidentoista minuutin verran, mutta viimeisten kierrosten aikana en voinut enää mitään niille kyynelille, jotka karkasivat kastelemaan poskeni. Kyynelille, jotka olivat sekoitus onnea ja surua. Kyynelille, jotka minulla oli nyt mahdollisuus vuodattaa. Kyynelille, jotka olivat merkkinä siitä onnesta, mikä aiheutui siitä, että ratsastin ensimmäistä kertaa itsenäisesti omalla, itse kouluttamallani hevosella.
Kyynelille, jotka olivat täynnä surua siitä, että tämä piste ottikin viisi vuotta pidempään kuin suunnittelin. Surua siitä, että ratsunani ei ollutkaan ruunikon tähtipäisen tamman varsaa. Varsaa, jonka elämässä olin saanut olla mukana jo ennen kuin se oli edes kylmä pakkauksessa olevassa ruiskussa. Varsan, joka oli sen jälkeen ollut vain pieni piste ultrassa. Kyynelille siitä, että tuo varsa ei saanut edes mahdollisuutta elämälle.
Kyynelille siitä, että tämä oli paras syntymäpäivälahja mitä olisin voinut ikinä toivoa. Onnen kyynelille siitä, että olin jaksanut vaikeidenkin aikojen lävitse ja se oli tuonut minut tähän pisteeseen.
Ratsastamaan täysin itse kouluttamallani hevosella ensimmäisen kerran. Itsenäisesti.
Käännettyäni tammani maneesin keskelle, annoin käteni valahtaa kermanväriselle säälle ja silitin Moiraa puolihuolimattomasti. Kuullessani ääniä maneesin ulkopuolelta, hyppäsin alas tammani satulasta ehkä liiankin nopeasti. Fricin saapuessa maneesiin suuntasimme samalla ovenavauksella Moiran ja Ambryn kanssa ulos hallista ja takaisin tammatalliin. Koko matkalla mä en voinut uskoa, jotta me oltaisiin päästy Moiran kanssa siihen pisteeseen, että mä saatoin ratsastaa sillä itsenäisesti. Ehkä meidän ratsastus oli ollut liian aikainen mutta samalla mä toivoin, että saisin sen anteeksi koska en kuitenkaan ollut tehnyt paljoa.
Kiinnittäessäni Moiraa hoitopaikan naruihin, tärisin jostain syystä ihan huolella. Mä en tiedä oliko kyseessä jokin yllättävä adrenaliinin purkautuminen vai jokin muu, mutta Ambry joutui pyytämään mut istumaan. Varmistuttuaan siitä, että istuin varmasti turvallisessa paikassa saatoin vain katsella kuinka toinen tottuneesti riisui Moiran varusteet ja hoiti nuoren tamman. Vasta kun Moira oli valmis palautettavaksi pihattoon mun toimintakyky oli palautunut edes jonkin verran ja saatoin lähteä palauttamaan nuorta tammaani ulos. Varmistettuamme vielä, jotta hoitopaikka olisi varmasti siisti ja Moiran varusteet olisivat paikoillaan, oli aika suunnata takaisin kotiin.
Vaikka aamupäivä ei ollutkaan fyysisesti raskas, oli se vienyt henkisesti voimia sitäkin enemmän. Päästessämme takaisin kotiin, vaihdoin tallivaatteet takaisin kotivaatteisiini ennen kuin jouduin sanomaan Ambrylle että minun oli pakko nukkua hetken. Pitkään en ollut henkisesti näin väsyksissä, jotta olin joutunut vetäytymään lepäämään kesken päivän. Yhteinen aikamme Ambryn kanssa oli kuitenkin opettanut toiselle, jotta tällainen oli välillä ihan normaalia ja sellaista mitä tarvitsin. Lupasin naiselle, jotta tunti varmasti riittäisi siihen, jotta olisin taas saanut itseäni vähän paremmin ladatuksi ja olisin valmis siihen, mitä loppupäivä toisi tullessaan.
Nukuttuani lopulta reilun tunninverran minusta tuntui, jotta olin saanut ladattua mentaalisia akkujani sen verran että saatoin jatkaa loppupäivää. Palattuani takaisin Ambryn luokse vietimme vain hetken yhdessä ennen kuin Ambry kysyi, haluaisinko jotain lounasta. Myönnyttyäni naisen ehdotukseen, valmistimme yhdessä kevyen lounaan ennen kuin söimme sen ja jatkoimme ajan viettämistä kahdestaan ennen kuin Ambry kehotti minua pukeutumaan uudelleen.
”Was?” katsoin avopuolisoani ihmetellen.
”Minulla on yksi yllätys. Meidän pitäisi lähteä pian, jotta emme myöhästy.”
Kysyttyäni naiselta tarkennusta siihen, millaisella vaatetuksella minun pitäisi varautua en saanut oikein kunnon vastausta, mikä sai epävarmuuden taas kutittelemaan jossain sisuksissani. Lopulta päädyin pukemaan mukavat vaatteet, jotka olisivat tarvittaessa myös siistit, jos lopulta sellaiselle vaatetukselle olikin tarvetta. Ambry oli vastuussa ajamisesta tällä reissulla ja istuessani apukuskin paikalla mietin mihin nainen oli minua viemässä.
Lopulta auto pysähtyi keskikokoiselle parkkipaikalle eikä minulla ollut edelleenkään mitään ajatusta siitä, mitä Ambry oli pääni menoksi kehitellyt. Nousin kehotettuna ylös autosta ja lähdin seuraamaan naista kohti parkkipaikan reunaa. Käveltyämme pienen pätkän hiekkatietä, eteemme avautui peltoaukea, jolle oli ripoteltuna kuumailmapalloja. Käänsin hämmentyneen katseeni kohti naista, joka vain hymyili minulle ujosti samalla kun jatkoimme matkaamme eteenpäin. Ambry selkeästi tiesi mihin tuo oli menossa ja mitä tuo oli tekemässä, sillä pian saavuimme erään miehen luokse, joka piteli käsissään kansiota. Kuullessaan askeleemme tuo nosti katseensa kohti meitä, selkeästi tarkastellen saapumistamme.
”Olin varannut kuumailmapallo lennon kahdelle nimellä Sorber.”
”Katsotaas…Kyllä täältä löytyy merkintä siitä. Haluatteko valita itse pallon, vai otetaanko vain joku?”
Ambry ja nimettömäksi jäänyt mies käänsivät jossain kohtaa katseensa minuun.
”Mulle käy kaikki” sain sanottua yllättävänkin rauhallisella äänellä.
”Okei, no otetaan tosta sitten vaikka tuo vihervalkoinen pallo. Se on kolmas pallo oikealla” mies viittoi kohti palloa ja lähdimme kolmistaan kävelemään sitä kohden. Päästessämme kuumailmapallon luokse sitä oltiin jo valmistelemassa meille.
Kunhan meidät oli autettu koriin, kuumailmapallon operaattori nousi kanssamme koriin ja hiljalleen pallo alkoi ottamaan korkeutta. Haettuani hieman tasapainoani korissa, käänsin katseeni kohti maisemia, jotka alkoivat paljastumaan koko ajan vain paremmin. En ollut ikinä nähnyt uutta kotimaatani tällä tavoin yläilmoista, vaikka olinkin lentänyt usein Riian ja Münchenin väliä. Viitoimme Ambryn kanssa toisillemme erinäisiä paikkoja ja rakennuksia ja vain nautimme lennosta. Tämä oli minulle ensimmäinen kerta kuumailmapallo lento ja olin totaalisen yllättynyt siitä, että Ambry oli järjestänyt minulle tällaisen yllätyksen.
Lennon loputtua ja saatuamme kyydin takaisin lähtöpisteeseen, sanoin Ambrylle jotta haluaisin tarjota toiselle illallisen vaikka olikin syntymäpäiväni ja että tuo saisi päättää ravintolan. Naisen ajaessa kohti valitsemaansa ravintolaa totesin itselleni, että tämä taisi olla paras syntymäpäivä pitkään aikaan.
// 🎉🙌 JEE! Voiko parempaa lahjaa Max saadakaan? Moira on ollut varmasti ilo kouluttaa, ja siitä tulee varmasti mitä mahtavin ratsu. Tästä se lähtee!
Ambry on kultainen. Kuumailmapalloretki on ihana yksityiskohta, suloinen huipennus päivälle. Taitaa päivä paistaa lopulta Maxinkin risukasaan?
+ 9 p.
Se olisi sopinut Knutinkin tarinoihin, mutta näin nyt🤷♂️
vähän risukkoa valon edessä...