Post by Max on Mar 14, 2021 23:32:18 GMT
13.03.2021
Mä olin istunut eilen Moiran vierellä siihen asti että mut oli pakotettu ulos tallista. Mä en olisi halunnut lähteä sillä mä pelkäsin että jos mä jättäisin Moiran yksin mä en näkisi sitä enään. Päästyäni kotiin mä tiesin että mä en tulisi nukkumaan sinä yönä silmäystäkään. Musta tuntui että joku hidasti kelloa yön tunnit ja aamun tulo tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta kello tuli sen verran että mä uskalsin lähteä takaisin Zeniin. Koko ajomatkan mä pudistin rattia niin tiukasti että mun kädet olivat ihan valkoiset ja kun mä päästin ratista irti, mä en oikeastaan tuntenut mun käsiä. Jokainen askel, jonka mä otin kohti tallirakennusta oli enemmän kuin suunniteltu ihan vain sen vuoksi että mua heikotti niin paljon koska mä olin unohtanut taas itseni kokonaan.
Lopulta mä pääsin Moiran karsinalle. Moira ei ollut enään tiputuksessa, mutta tammalla oli edelleen kanyyli kaulassa ihan vain varuuksi. Ieva olisi tulossa illalla ja jos varsa olisi edelleen kunnossa, myös kanyyli otettaisiin pois. Moira näytti vähän paremmalta kun mä pääsin sen karsinalle. Se liikkui vähän karsinassaan, mutta ei se ollut vielä niin aktiivinen kuin yleensä. Päästessäni Moiran vierelle, mä tiputtauduin polvilleni ja otin varsan halaukseen. Mä olin onnellinen että varsa oli elossa. Lopulta mä päästin irti varsasta ja vetäydyin karsinan laidalle siten, että mä sain nojattua karsinan seinään ja mä vain katselin varsaa, joka liikuskeli karsinassaan.
Mä en tiedä olinko mä nukahtanut vai mitä oli tapahtunut, mutta mä havahduin siihen että mua ravisteltiin. Mä en halunnut avata silmiäni. Ravistelu jatkui ja mun oli lopulta pakko avata silmäni. Mä luulin että Moira oli se joka herätti mut. Kuitenkin kun mä sain silmiäni auki mä tajusin että Moira ei ollut vastuussa mun herättelystäni, vaan mua tuijotti ehkä Friciksen ikäinen poika. Mä en tiennyt kuka se oli ja mua alkoi vähän ahdistaa. Mä olin valahtanut hieman alaspäin ilmeisesti kun mun keho oli rentoutunut joten mä jouduin hieman nostamaan itseäni käsieni varassa ilmaan että mä sain palautettua itseni istumaan paremmin. Mä tiesin että harmaa ja ruskea silmä seurasivat mua herkeämättä. Mä olisin halunnut pyytää toista jättämään mut rauhaan, mutta mä en saanut sanoja poistumaan suustani.
Mä en uskaltanut katsoa toisen päälle koska mä en tiennyt mitä tuo ajatteli musta. Tiesikö se edes kuka mä olin. Tiesikö se… Mä nielaisin syvään. Mä tunsin miten tuo erivärinen silmäpari tuijotti mua edelleen ja juuri kun mä olin jollain tavalla valmistautuntu siihen, että mä kysyisin kuka tuo oli se avasi suunsa.
”Onko kaikki okei?” mä ymmärsin kysymyksen vaikka se esitettiin mulle latviaksi. Mä yritin muodostaa vastausta päässäni, mutta se oli vain epämääräinen sotku latviaa, englantia sekä saksaa. Vaikka mä yritin parhaani mä en saanut muodostettua mitään järkevää vastausta, joka ei olisi sisältänyt kaikkia kieliä joten mä päädyin vain nyökkäämään. Mä toivoin että se voittaisi mulle myös aikaa kasata mun ajatuksia vielä vähän.
Päästyäni vähän paremmin kiinni aikaan ja paikkaan mä yritin nousta ylös. Ilmeisesti mun nouseminen ei vakuuttanut mun tarkkailijaani, sillä mä tunsin miten mua tuettiin käsivarresta ja selästä, kun mä olin horjahtamassa taaksepäin kohti seinää. Silmäpari vierelläni pysyi edelleen kiinnitettynä muhun ja mä en tiennyt mikä kaikesta olisi se ahdistavin osuus. Pojan varmistuttua että mä pysyisin jaloillani musta päästettiin irti, vaikka eriväriset silmät pysyivätkin edelleen mussa kiinni. Mä otin hieman normaalia leveämmän asennon ja kokeilin vain miten mun jalat kantaisivat.
”Selviätkö?” huolestunut kysymys nousi ilmoille kun mä aloin ottamaan kokeilevia askeleita kohti varsaa, joka katseli meitä pienen matkan päästä.
”Joo. Kiitos” latviankieliset vastikkeet löysivät viimein ulos suustani samalla kun rapsutin Moiran kaulaa.
”Mun täytyisi siivota Moiran karsina. Voiko sen siirtää naapurikarsinaan?”
”Mä… mä meen sen kanssa ulos” mä tein päätöksen salamaakin nopeammin ja kävelin karsinan ovelle ja poimin käytävän puolelta Moiran naruriimun ja narun ennen kuin mä palasin varsan luokse ja pujotin pienen turvan kiinteästä lenkistä lävitse, ennen kuin nostin riimun avonaisen osan Moiran korvien takaa niskan ylitse ja sidoin riimun kiinni. Varmistuttuani että solmu ei painaisi varsaa tai riimu ei olisi muutenkaan sidottuna liian tiukasti varsan päähän, kiinnitin riimunnarun sille varattuun lenkkiin ja pyysin varsan liikkeelle.
Moira lähti askeltamaan hieman varovaisesti perässäni, mutta lopulta varsa oli ensin käytävällä ja sen jälkeen meidän matka jatkui tallipihalle. Mä en uskaltanut pakottaa varsaa liikkumaan kovinkaan reippaasti joten me mentiin Moiran määräämässä tahdissa. Mä yritin parhaani mukaan vältellä tökkimästä tamman kaulassa olevaa kanyyliä, sillä mä en halunnut aiheuttaa varsalle enään yhtään enempää kipua ja muutenkin mä toivoin että sille ei tulisi enää tarvetta. Mä näin miten tallipiha kuhisi normaalia elämää Iivarin, Fricin, Velnan, Lyneten ja monien muiden mennessä ja tullessa. Mä yritin vain keskittyä mun vierelläni askeltavaan varsaan ja siihen että me ei oltaisi ulkona liian pitkään.
Lopulta me palattiin Moiran kanssa takaisin sisälle. Se poika oli edelleen Moiran karsinalla. Me suunnattiin pikkutamman kanssa pesupaikalle. Lopulta mä hain mahdollisimman nopeasti Moiran harjat ja yritin keksiä miten mä suojaisin kanyylin lopunkin jotta se pysyisi puhtaana. Tehtyäni siihen ei niin hienon paketin, mä poimin kumisuan varsan pakista ja aloin pyöritellä todella varovaisella liikkeellä kermanväristä kaulaa edeten niskasta aina lavalle, ennen kuin mä uskalsin alkaa lisäämään hieman painetta ja harjaamaan varsaa normaalimmin.
Ilma täyttyi leijailevista kermanvärisistä karvoista pikkutamman näyttäessä että se oli alkanut valmistautua kevääseen. Pitkä ja huolellinen harjaus auttoi mua kasaamaan omia ajatuksiani ja lopulta kun viimeinenkin harja oli takaisin pakissa, mä vein sen paikoilleen ja me lähdettiin Moiran kanssa kohti varsan karsinaa. Se poika oli jatkanut matkaansa ja mä sain kääntää varsan karsinaansa. Avattuani riimun solmun ja annettuani sen valahtaa pois tamman päästä, mä palautin sen ja narun paikoilleen, ennen kuin mä jäin viettämään aikaa varsan kanssa.
En mä tiedä miten pitkään mä olin taas vain ollut Moiran luona, kun mä kuulin hamppurouheen kahisevan vierelläni.
”Moikka” Amelie laskeutui istumaan vierelleni.
”Moi”
”Moira näyttää paremmalta. Te olitte vissiin käynyt vähän pihallakin. Fric sanoi.”
”Joo. Se poika siivosi karsinan. En mä tiennyt muutakaan tehdä. En mä tiedä oliko sekin väärin” mun sanat karkasivat vaihtelevalla tempolla ja äänenpainolla.
”Ihan hyvä se oli. Parempi vain että Moirakin saa vähän liikettä” Amelie vastasi ja mä kuulin miten se kaiveli kädessään ollutta pussia ”Max” brunette kiinnitti huomioni itseensä varsan sijasta ja mä näin miten toisella oli kädessään muovilaatikko, jossa oli pari voileipää.
”Sä et oo kuitenkaan syönyt mitään”
Mä en enää edes ihmetellyt että Amelie oli tullut siihen lopputulemaan. Mä otin laatikon vastaan ja yritin löytää jotain hymyksi luokiteltavaa huulilleni vaikka helppoa se ei ollut.
”Kiitos”
Laskettuani laatikon syliini avasin sen kannen ja poimin toisen leivistä käteeni. Mä olin ollut taas niin monta tuntia syömättä että mun ruokahalu oli kadonnut ja toisaalta Moiran tilanne ei myöskään helpottanut asiaa, mutta mä aloin näykkimään paloja leivästä. Mitä enemmän mä olin saanut siitä näykittyä, sitä lähemmäs normaaleja haukkauksia mun syöminen oli muuttunut ja lopulta mä söin toisenkin leivän ihan normaalisti. Helpotus siitä, että Moira oli kunnossa, laski mun reilun vuorokauden mittaista ahdistusta sen verran että väsymys pääsi viimein valtaamaan mun kropan. Mä en edes halunnut tietää miten pitkään mä olin taas valvonut sillä mä tiesin että yhden vuorokauden tunnit siihen ei millään enää riittäisi. Mun vieressä istuva brunette, joka viimeisteli vielä omaa aamupalaansa, taisi huomata myös saman.
”Pitäisikö meidän antaa Moiralle mahdollisuus nukkua?”
”Keine ahnung. Kai. En mä… En mä tiedä uskallanko mä jättää sitä”
”Mennään kattoon sulle joku huone linnalta. Mä tuun herättämään sut itse jos tilanne muuttuu jotenkin. Käykö?” sanoissa oli sopivasti painokkuutta, mutta se oli silti piilotettu taidokkaasti sanavalintojen taakse.
”Luu…luuletsä että se onnistuisi? Mä voin” uusi haukotus katkaisi puheeni ”mä voin mennä kyllä kotiinkin”
”Parempi että jäät tänne. Kyllä täältä tilaa löytyy niin saat nukkua itsekin. Totta puhuen sä näytät hirveältä.”
Käänsin katseeni kohti Amelieta ja mä näin miten oliivin väriset silmät mittaili jokaista milliä mun kasvoilla. Mun ei tarvinnut edes katsoa peiliin että mä tiesin miten hirveältä mä varmasti näytin parin päivän sängessä ja silmäpusseissa. Mä pohdin Amelien ehdotusta edelleen kun mä nousin ylös ja lopulta me poistuttiin yhtä matkaa karsinasta ja lähdettiin suuntaamaan kohti linnakartanoa. Amelie kävi etsimässä Vitaliyan ja ilmeisesti pikaisen keskustelun tuloksena nuo olivat tulleet johonkin lopputulemaan, sillä brunette pyysi minua seuraamaan itseään ja lopulta toinen johdatti minut erään huoneen ovelle.
”Meet myös sitten oikeasti nukkumaan. Mä pidän kyllä lupaukseni siitä että mä tuun herättämään jos tilanne vaatii.”
”Joo. Mä meen” vastasin ja vaikka mä sisimmissäni tiesin että Amelie puhuisi totta, musta tuntui silti väärältä jättää Moira yksin.
”Hyvää yötä siis” Amelie tuumasi sulkien minut halaukseen ja lopulta mulla ei jäänyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin astella sisään huoneeseen ja riisua kengät sekä vaatteet. Mä en tiedä kauanko todellisuudessa meni siitä kun mä olin asettunut vuoteeseen siihen kun mä nukahdin, mutta mä en herännyt moneen tuntiin ja kun mä viimein heräsin, mulla meni hetki tajuta missä mä olin ja miten mä olin sinne päätynyt. Mun olo oli kuitenkin paljon parempi kuin aikaisemmin ja katsoessani kelloa se oli reilusti iltapäivän puolella, eli mun oli täytynyt nukkua tunteja.
Noustuani ylös mä vedin vaatteet takaisin päälleni ja kengät jalkaani, ennen kuin mä suuntasin takaisin talliin. Moira näytti vain paremmalta ja mä otin sen uudelleen kävelemään mun kanssani. Me nähtiin se sama poika ulkona ja vähän ennen kuin me oltiin palaamassa talliin Amelie löysi meidät kävelemästä pihalta. Brunette käveli pari viimeistä kierrosta meidän kanssa, ennen kuin me suunnattiin takaisin talliin ja palautettuani Moiran karsinaansa tuo kysyi, olisiko minulla nälkä. Mä vastasin varmaan ensimmäiseen kertaan pitkään todenmukaisesti että mulla oli kiljuva nälkä ja me lähdettiin etsimään jotain ruokaa, ennen kuin oli aika palata vielä kerran talliin kuuntelemaan Ievan tuomio varsan kunnosta. Mä toivoin suuresti että eläinlääkärinkin mielestä varsa olisi parempi, sillä mä en tiennyt yhtään millaista tuomiota Ievalta voisi odottaa ja mitä mä tekisin jos uutiset eivät olisi hyviä…
// Kaikki kääntyy varmasti vielä hyväksi! Moira on jo niin paljon paremmassa kunnossa, joten kunhan Max vain muistaa pitää huolen itsestään...
+ 3 p. -YP
Mä olin istunut eilen Moiran vierellä siihen asti että mut oli pakotettu ulos tallista. Mä en olisi halunnut lähteä sillä mä pelkäsin että jos mä jättäisin Moiran yksin mä en näkisi sitä enään. Päästyäni kotiin mä tiesin että mä en tulisi nukkumaan sinä yönä silmäystäkään. Musta tuntui että joku hidasti kelloa yön tunnit ja aamun tulo tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta kello tuli sen verran että mä uskalsin lähteä takaisin Zeniin. Koko ajomatkan mä pudistin rattia niin tiukasti että mun kädet olivat ihan valkoiset ja kun mä päästin ratista irti, mä en oikeastaan tuntenut mun käsiä. Jokainen askel, jonka mä otin kohti tallirakennusta oli enemmän kuin suunniteltu ihan vain sen vuoksi että mua heikotti niin paljon koska mä olin unohtanut taas itseni kokonaan.
Lopulta mä pääsin Moiran karsinalle. Moira ei ollut enään tiputuksessa, mutta tammalla oli edelleen kanyyli kaulassa ihan vain varuuksi. Ieva olisi tulossa illalla ja jos varsa olisi edelleen kunnossa, myös kanyyli otettaisiin pois. Moira näytti vähän paremmalta kun mä pääsin sen karsinalle. Se liikkui vähän karsinassaan, mutta ei se ollut vielä niin aktiivinen kuin yleensä. Päästessäni Moiran vierelle, mä tiputtauduin polvilleni ja otin varsan halaukseen. Mä olin onnellinen että varsa oli elossa. Lopulta mä päästin irti varsasta ja vetäydyin karsinan laidalle siten, että mä sain nojattua karsinan seinään ja mä vain katselin varsaa, joka liikuskeli karsinassaan.
Mä en tiedä olinko mä nukahtanut vai mitä oli tapahtunut, mutta mä havahduin siihen että mua ravisteltiin. Mä en halunnut avata silmiäni. Ravistelu jatkui ja mun oli lopulta pakko avata silmäni. Mä luulin että Moira oli se joka herätti mut. Kuitenkin kun mä sain silmiäni auki mä tajusin että Moira ei ollut vastuussa mun herättelystäni, vaan mua tuijotti ehkä Friciksen ikäinen poika. Mä en tiennyt kuka se oli ja mua alkoi vähän ahdistaa. Mä olin valahtanut hieman alaspäin ilmeisesti kun mun keho oli rentoutunut joten mä jouduin hieman nostamaan itseäni käsieni varassa ilmaan että mä sain palautettua itseni istumaan paremmin. Mä tiesin että harmaa ja ruskea silmä seurasivat mua herkeämättä. Mä olisin halunnut pyytää toista jättämään mut rauhaan, mutta mä en saanut sanoja poistumaan suustani.
Mä en uskaltanut katsoa toisen päälle koska mä en tiennyt mitä tuo ajatteli musta. Tiesikö se edes kuka mä olin. Tiesikö se… Mä nielaisin syvään. Mä tunsin miten tuo erivärinen silmäpari tuijotti mua edelleen ja juuri kun mä olin jollain tavalla valmistautuntu siihen, että mä kysyisin kuka tuo oli se avasi suunsa.
”Onko kaikki okei?” mä ymmärsin kysymyksen vaikka se esitettiin mulle latviaksi. Mä yritin muodostaa vastausta päässäni, mutta se oli vain epämääräinen sotku latviaa, englantia sekä saksaa. Vaikka mä yritin parhaani mä en saanut muodostettua mitään järkevää vastausta, joka ei olisi sisältänyt kaikkia kieliä joten mä päädyin vain nyökkäämään. Mä toivoin että se voittaisi mulle myös aikaa kasata mun ajatuksia vielä vähän.
Päästyäni vähän paremmin kiinni aikaan ja paikkaan mä yritin nousta ylös. Ilmeisesti mun nouseminen ei vakuuttanut mun tarkkailijaani, sillä mä tunsin miten mua tuettiin käsivarresta ja selästä, kun mä olin horjahtamassa taaksepäin kohti seinää. Silmäpari vierelläni pysyi edelleen kiinnitettynä muhun ja mä en tiennyt mikä kaikesta olisi se ahdistavin osuus. Pojan varmistuttua että mä pysyisin jaloillani musta päästettiin irti, vaikka eriväriset silmät pysyivätkin edelleen mussa kiinni. Mä otin hieman normaalia leveämmän asennon ja kokeilin vain miten mun jalat kantaisivat.
”Selviätkö?” huolestunut kysymys nousi ilmoille kun mä aloin ottamaan kokeilevia askeleita kohti varsaa, joka katseli meitä pienen matkan päästä.
”Joo. Kiitos” latviankieliset vastikkeet löysivät viimein ulos suustani samalla kun rapsutin Moiran kaulaa.
”Mun täytyisi siivota Moiran karsina. Voiko sen siirtää naapurikarsinaan?”
”Mä… mä meen sen kanssa ulos” mä tein päätöksen salamaakin nopeammin ja kävelin karsinan ovelle ja poimin käytävän puolelta Moiran naruriimun ja narun ennen kuin mä palasin varsan luokse ja pujotin pienen turvan kiinteästä lenkistä lävitse, ennen kuin nostin riimun avonaisen osan Moiran korvien takaa niskan ylitse ja sidoin riimun kiinni. Varmistuttuani että solmu ei painaisi varsaa tai riimu ei olisi muutenkaan sidottuna liian tiukasti varsan päähän, kiinnitin riimunnarun sille varattuun lenkkiin ja pyysin varsan liikkeelle.
Moira lähti askeltamaan hieman varovaisesti perässäni, mutta lopulta varsa oli ensin käytävällä ja sen jälkeen meidän matka jatkui tallipihalle. Mä en uskaltanut pakottaa varsaa liikkumaan kovinkaan reippaasti joten me mentiin Moiran määräämässä tahdissa. Mä yritin parhaani mukaan vältellä tökkimästä tamman kaulassa olevaa kanyyliä, sillä mä en halunnut aiheuttaa varsalle enään yhtään enempää kipua ja muutenkin mä toivoin että sille ei tulisi enää tarvetta. Mä näin miten tallipiha kuhisi normaalia elämää Iivarin, Fricin, Velnan, Lyneten ja monien muiden mennessä ja tullessa. Mä yritin vain keskittyä mun vierelläni askeltavaan varsaan ja siihen että me ei oltaisi ulkona liian pitkään.
Lopulta me palattiin Moiran kanssa takaisin sisälle. Se poika oli edelleen Moiran karsinalla. Me suunnattiin pikkutamman kanssa pesupaikalle. Lopulta mä hain mahdollisimman nopeasti Moiran harjat ja yritin keksiä miten mä suojaisin kanyylin lopunkin jotta se pysyisi puhtaana. Tehtyäni siihen ei niin hienon paketin, mä poimin kumisuan varsan pakista ja aloin pyöritellä todella varovaisella liikkeellä kermanväristä kaulaa edeten niskasta aina lavalle, ennen kuin mä uskalsin alkaa lisäämään hieman painetta ja harjaamaan varsaa normaalimmin.
Ilma täyttyi leijailevista kermanvärisistä karvoista pikkutamman näyttäessä että se oli alkanut valmistautua kevääseen. Pitkä ja huolellinen harjaus auttoi mua kasaamaan omia ajatuksiani ja lopulta kun viimeinenkin harja oli takaisin pakissa, mä vein sen paikoilleen ja me lähdettiin Moiran kanssa kohti varsan karsinaa. Se poika oli jatkanut matkaansa ja mä sain kääntää varsan karsinaansa. Avattuani riimun solmun ja annettuani sen valahtaa pois tamman päästä, mä palautin sen ja narun paikoilleen, ennen kuin mä jäin viettämään aikaa varsan kanssa.
En mä tiedä miten pitkään mä olin taas vain ollut Moiran luona, kun mä kuulin hamppurouheen kahisevan vierelläni.
”Moikka” Amelie laskeutui istumaan vierelleni.
”Moi”
”Moira näyttää paremmalta. Te olitte vissiin käynyt vähän pihallakin. Fric sanoi.”
”Joo. Se poika siivosi karsinan. En mä tiennyt muutakaan tehdä. En mä tiedä oliko sekin väärin” mun sanat karkasivat vaihtelevalla tempolla ja äänenpainolla.
”Ihan hyvä se oli. Parempi vain että Moirakin saa vähän liikettä” Amelie vastasi ja mä kuulin miten se kaiveli kädessään ollutta pussia ”Max” brunette kiinnitti huomioni itseensä varsan sijasta ja mä näin miten toisella oli kädessään muovilaatikko, jossa oli pari voileipää.
”Sä et oo kuitenkaan syönyt mitään”
Mä en enää edes ihmetellyt että Amelie oli tullut siihen lopputulemaan. Mä otin laatikon vastaan ja yritin löytää jotain hymyksi luokiteltavaa huulilleni vaikka helppoa se ei ollut.
”Kiitos”
Laskettuani laatikon syliini avasin sen kannen ja poimin toisen leivistä käteeni. Mä olin ollut taas niin monta tuntia syömättä että mun ruokahalu oli kadonnut ja toisaalta Moiran tilanne ei myöskään helpottanut asiaa, mutta mä aloin näykkimään paloja leivästä. Mitä enemmän mä olin saanut siitä näykittyä, sitä lähemmäs normaaleja haukkauksia mun syöminen oli muuttunut ja lopulta mä söin toisenkin leivän ihan normaalisti. Helpotus siitä, että Moira oli kunnossa, laski mun reilun vuorokauden mittaista ahdistusta sen verran että väsymys pääsi viimein valtaamaan mun kropan. Mä en edes halunnut tietää miten pitkään mä olin taas valvonut sillä mä tiesin että yhden vuorokauden tunnit siihen ei millään enää riittäisi. Mun vieressä istuva brunette, joka viimeisteli vielä omaa aamupalaansa, taisi huomata myös saman.
”Pitäisikö meidän antaa Moiralle mahdollisuus nukkua?”
”Keine ahnung. Kai. En mä… En mä tiedä uskallanko mä jättää sitä”
”Mennään kattoon sulle joku huone linnalta. Mä tuun herättämään sut itse jos tilanne muuttuu jotenkin. Käykö?” sanoissa oli sopivasti painokkuutta, mutta se oli silti piilotettu taidokkaasti sanavalintojen taakse.
”Luu…luuletsä että se onnistuisi? Mä voin” uusi haukotus katkaisi puheeni ”mä voin mennä kyllä kotiinkin”
”Parempi että jäät tänne. Kyllä täältä tilaa löytyy niin saat nukkua itsekin. Totta puhuen sä näytät hirveältä.”
Käänsin katseeni kohti Amelieta ja mä näin miten oliivin väriset silmät mittaili jokaista milliä mun kasvoilla. Mun ei tarvinnut edes katsoa peiliin että mä tiesin miten hirveältä mä varmasti näytin parin päivän sängessä ja silmäpusseissa. Mä pohdin Amelien ehdotusta edelleen kun mä nousin ylös ja lopulta me poistuttiin yhtä matkaa karsinasta ja lähdettiin suuntaamaan kohti linnakartanoa. Amelie kävi etsimässä Vitaliyan ja ilmeisesti pikaisen keskustelun tuloksena nuo olivat tulleet johonkin lopputulemaan, sillä brunette pyysi minua seuraamaan itseään ja lopulta toinen johdatti minut erään huoneen ovelle.
”Meet myös sitten oikeasti nukkumaan. Mä pidän kyllä lupaukseni siitä että mä tuun herättämään jos tilanne vaatii.”
”Joo. Mä meen” vastasin ja vaikka mä sisimmissäni tiesin että Amelie puhuisi totta, musta tuntui silti väärältä jättää Moira yksin.
”Hyvää yötä siis” Amelie tuumasi sulkien minut halaukseen ja lopulta mulla ei jäänyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin astella sisään huoneeseen ja riisua kengät sekä vaatteet. Mä en tiedä kauanko todellisuudessa meni siitä kun mä olin asettunut vuoteeseen siihen kun mä nukahdin, mutta mä en herännyt moneen tuntiin ja kun mä viimein heräsin, mulla meni hetki tajuta missä mä olin ja miten mä olin sinne päätynyt. Mun olo oli kuitenkin paljon parempi kuin aikaisemmin ja katsoessani kelloa se oli reilusti iltapäivän puolella, eli mun oli täytynyt nukkua tunteja.
Noustuani ylös mä vedin vaatteet takaisin päälleni ja kengät jalkaani, ennen kuin mä suuntasin takaisin talliin. Moira näytti vain paremmalta ja mä otin sen uudelleen kävelemään mun kanssani. Me nähtiin se sama poika ulkona ja vähän ennen kuin me oltiin palaamassa talliin Amelie löysi meidät kävelemästä pihalta. Brunette käveli pari viimeistä kierrosta meidän kanssa, ennen kuin me suunnattiin takaisin talliin ja palautettuani Moiran karsinaansa tuo kysyi, olisiko minulla nälkä. Mä vastasin varmaan ensimmäiseen kertaan pitkään todenmukaisesti että mulla oli kiljuva nälkä ja me lähdettiin etsimään jotain ruokaa, ennen kuin oli aika palata vielä kerran talliin kuuntelemaan Ievan tuomio varsan kunnosta. Mä toivoin suuresti että eläinlääkärinkin mielestä varsa olisi parempi, sillä mä en tiennyt yhtään millaista tuomiota Ievalta voisi odottaa ja mitä mä tekisin jos uutiset eivät olisi hyviä…
// Kaikki kääntyy varmasti vielä hyväksi! Moira on jo niin paljon paremmassa kunnossa, joten kunhan Max vain muistaa pitää huolen itsestään...
+ 3 p. -YP