Post by Amelie on Sept 2, 2021 11:00:32 GMT
Kokemusasiantuntija Amelie Evelina Chaput, hyvää päivää
Mainittu Max
Clave vihelteli radiosta kuuluvan renkutuksen mukaan. Ohjaamossa hänen vierellään istui Fricis, vaikka kovasti tuo oli ensin Maxia koittanut siihen houkuttaa. Stetsonin lierin alla olivat anturit olleet kerrankin paikallaan, kun hän oli pakkaushälinässä ehtinyt ympärilleen katsoa — Kühlinginpoika jos kuka tarvitsi nyt seuraa. Tahtoi sitä tai ei.
Karavaani painoi jo Liettuan puolella. Kelmėn kyltti jäi taakse, E77 oli rauhallinen näin keskiviikkoaamusta. Itse hevoskuljetuksessa matkusti etupenkkiläisten lisäksi vain Amelie, Lynette ja Velna, joita pieni ahtautuminen nuppiin ei haitannut. Muut seurasivat pienemmillä ajoneuvoilla perässä.
“Minusta Max tekee ihan kelpoa työtä” Clave sanoi ennen kuin lähti viheltelemään seuraavan ikivihreän tahtiin. Autoon laskeutui vaivaantunut hiljaisuus.
“Tarkoitan, pitäisi kaikkien olla ylpeitä itsestään. Antaa koirien haukkua” mies perusteli. Hän irroitti hetkeksi oikean kätensä otteen ratista ja antoi taputuksen Maxia sijaistavan Friciksen olalle. “Kyllähän me aina kaverin puolta pidetään, eiks jeh?”
Takapenkillä vaihdettiin katseita. Kaikki tiesivät kyllä mistä puhuttiin. Kun he olivat olleet pakkaamassa hevosia elokuun VHRY-cupista, Iivari oli ottanut Maxin eräänlaiseen puhutteluun. “Eräänlaiseen” siksi, että kyse oli ollut enemmänkin salakavalasta rivien välistä tuikkailusta. Hän oli onnitellut hyvästä ratsastuksesta, ihmetellyt mistä moinen komea puoliverinen oli Maxin alle ilmestynyt. Kehunut jopa hieman ja sanonut olevansa ylpeä, aivan vain jotta seuraavat sanat olisivat viiltäneet sitäkin pahemmin:
“Mutta herra Kühling olisi toki voinut kertoa suoraan haluamattomuutensa ratsastaa minun hevosillani. Surullista menettää potentiaalia ratsastuskoululle, mutta kunnioitan valintaasi. Lie palaatte heidän kyydillään takaisin Saulkrastiin?”
Amelie oli kuullut koko keskustelun, ja ryntäsi nyt tarraamaan Maxia olkavarresta. “Tää oli väärinkäsitys, mee perään selittämään se!” hän kannusti ystäväänsä, viittoillen Iivarin selkää kohden. “Eihän tää näin voi mennä, saathan sä omistaa miten monta hevosta tahansa ihan missä tahansa!”
Amelien ponnistukset olivat turhia, katsoi sitä kummalta kantilta tahansa. Kun Iivari tunsi tulleensa loukatuksi, hän ei unohtaisi sitä. Hän ei korottanut ääntään, ei antanut sanktioita: ei uhannut potkaista Moiraa ulos tallista, ei Maxiakaan, vaan hienopiirteisesti piikitteli ja alensi, muhitutti keittäjää omassa liemessään. Kyllä rikkurit siitä nöyrtyisivät kun heitä taidolla kouli.
Jos yhteen suuntaan kumartaa, toiseen aina pyllistää. Max kumarsi äitinsä toiveille, eikä tarvinnut olla suurikaan tunteiden tulkki nähdäkseen minne päin pakarat osoittivat.
Tamma itsessään ei Iivaria haitannut, olisi se mahtunut vaikka hänenkin talliinsa kun Moiran edistymistä katseli. Se mikä von Hoffrénin sai raivostumaan oli puokin edustustalliksi valittu Krasts Stallis ja ylipäinen salailu. Kaikki tiesivät mitä mieltä hän oli ratsastuskouluista, varsinkin juuri tästä kyseisestä lutikanpesästä. Millaisen tikarin Max olikaan samettiseen selkämykseen iskenyt piilottaessaan hevosensa sinne!
Amelie oli pommittanut Maxia viesteillä taukoamatta välikohtauksen jälkeen. Naisella oli kokemusta sekä saksalaisen katoamistempuista ja masennuksen syvistä alhoista, kuin pääjehun epäsuosiossa käristymisestäkin. Hän jos kuka olisi siis omiaan luotsaamaan Maxin näidenkin tyrskyjen läpi.
“Kai Max esittää silti vielä Manonin ja Cintin Pratolinossa?”
“Esittää. Jos ei, niin käyn vaikka omin käsin raahaamassa sen ylös kuolemiskuopastaan, heitän satulaan ja paiskaan radalle!” Amelie vastata täräytti Fricin mietteisiin.
Mainittu Max
Clave vihelteli radiosta kuuluvan renkutuksen mukaan. Ohjaamossa hänen vierellään istui Fricis, vaikka kovasti tuo oli ensin Maxia koittanut siihen houkuttaa. Stetsonin lierin alla olivat anturit olleet kerrankin paikallaan, kun hän oli pakkaushälinässä ehtinyt ympärilleen katsoa — Kühlinginpoika jos kuka tarvitsi nyt seuraa. Tahtoi sitä tai ei.
Karavaani painoi jo Liettuan puolella. Kelmėn kyltti jäi taakse, E77 oli rauhallinen näin keskiviikkoaamusta. Itse hevoskuljetuksessa matkusti etupenkkiläisten lisäksi vain Amelie, Lynette ja Velna, joita pieni ahtautuminen nuppiin ei haitannut. Muut seurasivat pienemmillä ajoneuvoilla perässä.
“Minusta Max tekee ihan kelpoa työtä” Clave sanoi ennen kuin lähti viheltelemään seuraavan ikivihreän tahtiin. Autoon laskeutui vaivaantunut hiljaisuus.
“Tarkoitan, pitäisi kaikkien olla ylpeitä itsestään. Antaa koirien haukkua” mies perusteli. Hän irroitti hetkeksi oikean kätensä otteen ratista ja antoi taputuksen Maxia sijaistavan Friciksen olalle. “Kyllähän me aina kaverin puolta pidetään, eiks jeh?”
Takapenkillä vaihdettiin katseita. Kaikki tiesivät kyllä mistä puhuttiin. Kun he olivat olleet pakkaamassa hevosia elokuun VHRY-cupista, Iivari oli ottanut Maxin eräänlaiseen puhutteluun. “Eräänlaiseen” siksi, että kyse oli ollut enemmänkin salakavalasta rivien välistä tuikkailusta. Hän oli onnitellut hyvästä ratsastuksesta, ihmetellyt mistä moinen komea puoliverinen oli Maxin alle ilmestynyt. Kehunut jopa hieman ja sanonut olevansa ylpeä, aivan vain jotta seuraavat sanat olisivat viiltäneet sitäkin pahemmin:
“Mutta herra Kühling olisi toki voinut kertoa suoraan haluamattomuutensa ratsastaa minun hevosillani. Surullista menettää potentiaalia ratsastuskoululle, mutta kunnioitan valintaasi. Lie palaatte heidän kyydillään takaisin Saulkrastiin?”
Amelie oli kuullut koko keskustelun, ja ryntäsi nyt tarraamaan Maxia olkavarresta. “Tää oli väärinkäsitys, mee perään selittämään se!” hän kannusti ystäväänsä, viittoillen Iivarin selkää kohden. “Eihän tää näin voi mennä, saathan sä omistaa miten monta hevosta tahansa ihan missä tahansa!”
Amelien ponnistukset olivat turhia, katsoi sitä kummalta kantilta tahansa. Kun Iivari tunsi tulleensa loukatuksi, hän ei unohtaisi sitä. Hän ei korottanut ääntään, ei antanut sanktioita: ei uhannut potkaista Moiraa ulos tallista, ei Maxiakaan, vaan hienopiirteisesti piikitteli ja alensi, muhitutti keittäjää omassa liemessään. Kyllä rikkurit siitä nöyrtyisivät kun heitä taidolla kouli.
Jos yhteen suuntaan kumartaa, toiseen aina pyllistää. Max kumarsi äitinsä toiveille, eikä tarvinnut olla suurikaan tunteiden tulkki nähdäkseen minne päin pakarat osoittivat.
Tamma itsessään ei Iivaria haitannut, olisi se mahtunut vaikka hänenkin talliinsa kun Moiran edistymistä katseli. Se mikä von Hoffrénin sai raivostumaan oli puokin edustustalliksi valittu Krasts Stallis ja ylipäinen salailu. Kaikki tiesivät mitä mieltä hän oli ratsastuskouluista, varsinkin juuri tästä kyseisestä lutikanpesästä. Millaisen tikarin Max olikaan samettiseen selkämykseen iskenyt piilottaessaan hevosensa sinne!
Amelie oli pommittanut Maxia viesteillä taukoamatta välikohtauksen jälkeen. Naisella oli kokemusta sekä saksalaisen katoamistempuista ja masennuksen syvistä alhoista, kuin pääjehun epäsuosiossa käristymisestäkin. Hän jos kuka olisi siis omiaan luotsaamaan Maxin näidenkin tyrskyjen läpi.
“Kai Max esittää silti vielä Manonin ja Cintin Pratolinossa?”
“Esittää. Jos ei, niin käyn vaikka omin käsin raahaamassa sen ylös kuolemiskuopastaan, heitän satulaan ja paiskaan radalle!” Amelie vastata täräytti Fricin mietteisiin.