Post by Iivari on Dec 12, 2021 9:23:50 GMT
Sieluni matka | 12.12.2021
"En..."
Se miten lause loppui jäi legendaksi. Yhä vain kiihtyvän tanssin pyörteissä jouhet väistyivät hetkeksi. Se oli lyhyt silmäys, ohimenevä.
Iivari kaatui suoraan taakse kuin häntä olisi lyöty tikarilla rintaan.
...
...
Tam-tam-tam-tam-tam. Oliko se rumpu vaiko hevosen laukkaa?
Kumpaistakin. Vallattomat jouhet kutittivat kasvoja kun ratsu kiidätti Iivaria pitkin hämäriä muistikuvia. Ei ollut suitsia, ei satulaa. Mustat pitkät jouhet paljastivat hevosen Riarioksi. Oli aivan äänetöntä, vain tasainen kavioiden pauke kävi korviin. Tam-tam-tam. Se ei käynyt laukan rytmiin, mutta osui silti taianomaisesti aina oikeaan hetkeen. Sydämen sykkeeseen.
Mustuudessa leijaili haaleita värejä kuin pumpulipilviä taivaalla. Kun silmiään oikein siristi, ne muuttuivat kirkkaammiksi. Hyvällä mielikuvituksella niistä sai aikaan maisemia ja hahmoja.
Nyt ratsu ei ollutkaan Riario, vaan Duke. Mutta eikö se ollut jo kuollut? Oliko tämä unta?
Seuraavassa silmänräpäyksessä Dukekin oli kadonnut. Takamuksen alla olevasta, aivan liian monta varsaa kantaneesta notkoselästä ei voinut erehtyä: se olikin lempeä ja kiltti Silke. Ehkä tämä ei ollutkaan uni, vaan muisto... Kädet laskeutuivat ruunikon kaulalle, silmät sulkeutuivat. Siitä oli niin pitkä aika kun 12-vuotias Iivari oli istunut viimeksi Silken selässä, pyyhkimässä lapsenkyyneliä mustaan harjaan. Oliko hän ollut typerä ja saanut piiskaa, sitä ei voinut enää kukaan tietää. Sen sijaan nykyinen aikamies muisti tamman lämmön ja rakkauden kaukaa vuosien takaa. Se piti huolen kaikista lapsista, niin neli- kuin kaksijalkaisistakin.
Iivari avasi silmänsä nähdäkseen juuri parahikseen kuinka Silke laukkasi kohti tunturikuusikossa lurkkivaa sutta. Hevosta ei voinut hallita: pakokauhusta huolimatta ratsastajan oli vain pidettävä harjasta kiinni ja kohdattava peto. Se avasi kitansa: loputon musta kuilu, joka oli pian suorastaan jättimäinen. SIlke ponnisti, se hyppäsi kirjaimellisesti suden suuhun ratsastajineen.
Sisuskalut painuivat tosiaan vasten kun Iivari putosi loputtomasti. Kavioiden — rumpukavioiden? — jyske katosi. Silkeä ei enää ollut. Pudotus pysähtyi varkain, pehmeästi, keskelle uutta pimeyttä. Tämä oli toisenlaista mustaa: kylmää, kuollutta, ahdistavaa.
Hän makasi keskellä ei-mitään surkeassa sikiöasennossa. Kourat haroivat ilmaa kuin tavoittaakseen vielä epätoivoisesti Silken ohuita jouhia, kolea karmi luita. Iivari tiesi että ylös olisi noustava, mutta lannistus painoi kuin paksu peitto. Hän tärisi.
Kaukaisuudesta kajasti pieni valo. Iivari kurkisti sitä sotkuisten hiustensa alta: hämyssä seisoi poro.
Porot eivät osanneet puhua, mutta tämä silti käski ihmistä nousemaan. Sen suu ei liikkunut eikä silmä värähtänytkään.
Iivari totteli. Hän huomasi olevansa alasti ja kääntyi häveliäänä porosta pois — aivan kuin eläintä olisi kiinnostanut.
"Riisuit pinnan, mutta sinun on mentävä syvemmälle."
Poron suu ei yhäkään liikkunut, mutta puhe oli selkeää. Kummallista. Se jatkoi tuijottamista, sarvet kiemurtelivat kuin varjot.
"Miten sen teen?" Iivari avasi suunsa ensimmäisen kerran. Hänen äänensäkin oli paljas.
"Kyllä sinä tiedät."
Ei tiennyt. Sen sijaan hän oli harvinaisen tietoinen kutisevasta ihosta, kuin tuhannet syöpäläiset olisivat hiljalleen valtaamassa jokaisen alan ruumiista. Rapsutus muuttui raapimiseksi, raapiminen raastamiseksi. Kutina ei helpottanut ja pian iho kuoriutui ohuina kerroksina pois jokaisella kynnenviillolla. Kauhistuneena Iivari katsoi kuinka hän osa kerrallaan leijaili irti, kunnes jäljellä oli vain ohut, haalea miehen muisto. Hatara ja hauras kuin silkkipaperista tehty paperiukko. Lanka jonka katkeaminen oli yhdestä säikeestä kiinni. Tärisevä, tutiseva kasa ihmistä.
Poro kopisteli kohti. Iivari olisi tahtonut paeta, mutta hän oli liian kevyt ja heikko tehdäkseen muuta kuin hytkyä. Sarvikruunu haisteli maahan varisseita kerroksia, lipaisikin pehmeällä kielellään yhtä. Se puhui taas.
"Minä tiedän missä kipusi on. Tärkeä kysymys on, tiedätkö sinä?"
Iivari lankesi polvilleen. Hän kahmi paperinohuilla käsillään ihonpalasia, yritti painaa niitä takaisin kiinni, tehdä ruumiistaan eheän. Suikaleet valuivat kuitenkin aina takaisin maahan.
"Veljen viereltä väärä vala, väärästä valasta veli vierelle!"
Ja niine sanoineen poro iski mustaa maata niin että koparat soivat kuin suurin rumpu. Tyhjästä iski tuulenvire joka vei ihon keräilijän käsistä. Iivari koitti kurottaa perään, mutta puhuri tarttui myös hänen paperiseen kehoonsa ja nykäisi mukaansa. Rimpuilusta ei ollut hyötyä. Silmät sulkeutuivat kohtaloonsa alistuen. Tätäkö hän nyt oli, pelkkä roska ajan tuulessa?
Tuuli ujelsi kovempaa ja kovempaa. Sen takaa kuului etäinen ja sekava äänien paraati halki vuosien: naurua salongissa; honkien huminaa; äidin kirkas laulu; laukauksia ja huutoa; kehärumpu; isän paatoksellisia opetuksia; hevonen hirnui, koirat haukkuivat; Dzelzainin jyhkeä kello löi jossain kaukana ikuista tasatuntia...
...
...
Porotko ne siellä ölisivät...
Maa keinui kuin he olisivat matkalla Hankalaan, merisairaus pystyi iskemään näinkin kaukana rannikosta.
"Huhuu? Iivari?"
Silmäluomet painoivat kilon kappaleelta, eikä niitä kyllä tarvinnutkaan avata. Sen verran kipeää teki jopa hiilloksen heikko loiste.
"Oliko hyvä matka?"
Ei se ollutkaan poro, vaan Ilona. Kurkkaus siristetyllä silmäkulmalla sen kertoi, ennen kuin luomet painuivat taas kiinni. Mikäs kiire tässä nyt taas oli.
~*~
Viikkoa myöhemmin Ilona istui porstuan kynnyksellä.
"Okei, vau, tuossa riittää tulkittavaa."
Vieressä Iivari tutki rukkasiaan mukamas kovinkin niistä kiinnostuneena, läpinäkyvän välinpitämättömänä.
"Se oli vain typerä uni. Myrkyn tekemä aivomyrsky, ei sen enempää."
Hattu kutitti, mutta Iivari ei uskaltanut raapia.