Post by Amelie on Jan 15, 2022 8:17:58 GMT
Todennäköisyyksiä
Knut raahusti ympyrällä vastataivutuksessa. Sen koko pieni runko tuntui painavan sadan norsun voimin selässä kiikkuvan Amelien apuja vastaan, schwung oli kiepsahtanut nurinpäin, ruuna oli etupainoinen ja hidas vastaamaan. Kaiken lisäksi Fricis pyöri samaisessa hallissa hurmuri-Hesaton satulassa mitä kauneimmille kaarille taipuen, mikä suorastaan korosti poniratsukon takeltelua. Hermojen menettämistä ajatellen tähtien asennot olivat siis otollisella tolalla.
Kaikista todennäköisyyksistä huolimatta Amelie ei kuitenkaan niin tehnyt. Itse asiassa hän oli hyvällä tuulella, mikä oli näinä aikoina ollut harvinaista. Joulun aikaan oli se myönnettävä: pelko oli hiipinyt takaisin tuon elämään. Syksyllä Amelie kuvitteli selättäneen demoninsa, mutta nyt mielikuvitus oli karannut uudemman kerran villiin laukkaan. Jopa Cintilanten, Knutinkin selässä, mielessä myllersi jatkuva kauhuskenaarioiden ketju: jos se kompuroi ja taittaa jalkansa, jos se säikähtää kun lumet valuvat katolta, jos horjahdan ja repäisen ohjasta, jos tipun ja neliraajahalvaannun… Amelie ei tiennytkään että hänen mielikuvituksensa oli näin hyvä, ennen kuin se ryhtyi paiskomaan mitä absurdeimpia hevoskatastrofeja. Eilen hän ei uskaltanut lähteä rannalle koska pelkäsi Cintilanten säikkyvän länsituulen nostattamia aaltoja. Aaltoja.
Miksi hän sitten oli hyväntuulinen? Koska gaalassa vastaan asteli Nora Norrington.
Antagonisti. Vihamies. Lellitty, ylimielinen, ärsyttävä Nora Veronica Norrington, jonka hirveä ratsastusonnettomuus Dzelzainin maastoissa sai Amelien piilossa kyteneen pelon roihahtamaan. Kaikessa kamaluudessaankin Nora oli mitä ketterin ratsastaja: kun hän makasi sairaalassa koomassa, elämän hataruus paljastui Amelielle raadollisesti. Taidoilla ei ollut mitään väliä: kohtalo saattoi pyyhkäistä silti varoittamatta alas pöydältä. Hän oli varma ettei Nora selviäisi, ei ainakaan enää koskaan jalkeille, ei takuuvarmasti ratsaille.
Sen jälkeen Amelie oli pelännyt jokaisen hetken olevan hänelle viimeinen. Tai hevoselle. Uulan syksyinen kaatuminen ei ollut auttanut asiaa, ja nyt jokainen teko tuntui johdattavan kohti arvaamattomia onnettomuuksia.
Ja sitten siellä hän lipui vastaan naama nutturalla, Liels Zālen kultaisessa valossa kuin armon enkeli: Amelie ei ollut uskoa silmiään. Nora näytti samalta kuin aina ennenkin. Ei apuvälineitä, ei hurjia arpia. Ei toljottavaa katsetta tai roikkuvaa suupieltä. Ylpeä, elegantti ja nenä yhtä pystyssä kuin aina.
Tietämättään Norrington oli antanut entiselle vastukselleen lahjoista parhaimman: toivon. Kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten hän oli parantunut.
Jos Knut nyt säikähtäisi ja Amelie tippuisi, hän saattaisi selvitä siitä.
“Kiva nähdä sun välillä hymyilevänkin,” Fricis heitti ratsastaessaan ohi. Kolme viikkoa sitten Amelie olisi suuttunut. Nyt hän heitti lentosuukon.
[HASH]amelie
Knut raahusti ympyrällä vastataivutuksessa. Sen koko pieni runko tuntui painavan sadan norsun voimin selässä kiikkuvan Amelien apuja vastaan, schwung oli kiepsahtanut nurinpäin, ruuna oli etupainoinen ja hidas vastaamaan. Kaiken lisäksi Fricis pyöri samaisessa hallissa hurmuri-Hesaton satulassa mitä kauneimmille kaarille taipuen, mikä suorastaan korosti poniratsukon takeltelua. Hermojen menettämistä ajatellen tähtien asennot olivat siis otollisella tolalla.
Kaikista todennäköisyyksistä huolimatta Amelie ei kuitenkaan niin tehnyt. Itse asiassa hän oli hyvällä tuulella, mikä oli näinä aikoina ollut harvinaista. Joulun aikaan oli se myönnettävä: pelko oli hiipinyt takaisin tuon elämään. Syksyllä Amelie kuvitteli selättäneen demoninsa, mutta nyt mielikuvitus oli karannut uudemman kerran villiin laukkaan. Jopa Cintilanten, Knutinkin selässä, mielessä myllersi jatkuva kauhuskenaarioiden ketju: jos se kompuroi ja taittaa jalkansa, jos se säikähtää kun lumet valuvat katolta, jos horjahdan ja repäisen ohjasta, jos tipun ja neliraajahalvaannun… Amelie ei tiennytkään että hänen mielikuvituksensa oli näin hyvä, ennen kuin se ryhtyi paiskomaan mitä absurdeimpia hevoskatastrofeja. Eilen hän ei uskaltanut lähteä rannalle koska pelkäsi Cintilanten säikkyvän länsituulen nostattamia aaltoja. Aaltoja.
Miksi hän sitten oli hyväntuulinen? Koska gaalassa vastaan asteli Nora Norrington.
Antagonisti. Vihamies. Lellitty, ylimielinen, ärsyttävä Nora Veronica Norrington, jonka hirveä ratsastusonnettomuus Dzelzainin maastoissa sai Amelien piilossa kyteneen pelon roihahtamaan. Kaikessa kamaluudessaankin Nora oli mitä ketterin ratsastaja: kun hän makasi sairaalassa koomassa, elämän hataruus paljastui Amelielle raadollisesti. Taidoilla ei ollut mitään väliä: kohtalo saattoi pyyhkäistä silti varoittamatta alas pöydältä. Hän oli varma ettei Nora selviäisi, ei ainakaan enää koskaan jalkeille, ei takuuvarmasti ratsaille.
Sen jälkeen Amelie oli pelännyt jokaisen hetken olevan hänelle viimeinen. Tai hevoselle. Uulan syksyinen kaatuminen ei ollut auttanut asiaa, ja nyt jokainen teko tuntui johdattavan kohti arvaamattomia onnettomuuksia.
Ja sitten siellä hän lipui vastaan naama nutturalla, Liels Zālen kultaisessa valossa kuin armon enkeli: Amelie ei ollut uskoa silmiään. Nora näytti samalta kuin aina ennenkin. Ei apuvälineitä, ei hurjia arpia. Ei toljottavaa katsetta tai roikkuvaa suupieltä. Ylpeä, elegantti ja nenä yhtä pystyssä kuin aina.
Tietämättään Norrington oli antanut entiselle vastukselleen lahjoista parhaimman: toivon. Kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten hän oli parantunut.
Jos Knut nyt säikähtäisi ja Amelie tippuisi, hän saattaisi selvitä siitä.
“Kiva nähdä sun välillä hymyilevänkin,” Fricis heitti ratsastaessaan ohi. Kolme viikkoa sitten Amelie olisi suuttunut. Nyt hän heitti lentosuukon.
[HASH]amelie
Se olisi sopinut Knutinkin tarinoihin, mutta näin nyt🤷♂️
vähän risukkoa valon edessä...