Post by Iivari on Aug 22, 2022 13:10:49 GMT
Päiväni huonona murmelina
Mainittu Velna
Sama tilanne oli toistunut viikko viikon, kuukausi kuukauden ja vuosi vuoden jälkeen. Vitaliya ratsasti vasemmalla puolen, Iivari oikealla. Reitti oli muuttumaton, kellonaika täsmällinen, yleensä puheenaiheetkaan eivät paljoa poikenneet. Ainoa edes hieman huomiota herättävä poikkeus oli Vitaliyan ratsuvalinta — Topaz oli yhä lomailemassa, mutta Cinti paikkasi tammatoveriaan hyvin, ellei paremminkin: se tuli vierellä kävelevän Nairan kanssa paremmin juttuun.
Keskustelun roolituskaan ei koskaan vaihtunut: Vitaliya puhui Iivarin lähinnä nyökätellessä, paitsi silloin kun häneltä patisteltiin vastauksia. Yleensä nämä kysymykset olivat myös niitä joihin vastaushaluja löytyi kaikista vähiten. Tämäkään päivä ei ollut poikkeus.
"Oletko puhunut Velnalle? Tai edes nähnyt häntä?" Vitaliya aloitti löydettyään aasinsillan Riarion tauon ja tallitytön väliltä. "Älä ainakaan sano että olet tylyttänyt häntä poissaolosta."
"En lainkaan" ei määritellyt mihin kolmesta kysymyksestä se vastasi, mutta totuus oli että kaikkiin. Iivari ei ollut henkilökohtaisesti tavannut Velnaa talven jälkeen, joten eipä tuota voinut puhuttaakaan. Juoruille immuuni kukaan ei kuitenkaan Dzelzainin pihassa voinut olla, ja näin ollen myös Iivari oli kuullut omat versionsa siitä mitä tyttöparka oli joutunut kokemaan. Toinen juttu tietenkin oli mikä huhupuheista kävi todesta, mikä ei. Milläänsäkään ei Illuminati voinut kaappaukseen liittyä, vaikka Daina sitä miten pohti...
"Voisit ehkä puhua hänelle. Reppanaa auttaisi takuulla kuulla että kaipaat Riariolle tallin parasta groomia — etkös kaipaakin?"
"Miten sen teen jos emme ikinä tapaa?"
"Miksi luen rivien välistä että keksit vain tekosyitä olla kohtaamatta Velnaa?"
Kuten aina, Vitaliya oli ärsyttävän tarkka, oikeassakin vielä. Iivarin pienoinen huulten mutristaminenkaan ei jäänyt haukansilmältä huomaamatta, mikä kaihersi vieläkin enemmän. Mutta ei, Iivari ei tahtonut tavata Velnaa. Hän koki kyllä myötätuntoa tyttöä kohtaan, toden totta myös kaipasi Riariolle hoitajaa takaisin. Ongelma oli siinä ettei taitoa trauman kokeneen nuoren kohtaamiseen ollut. Tai siis oli, mutta ne olivat huonoja. Iivari ei osannut kysellä vointeja uskottavasti, antaa tukevia sanoja, mutta ei myöskään kuunnella avautumista. Toisaalta hiljaisuuskin olisi paha, ja entä jos Velna esittäisi läpinäkyvästi että kaikki olisi nyt hyvin — sepä se vasta epämukavaa olisikin! Iivari ei ollut mikään tunnetaitojen mestari, minkä kaikki tuntuivat aina huomaavan, mutta ei hyväksyvän. Hänet oli opetettu soittamaan; metsästämään par force; miekkailemaan; ratsastamaan; ampumaankin, vaikkei tahtonut; mutta ei puhumaan ja pussaamaan. Ei ainakaan selvin päin...
Kun ainoa ääni lähti kavioista puiston polulla eikä puheesta, Vitaliya naksautti kieltänsä. Siinä oli hienoisen tuomitseva sävy.
"Olet oikea mieslapsi välillä, tiedätkös? Et voi kierrellä vastuuta ja vaikeita aiheita vaikenemalla. Minusta tuntuu että arkinen tallirutiini on juuri se mitä Velna tällä hetkellä tuekseen tarvitsee, ja sinä voisit muutamalla ystävällisellä sanalla sen avun tarjota. Mutta ei!"
"Voit kertoa Velnalle että hän on tervetullut mukaan vaikka Pratolinoonkin jos vain tahtoo," tämä mainittu mieslapsi lausui tuohtumusta taidokkaasti peitellen. Hallakkotamman ratsastaja pyöräytti silmiä ja pudisteli päätä niin että hatun sulat liehuivat viirien lailla.
"Tätä juuri tarkoitin. Et voi ulkoistaa itsellesi ikäviä keskusteluja muille. Mikä Velnassa niin pelottaa? Aito kohtaaminen?"
Sepä juuri. Iivari pokkasi muka vahingossa Nairaa kannuksella niin että tamman kavio viisti ilmaa, aivan vain saadakseen keskustelun poikki. Se oli läpinäkyvää, mutta Vitaliya antoi armoa. Tällä kertaa.
Mainittu Velna
Sama tilanne oli toistunut viikko viikon, kuukausi kuukauden ja vuosi vuoden jälkeen. Vitaliya ratsasti vasemmalla puolen, Iivari oikealla. Reitti oli muuttumaton, kellonaika täsmällinen, yleensä puheenaiheetkaan eivät paljoa poikenneet. Ainoa edes hieman huomiota herättävä poikkeus oli Vitaliyan ratsuvalinta — Topaz oli yhä lomailemassa, mutta Cinti paikkasi tammatoveriaan hyvin, ellei paremminkin: se tuli vierellä kävelevän Nairan kanssa paremmin juttuun.
Keskustelun roolituskaan ei koskaan vaihtunut: Vitaliya puhui Iivarin lähinnä nyökätellessä, paitsi silloin kun häneltä patisteltiin vastauksia. Yleensä nämä kysymykset olivat myös niitä joihin vastaushaluja löytyi kaikista vähiten. Tämäkään päivä ei ollut poikkeus.
"Oletko puhunut Velnalle? Tai edes nähnyt häntä?" Vitaliya aloitti löydettyään aasinsillan Riarion tauon ja tallitytön väliltä. "Älä ainakaan sano että olet tylyttänyt häntä poissaolosta."
"En lainkaan" ei määritellyt mihin kolmesta kysymyksestä se vastasi, mutta totuus oli että kaikkiin. Iivari ei ollut henkilökohtaisesti tavannut Velnaa talven jälkeen, joten eipä tuota voinut puhuttaakaan. Juoruille immuuni kukaan ei kuitenkaan Dzelzainin pihassa voinut olla, ja näin ollen myös Iivari oli kuullut omat versionsa siitä mitä tyttöparka oli joutunut kokemaan. Toinen juttu tietenkin oli mikä huhupuheista kävi todesta, mikä ei. Milläänsäkään ei Illuminati voinut kaappaukseen liittyä, vaikka Daina sitä miten pohti...
"Voisit ehkä puhua hänelle. Reppanaa auttaisi takuulla kuulla että kaipaat Riariolle tallin parasta groomia — etkös kaipaakin?"
"Miten sen teen jos emme ikinä tapaa?"
"Miksi luen rivien välistä että keksit vain tekosyitä olla kohtaamatta Velnaa?"
Kuten aina, Vitaliya oli ärsyttävän tarkka, oikeassakin vielä. Iivarin pienoinen huulten mutristaminenkaan ei jäänyt haukansilmältä huomaamatta, mikä kaihersi vieläkin enemmän. Mutta ei, Iivari ei tahtonut tavata Velnaa. Hän koki kyllä myötätuntoa tyttöä kohtaan, toden totta myös kaipasi Riariolle hoitajaa takaisin. Ongelma oli siinä ettei taitoa trauman kokeneen nuoren kohtaamiseen ollut. Tai siis oli, mutta ne olivat huonoja. Iivari ei osannut kysellä vointeja uskottavasti, antaa tukevia sanoja, mutta ei myöskään kuunnella avautumista. Toisaalta hiljaisuuskin olisi paha, ja entä jos Velna esittäisi läpinäkyvästi että kaikki olisi nyt hyvin — sepä se vasta epämukavaa olisikin! Iivari ei ollut mikään tunnetaitojen mestari, minkä kaikki tuntuivat aina huomaavan, mutta ei hyväksyvän. Hänet oli opetettu soittamaan; metsästämään par force; miekkailemaan; ratsastamaan; ampumaankin, vaikkei tahtonut; mutta ei puhumaan ja pussaamaan. Ei ainakaan selvin päin...
Kun ainoa ääni lähti kavioista puiston polulla eikä puheesta, Vitaliya naksautti kieltänsä. Siinä oli hienoisen tuomitseva sävy.
"Olet oikea mieslapsi välillä, tiedätkös? Et voi kierrellä vastuuta ja vaikeita aiheita vaikenemalla. Minusta tuntuu että arkinen tallirutiini on juuri se mitä Velna tällä hetkellä tuekseen tarvitsee, ja sinä voisit muutamalla ystävällisellä sanalla sen avun tarjota. Mutta ei!"
"Voit kertoa Velnalle että hän on tervetullut mukaan vaikka Pratolinoonkin jos vain tahtoo," tämä mainittu mieslapsi lausui tuohtumusta taidokkaasti peitellen. Hallakkotamman ratsastaja pyöräytti silmiä ja pudisteli päätä niin että hatun sulat liehuivat viirien lailla.
"Tätä juuri tarkoitin. Et voi ulkoistaa itsellesi ikäviä keskusteluja muille. Mikä Velnassa niin pelottaa? Aito kohtaaminen?"
Sepä juuri. Iivari pokkasi muka vahingossa Nairaa kannuksella niin että tamman kavio viisti ilmaa, aivan vain saadakseen keskustelun poikki. Se oli läpinäkyvää, mutta Vitaliya antoi armoa. Tällä kertaa.