Post by Max on Apr 6, 2021 13:00:06 GMT
01.04.2021
Mä en tiennyt mitä mä tekisin. Moiran kisaosallistuminen WRJ cup:iin ei ollut mennyt perille joten me ei oltaisi lopulta lähdössä Saksaan loppupeleissä. Mun ahdistus oli noussut ihan uusiin sfääreihin kun mä olin joutunut etsiä Claven ja ilmoittaa pehtoorille että me ei olla lähdössä. En mä tiennyt miksi mua ahdisti puhua Clavelle vaikka mä olin puhunut sen kanssa asioista niiden oikeilla nimillä ja termeillä. Vaikka mä olin miettinyt kaikki kauhuskenaariot lävitse, ei Clave ollut välittänyt asiasta loppupeleissä suuremmin ja oli vain luvannut välittää tiedon tallityöntekijöille jotta nuo osaisivat ruokkia ja laittaa cremelloni ulos. Kun mä olin kävellyt tilanteesta pois mä olin helpottunut siitä että edes joku yritti edes näyttää siltä että se jaksoi mua.
Mä olin melkein viikko sitten noussut lentokoneeseen, jonka määränpää oli ollut München. Mä halusin saada reissun nopeasti pois alta joten mä olin päätynyt sen vuoksi lentämään. Lentäen mä olisin myös jo illalla takaisin Latviassa. Isä oli soittanut mulle eilen ja me oltiin puhuttu melkein kolme tuntia. Isä oli osannut ohjata keskustelua siten että me oltiin puhuttu niistä aiheista mistä mä en halunnut puhua, mutta mistä isä halusi tietää. Mä olin kuullut isän äänestä että se oli ollut pettynyt muhun. Isä oli kyllä ymmärtänyt miksi mulla oli ollut vähän hankalaa ja se ei ollut suuttunut mulle, vaan isä oli toivonut että asiat menisivät sellaiselle mallille että asiat voisivat mennä koko ajan parempaan suuntaan.
Isä oli myös luvannut maksaa mun lennot Münichiin ja takaisin Latviaan. Mä en halunnut olla riippuvainen isästä ja turvautua sen apuun, mutta mä olin silti kiitollinen siitä että se halusi auttaa mua. Mä olin kertonut isälle että mä olin ostanut jo lennot mutta se neuvoi mua laittamaan sille mun tilinumeron ja lentojen hinnan jotta se voisi maksaa mulle lennot takaisin. Kun me oltiin saatu lopetettua meidän puhelu, mä olin laittanut isälle tiedot mitä se halusi ja sen jälkeen oli pakko vain yrittää nukkua muutaman tunnin ennen kuin oli aika lähteä kohti Riikan lentokenttää.
Parin tunnin kuluttua kone laskeutui Salzburgin lentokentälle ja vajaan kymmenen minuutin kuluttua siitä kun mä olin päässyt ulos koneesta mä olin jo odottamassa vuoroani noutamaan vuokra-autoani, jonka avulla mä pääsin lentokentältä kohti lääkäriä. Rakennus oli edelleen ihan liian normaalin näköinen ollakseen sairaala. Kun mä olin päässyt rakennukseen sisälle, mut tuli hakemaan se sama hoitaja, jonka mä olin tavannut edellisellä kerralla. Mut ohjattiin samaan huoneeseen ja hoitaja pyysi taas mua nostamaan hihaa sen verran että se sai otettua multa verikokeen ja taas ihan muutama minuutti sen jälkeen kun ovi oli sulkeutunut, se avautui ja lääkäri tuli huoneeseen.
Lääkäri kyseli multa miten mulla oli mennyt viimeisen reilun kuukauden aikana. Mä pohdin hetken että mä olisin siloitellut kuvaa hieman, mutta lopulta mä päätin olla todenmukainen ja mä kerroin että suurimmaksi osaksi kaikki oli mennyt hyvin, mutta pari viikkoa takaperin oli ollut muutama huonompi päivä. Mä kerroin miksi ne päivät olivat olleet ja mitä oli tapahtunut aikoinaan. Lääkäri ymmärsi asian ja parin lisäkysymyksen jälkeen tuo siirtyi tekemään tutkimuksiaan. Vaikka lääkärin otteet olivat ammattimaisia ja ehkä omalla tavallaan jotenkin karuja, tuo oli silti hyvin hellä ja tietyissä vaiheissa tuo jopa kysyi, oliko minulla hyvä olla ja voitaisiinko jatkaa.
Mulla oli kuitenkin suhteellisen hyvä olla joten mä saatoin antaa lääkärin jatkaa tutkimuksiaan. En mä nauttinut edelleenkään lääkärikäynneistä mutta musta tuntui että täälä musta oikeasti välitettiin ja mä en ollut vain kasvot toisen joukossa. Musta tuntui että mua oltiin oikeasti kuuntelemassa ja että asiat haluttiin tehdä siten että ne olisi mulle mukavimmat. Mä tiesin että vaikein asia olisi tapahtumassa vielä ja lääkäri tiesi myös sen. Mä huomasin sen siitä miten lääkäri vaihtoi tapaansa toimia ja lopulta lääkäri kysyi, olisinko mä valmis. Varmistettuani että mun ei tarvinnut tietää mitään lukuja, sillä mä epäilin että ne olisivat jotain sellaisia mitä niiden ei pitäisi olla ja lääkäri sanoi että se olisi ok. Lopulta mä uskalsin nousta vaa’alle ja mä suljin silmäni tiukasti, vaikka mä seisoinkin selin näyttöön, jossa mä tiesin numeroiden pyörivän.
Lopulta mä sain luvan laskeutua alas ja istua alas. Lääkäri naputteli hetken tietokonettaan, ennen kuin tuo kääntyi mua kohden ja me juteltiin vielä hetki. Mä en tiennyt oliko hyvä vai huono asia että lääkäri ei maininnut mitään mikä liittyi mun painoon. Lopulta lääkäri pyysi vain jatkamaan samalla mallilla ja ehdotti mulle päivää seuraavalle tapaamiselle. Sen jälkeen mä olin vapaa lähtemään ja musta tuntuu että mä olin ihan ihmeissäni siitä miten kaikki olisi menossa näin hyvin.
Mä kerkesin käymään isän kanssa vielä lounaalla ennen kuin mun lentoni palasi takaisin Latviaan. Mä toivoin että seuraavalla kerralla asiat olisivat paremmin kuin mitä ne oli nyt, mutta mä en halunnut uskoa että se olisi olla mahdollista koska sillä tavalla mä en vain pettyisi turhaan.
Mä en tiennyt mitä mä tekisin. Moiran kisaosallistuminen WRJ cup:iin ei ollut mennyt perille joten me ei oltaisi lopulta lähdössä Saksaan loppupeleissä. Mun ahdistus oli noussut ihan uusiin sfääreihin kun mä olin joutunut etsiä Claven ja ilmoittaa pehtoorille että me ei olla lähdössä. En mä tiennyt miksi mua ahdisti puhua Clavelle vaikka mä olin puhunut sen kanssa asioista niiden oikeilla nimillä ja termeillä. Vaikka mä olin miettinyt kaikki kauhuskenaariot lävitse, ei Clave ollut välittänyt asiasta loppupeleissä suuremmin ja oli vain luvannut välittää tiedon tallityöntekijöille jotta nuo osaisivat ruokkia ja laittaa cremelloni ulos. Kun mä olin kävellyt tilanteesta pois mä olin helpottunut siitä että edes joku yritti edes näyttää siltä että se jaksoi mua.
Mä olin melkein viikko sitten noussut lentokoneeseen, jonka määränpää oli ollut München. Mä halusin saada reissun nopeasti pois alta joten mä olin päätynyt sen vuoksi lentämään. Lentäen mä olisin myös jo illalla takaisin Latviassa. Isä oli soittanut mulle eilen ja me oltiin puhuttu melkein kolme tuntia. Isä oli osannut ohjata keskustelua siten että me oltiin puhuttu niistä aiheista mistä mä en halunnut puhua, mutta mistä isä halusi tietää. Mä olin kuullut isän äänestä että se oli ollut pettynyt muhun. Isä oli kyllä ymmärtänyt miksi mulla oli ollut vähän hankalaa ja se ei ollut suuttunut mulle, vaan isä oli toivonut että asiat menisivät sellaiselle mallille että asiat voisivat mennä koko ajan parempaan suuntaan.
Isä oli myös luvannut maksaa mun lennot Münichiin ja takaisin Latviaan. Mä en halunnut olla riippuvainen isästä ja turvautua sen apuun, mutta mä olin silti kiitollinen siitä että se halusi auttaa mua. Mä olin kertonut isälle että mä olin ostanut jo lennot mutta se neuvoi mua laittamaan sille mun tilinumeron ja lentojen hinnan jotta se voisi maksaa mulle lennot takaisin. Kun me oltiin saatu lopetettua meidän puhelu, mä olin laittanut isälle tiedot mitä se halusi ja sen jälkeen oli pakko vain yrittää nukkua muutaman tunnin ennen kuin oli aika lähteä kohti Riikan lentokenttää.
Parin tunnin kuluttua kone laskeutui Salzburgin lentokentälle ja vajaan kymmenen minuutin kuluttua siitä kun mä olin päässyt ulos koneesta mä olin jo odottamassa vuoroani noutamaan vuokra-autoani, jonka avulla mä pääsin lentokentältä kohti lääkäriä. Rakennus oli edelleen ihan liian normaalin näköinen ollakseen sairaala. Kun mä olin päässyt rakennukseen sisälle, mut tuli hakemaan se sama hoitaja, jonka mä olin tavannut edellisellä kerralla. Mut ohjattiin samaan huoneeseen ja hoitaja pyysi taas mua nostamaan hihaa sen verran että se sai otettua multa verikokeen ja taas ihan muutama minuutti sen jälkeen kun ovi oli sulkeutunut, se avautui ja lääkäri tuli huoneeseen.
Lääkäri kyseli multa miten mulla oli mennyt viimeisen reilun kuukauden aikana. Mä pohdin hetken että mä olisin siloitellut kuvaa hieman, mutta lopulta mä päätin olla todenmukainen ja mä kerroin että suurimmaksi osaksi kaikki oli mennyt hyvin, mutta pari viikkoa takaperin oli ollut muutama huonompi päivä. Mä kerroin miksi ne päivät olivat olleet ja mitä oli tapahtunut aikoinaan. Lääkäri ymmärsi asian ja parin lisäkysymyksen jälkeen tuo siirtyi tekemään tutkimuksiaan. Vaikka lääkärin otteet olivat ammattimaisia ja ehkä omalla tavallaan jotenkin karuja, tuo oli silti hyvin hellä ja tietyissä vaiheissa tuo jopa kysyi, oliko minulla hyvä olla ja voitaisiinko jatkaa.
Mulla oli kuitenkin suhteellisen hyvä olla joten mä saatoin antaa lääkärin jatkaa tutkimuksiaan. En mä nauttinut edelleenkään lääkärikäynneistä mutta musta tuntui että täälä musta oikeasti välitettiin ja mä en ollut vain kasvot toisen joukossa. Musta tuntui että mua oltiin oikeasti kuuntelemassa ja että asiat haluttiin tehdä siten että ne olisi mulle mukavimmat. Mä tiesin että vaikein asia olisi tapahtumassa vielä ja lääkäri tiesi myös sen. Mä huomasin sen siitä miten lääkäri vaihtoi tapaansa toimia ja lopulta lääkäri kysyi, olisinko mä valmis. Varmistettuani että mun ei tarvinnut tietää mitään lukuja, sillä mä epäilin että ne olisivat jotain sellaisia mitä niiden ei pitäisi olla ja lääkäri sanoi että se olisi ok. Lopulta mä uskalsin nousta vaa’alle ja mä suljin silmäni tiukasti, vaikka mä seisoinkin selin näyttöön, jossa mä tiesin numeroiden pyörivän.
Lopulta mä sain luvan laskeutua alas ja istua alas. Lääkäri naputteli hetken tietokonettaan, ennen kuin tuo kääntyi mua kohden ja me juteltiin vielä hetki. Mä en tiennyt oliko hyvä vai huono asia että lääkäri ei maininnut mitään mikä liittyi mun painoon. Lopulta lääkäri pyysi vain jatkamaan samalla mallilla ja ehdotti mulle päivää seuraavalle tapaamiselle. Sen jälkeen mä olin vapaa lähtemään ja musta tuntuu että mä olin ihan ihmeissäni siitä miten kaikki olisi menossa näin hyvin.
Mä kerkesin käymään isän kanssa vielä lounaalla ennen kuin mun lentoni palasi takaisin Latviaan. Mä toivoin että seuraavalla kerralla asiat olisivat paremmin kuin mitä ne oli nyt, mutta mä en halunnut uskoa että se olisi olla mahdollista koska sillä tavalla mä en vain pettyisi turhaan.